Tallipäiväkirja (kaikille)

[Sini]

Videoita
14.6.2016

Tajusinpa tässä, että Flickristä löytyy vapaasti kopioitavia videoitakin, joten päätin koota niistä pienen merkinnän tallipäiväkirjaan. Näitä videoita ei ole erityisen paljon eivätkä ne ole erityisen hyviä (eikä esim. Dapper edes näytä Dapperilta), mutta se johtuu vaan huonosta tarjonnasta. Toivottavasti nää videot ovat kuitenkin ees pieni piristys tallipäiväkirjaan :-D
(alunperin mun piti upottaa nää videot, mutta ne eivät näkynyt upotettuina. Jos sä Sinte saisit ne näkymään silleenkin, niin voit yrittää :-) )

Senioriratsastaja kävi tutustumassa tunnin ratsuunsa, Rossoon!
Katso video!

Osuin Halin tarhalle oikeaan kohtaan - tamma vietti juuri lepohet-
keä haukotteluiden kera!
Katso video!

Dapper mutusti rauhassa ruohoa, kun Ruu tutkaili laitumen ym-
päristöä tarkasti.
Katso video!

Tallilla päätettiin kokeilla, miten Bella suhtautuu ajamiseen. Kun
kaikki sujui kentällä hyvin, lähdettiin huimapäinä jo maastoon!
Katso video!

Muistelimme niitä aikoja, kun Zara oli vielä tallin asukas, ja kat-
soimme tammasta videoita (ensimmäisessä videossa taustalla vaikka Bella ja Ellu).
Katso video!
Katso video!
Katso video!

Sinten kommentti

Onpa hauska idea, nämä tosiaan piristävät tallipäikkyä ja luovat ripauksen lisää elävyyttä Metsikseen! Ei ole tainnut vielä kukaan mun muistaakseni lähettää päiväkirjoihin videoita! Ootpa löytänyt ihan Metsiksen hevosiin sopivia videoita! Tästä kun vielä lähtisi kehittämään ideaa, voisi yhden videon pohjalta vaikka kirjoittaa kokonaisen tarinan. En valitettavasti saanut näitä upotettua, mutta ehkä kätevämpi näin, ettei videot vie niin hirmuisesti tilaa tallipäiväkirjasta!

Valitettavasti en voi antaa tästä tarinamerkintää, sillä teksti jää alle 200 sanan. Saat kuitenkin virtuaalieurot normaalisti!

18,70v€

[Alina]

Se maastoreissu, jota en unohda IKINÄ

Olin normaalisti tiistaiaamuna lähdössä tallille enkä todellakaan odottanut, että jotain näin kauheaa kävisi tänään. Oltiin tosiaan Siljan kanssa so*, että mennään Helmillä ja Bellalla parin tunnin maastolenkille. Tänään ajattelin jopoilla tallille valkoisella jopollani. Lähtiessäni kello oli jo kymmenen, vaikka meidän piti Siljan kanssa tavata jo kymmeneltä. 

Tallilla Silja sanoo jo hakeneensa ponit sisälle, joten vien vaan kamat kaapille ja menen hoitamaan Bellaa. Ulkona on todella lämmin sää ja onneksi ei sada. Se on tärkeä seikka tässä maastoon lähtemisessä. Olemme päättäneet myös ottaa herkulliset eväät mukaan. Bella seisoo koko hoitotuokiosta ajan rauhallisesti paikallaan, joten hoitamisessa ei tule problemia. Helmillä taas ei näytä olevan hyvä päivä päätellen Siljan komentelusta. Kun ponit on hoidettu menemme pakkaamaan eväitä ja varustamaan itsemme. Eväiksi otamme mansikoita, juissimehua, mansikkakakkua ja voileipiä. Omien varusteiden laiton jälkeen suuntaamme laittamaan poneille varusteita. Saan Bellalle varusteet ongelmitta, joten lähdemme jo pihalle, kun Siljalla näyttää kestävän. 

Pihalla nousen Bellan selkään ja aloitan sen kaiken säätämisen mitä ennen liikkeelle lähtöä pitää säätää. Pienen odotuksen jälkeen Siljakin selviää poninsa kanssa tallin ovesta ulos nauraen. Katson häntä vähän ihmeissäni, mutta Silja nousee Helmin selkään ja lähdemme köpöttelemään tietä pitkin jutellen kaikenlaista. Päädymme vain pellolle laukkailemaan ja ravailemaan. Se on superkivaa, kun saa päästää ponin menemään todella lujaa. Välissä syömme kuitenkin evästä ja eväitä syödessä kerkeämme taas juttelemaan. 
- Kiitti, kun lähdit mun kanssa maastoon, kiitän Siljaa. 
- Joo no seurassahan on aina paljon mukavampi ratsastaa, mutta harmi kun kukaan muu ei lähtenyt meidän mukaan, Silja puhuu. Juttelemme vielä vähän aikaa, jonka jälkeen annamme ponien syödä pitkän aikaa vihreää. Selkään noustessamme ravaamme vielä siihen asti, että pääsemme tallitielle kävelemään loppukäyntejä. Juttelemme kaikessa rauhassa, kunnes jotkut mopojäbät kiilaavaat täysiä ohitsemme. Lennämme molemmat ojaan. 

En tietääkseni mennyt tajuttomaksi, mutta nilkkaani koskee aivan hirveästi. Silja makaa maassa tajuttomana, joten yritän herätellä häntä. Huomaan, että poneja ei näy missään ja yritän huudella niitä. Pian Sinte juoksee tallilta päin Rosa vieressään täysiä. 
- Ponit tuli tallille yksin mitä on tapahtunut, Sinte kysyy rauhallisesti. 
- Jotkut mopotyypit kaahasi tästä ohi ja tiputtiin, Silja on tajuton ja minua koskee hirveästi nilkkaan, yritän itkusta sellaisena selittää. Sinte soittaa ambulanssin ja pian ambulanssi saapuukin paikalle. 

Sairaalassa joudumme molemmat ensiksi tarkkailuun, jossa tutkitaan onko mitään vakavaa käynyt. Siljalle todetaan vakava aivotärähdys, mutta ei muuta ja minulla on mennyt nilkasta kahdesta kohtaa nivelsiteet. Onneksi ei sen vakavampaa. Saan kyynersauvat ja joudumme Siljan kanssa viettämään vielä yhden yön nuorten osastolla. Hoitajamme Neea on ihana ja kiltti. Sintekin käy moikkaamassa meitä vielä illalla. 
- Moi! Säikähdin aivan kamalasti, Sinte sanoo huolestuneen näköisenä. 
- Kiitti avusta jos Silja ei olisi saanut nopeasti apua sille olisi voinut oikeasti käydä jotain, sanon. 
- Miten sä sitten? Pystytkö kyynärsauvojen kanssa opettamaan? Sinte kyselee. 
- Kyllä mä voin ja lääkäri muuten sanoi, että vähän yli kuukauden joudun näiden kanssa viettämään, koska nilkka on mennyt sen verran pahasti, sanon. 
- Jep no ole sitten tallilla varovainen äläkä koske hevosiin ja parantukaahan molemmat, Sinte sanoo ja lähtee. Pian pääsemme sairaalasta pois ja olemme todellakin onnellisia ettei pahemmin käynyt. Kiitos Sinten. 

Sinten kommentti

Hui että! Maastoreissunne sai hurjan päätöksen, onneksi ei tosiaan käynyt pahemmin. Viitaniemen läpi kulkevalla tiellä kulkee vähän autoja, minkä takia monet kaahaavat siinä hirmuisen kovaa. On tosi tylsää, ettei ratsastajia ajatella ollenkaan vaan kaahotetaan ihan vierestä menemään.

Tarina oli kokonaisuudessaan virheetön ja siisti! Vuoropuhelu ja kerronta on hyvin tasapainossa, enkä oikeastaan löytänyt mitään korjattavaa!

17,00v€

[Iina]

miksei multa kysytä?
19.07.2016

Äiti väänsi stereoita kovemmalle, kun se kuuli Kaija Koon äänen, ja niinpä mä jouduin laittamaan kuulokkeiden volyymia niin paljon korkeammalle, että toisen ilmeilystä päätellen kuului jo läpi. Samalla sekunnilla auton radio oli jo sammutettu ja mä huomasin, kuinka kovalla olin pitänytkään kuulokkeita.

"Haluaisitko vähän jutella tästä?" äiti kysyi samalla kun kiskoin napit korvista ja tungin ne Niken tuulitakin taskuun.
"Mistä tästä?" vastasin kohottaen toista kulmaani. Kyllä mä tiesin mitä se tarkoitti, mutta ei, en halunnut puhua.
"Niin tästä tallijutusta. Mä ymmärrän että sulla on huonoja kokemuksia, mutta et saa kyllä lopettaa tällaista harrastusta parin ilkeän tytön takia. Muistatko kun sä vielä vinguit joka päivä tallille moikkaamaan sitä suomenhevosta, Juustoa?"
"Muistan. Mutta se oli seittemän vuotta sitten", vastasin tuijottaen yhä auton tuulilasista läpi. Oltiin selkeästi jo kaupungin ulkopuolella, ehkä kohta perillä sillä uudella tallilla. Mua hirvitti, mutta sitähän en sanoisi äidille, joten puristelin vaan jotain paperitolloa kädessäni.
"Kunhan vaan yritän sanoa, että Juulia ratsastaa Metsälammella, ja sen äiti on puhunut tästä paikasta vaan hyvää. Usko mua, muutaman viikon päästä et halua lopettakaan", äiti julisti ja laittoi radion taas päälle.

Ensimmäinen talli hurahti ohi. Melkein jo huokaisin helpotuksesta, ehkä äiti ei enää ikinä löytäisi sitä, mutta sitten tajusin tienvarsikyltissä lukeneen "Suopöllö". Ähh, olihan se liian hyvää ollakseen totta. Seuraavakaan talli ei ollut oikea.
"Se talli on ihan Metsälammen rannalla. Mehän ollaan käyty siellä uimassakin, muistatko kun joku tuli sinne ratsastaen niillä kirjavilla poneilla?" äiti naurahti, kuin olisi murjaissut kovankin vitsin. Olihan se ponikaksikko ollut aika koominen, mutta ratsastajat olivat ihan varmasti mulkoilleet mua negatiiviset ajatukset mielessä.

Kun iso tie alkoi näkyä edessäpäin, mä aloin miettiä, kuinka pitkä ja kiduttava matka tästä oli tulossa. Sitten äiti iskikin auton vilkun päälle - oikealle? Eihän se vienyt isolle tielle? Aivan. Totuuden hetki.

Edessä nökötti yhtäkkiä hiekkapohjainen ratsastuskenttä. Puiden takaa pystyi erottamaan myös kaksi rakennusta sekä hevosten tarhoja. Vai tämä oli Metsälampi sitten! Äiti jätti auton kentän viereen, kun ei tiennyt mihin muuallekaan sen tunkisi. Nousin autosta to-del-la hitaasti, ja äiti pyöritteli vähän silmiään. Jos mua oli aikaisemmin jännittänyt, niin nyt suorastaan tärisin.

Tuntui etteivät jalat kanna, kun kävelimme kesäauringon paahteessa kohti tallialuetta. Lämpötila oli lähellä hellelukemia, ja minä typerä olin laittanut takin päälle. Se antoikin sopivasti muuta ajateltavaa, kun vedin taskujen vetoketjut kiinni ja keskityin matkan ajan sitomaan takkia vyötäisille. Alla mulla oli Brandy Melvillen harmaa t-paita - älkää arvostelko, en tiennyt tulevani tallille tänään. Tallipihassa äiti pysähtyi.
"No, voisit nyt katsella jotain muutakin kuin sitä hiekkaa. Täällähän on vaikka mitä kivaa katseltavaa", äiti torui ja tökkäisi mua kyynärpäällä kylkeen. Vaistomaisesti nostin katseeni ja käännyin äitiin päin vain tajutakseni, että olin just tehnyt niin kuin se oli suunnitellutkin.

Oli pakko antautua. Katselin paikkoja ja vertasin niitä tosi vahvasti Kalmanlahteen, jossa olin siis aikaisemmin ratsastanut. Jos Metsälammen ratsutalli olisi muistuttanut Kalmista pienen yksityiskohdankaan verran, olisin lähtenyt vetämään ja äkkiä. Onneksi tämä vaikutti paljon rauhallisemmalta, eikä tallin pihassa tuntunut pyörivät nyt ketään. Ja nimenomaan ketään - ei edes hevosia. Vain oranssivalkoinen kissa tiiraili meidän tekemisiä toisen tallirakennuksen varjossa. Tuli vähän karmiva fiilis, ihan kuin paikka olisi ollut autio. Sitten kauempaa kuului naurua, ja lopulta kavioiden kopsahtelut ryhtyivät sitä säestämään. Täällä oli sittenkin elämää... Mä luulin jo, että olin vihdoin löytänyt tallin, jolla ei olisi muita kävijöitä. Ehei.

Toisen rakennuksen kulmalta ilmestyivät kaksi hevosta taluttajineen - toinen oli läsipäinen rautias, toinen näyttävän värinen tamma. Hevosia taluttavien tyttöjen huomatessa meidät he alkoivat heti hymyilemään leveästi - olikohan tämä nyt se surullisenkuuluisa asiakaspalveluhymy - ja kävelivät reippaasti meidän luokse.
"Moikka! Ette sattuis olemaan eksyksissä?" tammaa taluttava tyttö kysyi. Mun läpi iski kateuden aalto, näiden oli pakko olla hevosten hoitajia.
"No kyllä me vähän ollaan. Toimistoa etsitään", äiti naurahti avoimesti, kuten aina. Se kätteli molempia tyttöjä (siis mitä?!?) ja esitteli meidät molemmat.
"Iina, kuuntelitko sä? Tässä ovat Silja ja... öö... Aria, ja heidän hoitohevosensa Sintti ja Ruu", äiti sanoi samalla kun ravisteli mun olkapäätä.
"Aha, joo, kiva tavata", mä kuittasin vastauksen kuin Apteekin hyllyltä. Silja ja Aria näyttivät olevan yhtä hymyä, eli joko ne olivat tosi oudon positiivisia, tai sitten hymyilivät sarkastisesti. En lähtenyt arvaamaan, kumpi oli kyseessä.

"Toimisto on tuossa rakennuksessa, ovessa on kyllä kyltti. Eikä siellä oo kovin montaa ovea, joten ei haittaa vaikka aluksi avaatte väärän. Ei me mitään piilotella", Silja neuvoi ja osoitti lähempää rakennusta. Mä keskityin katselemaan tyttöjen hevosia. Ne vaikuttivat kilteiltä ja seisoivat kauniisti paikoillaan, kun Silja ja Aria palvelivat asiakkaita.
"Aivan, tietysti, kiitos avusta oikein paljon, Silja ja Aria!" äiti höpötti ja lähti sitten marssimaan talliin sisään. Mä raahauduin perässä vähän hitaammin, koska halusin kuulla jos hoitajatytöt alkaisivat supisemaan jotain.

Jostain kumman syystä en kuitenkaan kuullut muuta kuin iloisen kommentin, joka oli selkeästi positiivisessa mielessä sanottu: "Olipas tuolla naisella intoa!"

Äiti piteli jo toimiston ovea auki, kun pääsin talliin sisään. Oven nurkalta kurkisteli myös toinen nainen, varmasti se, joka pyöritteli Metsälammen tärkeitä papereita käsissään ja piti tallin pystyssä. Yritin hymyillä, kun astuin toimistoon ja nainen pyysi meitä ystävällisesti istumaan. Istuttiin toimiston pöytää vasten, ja tämä nainen istuutui meitä vastapäätä.
"Hei siis sinullekin, minun nimeni on Sinte, ja olen Metsälammen omistaja", nainen esittäytyi ja tarjoutui ravistamaan kättä. Meinasin jo möläyttää ääneen, että mähän arvasin.
"Kiva tutustua", vastasin jostain hampaiden välistä, "mun nimi on Iina Koski."
"Voin vakuuttaa teille, että Metsälammella on todella hyvä tallihenki. Ei tarvitse huolehtia kiusaamisesta ollenkaan, ja jos sellaista nyt sattuisi käymään, niin me kyllä huomataan ja puututaan heti", Sinte sanoi - selkeästi mulle.

"Kiva. Pitikö sun nyt tolle möläyttää, että MIKSI mä olen vaihtamassa tallia?" yritin kuiskata äidille, mutta Sinten ilmeestä päätellen hänkin kuuli sen. Hups. Vasta nyt huomasin, että mun polvet tärisivät toisiaan vasten, ja painelin mun kynsinauhoja niin, että nipisti inhottavasti.
"Iina on kyllä todella innoissaan tallin vaihtamisesta, etkös olekin?" äiti kysyi multa. Mutisin "joo" tai vastaavaa.
"No sehän kuulostaa kivalta!" (Tän tallinomistajan mielestä kaikki taisi olla kivaa. Everything is awesomeee...) "Voit aloittaa hoitokurssilla heti huomenna, niin me sovimme äitisi kanssa", Sinte jatkoi, ja sai mut nostamaan pääni sekunnin sadasosassa. Valahdin valkoiseksi.
"Hoitokurssilla?" kysyin, ihan vaan varmistaakseni että olin kuullut väärin. Niin sen oli pakko olla.
"Niin. Hoitokurssilla."

Melkein aloin pureskelemaan kynsiäni, kun jännityksen aallot nipistelivät joka sopukkaa mun vartalossa. Tää ei ollutkaan enää mikään rentouttava tapaaminen, jos äiti oli sellaiseksi tämän suunnitellut.
"Sillä tallilla, millä Iina ennen ratsasti, hoitajat laittoivat aina hevoset kuntoon", äiti selitti ja taputti mua olkapäälle. Miten sen oli tarkoitus auttaa??
"Mitä ihmettä? En ole kuullutkaan tuollaisesta, millä tallilla noin tehdään?" Sinte kysyi silmät lautasina. Ei kai se nyt niin ihmeellistä ollut...
"Kalmanlahden ratsastuskoululla", äiti esitteli. Sinte nyökkäili ja hieraisi leukaansa tosi pohdiskelevan näköisenä.
"Ne hevoset oli kyllä sellasia, etten olis halunnutkaan koskea", yritin puolustella Kalmista jostain kumman syystä. Olinhan mä siellä kuitenkin seitsemän vuotta ratsastanut. "Ne kaikki näytti tosi ilkeiltä, ja siksi mä olin iloinen, kun pääsin niiden selkään. Kun sitten ei tarvinnut katsella niiden ilkeän näköisiä naamoja."

Sinte nyökkäili vähän lisää, ja se näytti tehneensä suuren läpimurron. Olinko mä ilmoittautumassa ratsastustunneille (tai no, hoitokurssille nyt ilmeisesti) vai olinko terapiaistunnolla?
"Jos suostut, niin otan sut mielelläni huomiselle hoitokurssille! Pääset sen aikana tutustumaan johonkin hevoseen ja tekemään sen kanssa vaikka mitä kivaa maasta käsin", Sinte ehdotti hymyillen. "Ja jos sulla on jo joku tietty hevonen mielessä, niin sano toki."

Mä istuin hetken hiljaa, käyden ajatusvirtaani läpi. Muistin tallipihassa tapaamani hoitajatytöt ja riimunvarsien päässä olleet ratsut. Varsinkin kärpäskimon tamman.

"Sintti. Mä haluan suorittaa sen Sintillä", vastasin, ihan kuin se olisi ollut jo selkeä juttu.
"Hmm... no, sehän onnistuu oikein hyvin. Tervetuloa vaan, huomenna puoli kolmelta", Sinte vastasi hymyillen, ja näin kun se iski silmää äidille. Kauhulla jään odottamaan, mitä ne olivat suunnitelleet mun pään menoksi... ja vaikka Sinttikin näytti niin kiltiltä, mua hirvitytti, entä jos kaikki menisikin ihan pieleen. Mitä jos Silja ilmestyisi paikalle ja tekisi koko homman, niin kuin Kalmiksessa aina Essi oli tullut tekemään, kun odotin Rontin karsinalla? Tai mitä jos Sintti olisikin oikeasti tosi ilkeä, ja näytti vaan kiltiltä?

Äiti ja Sinte höpöttelivät vielä aikansa mun ratsastuskokemuksesta, mutta vastasin vaan että "joo" aina kun tunsin naisten katseet mun otsassa. Muuten tuijottelin hiljaa ja melkein hypnotisoituneena täriseviä polviani, jotka eivät varmasti halunneet huomisen tulevan.

Sinten kommentti

Kiusaamiskokemukset jäävät kyllä mieleen pitkäksi aikaa. Toivottavasti et joudu Metsälammella kokemaan samanlaista ilmapiiriä. En kyllä usko, että täällä kiusattaisiin ketään. Metsiksen talliporukka on ollut ihan huippu siitä asti kun täällä alkoi pyöriä hoitajatoimintaa! Todella mukavaa että päätit aloittaa hoitokurssilla, se on oikein hyvä idea ja avaa paljon ovia myös hoitajuutta ajatellen. Sintti on melko uusi tuttavuus meille kaikille, mutta se on osoittautunut siitä huolimatta todella kiltiksi ja rauhalliseksi tammaksi. 

Olipa kiva lukea tarinaa tuntilaisen näkökulmasta! On todella mukavaa jos innostut kirjoittamaan useamminkin päiväkirjoihin tuntisuoritusten lisäksi   Teenkin sulle saman tien tallikaapin toiminta-sivulle, se löytyy kaappilistan kolmannelta pystyriviltä. Sinne voit kerätä virtuaalieuroja ja merkkejä tuntisuorituksista sekä tarinoista. Tietty myös tallikaupasta shoppailemasi tavarat lisätään tavarahyllyllesi!

Tarina oli kieliopillisesti virheetön, ja toi mukavasti persoonaasi esille. Tekstiä oli kiva lukea, kun näkökulma ja fiilikset uudelle tallille saapumisesta avautuivat vähän erilaisina kuin yleensä! 

17,30v€

[Sinte]

Huippuvalmentaja maalaistallilla, Marie Malmqvistin kouluvalmennus 8.8.

Tummanpuhuva tukka oli kääritty niin tiukalle nutturalle, että otsan rypytkin tuntuivat venyivän sentin pari ylemmäs. Vakava ilme kasvoillaan Marie asteli perässäni päätallin käytävää.
”Tässä on Suhaylah al Najya. Se on kelpo kisahevonen, ollaan saavutettu kouluratsastusjaoksen 2. palkinto ja yleislaatuarvostelun 3. palkinto”, kerroin ylpeänä ja seisahduin karsinan viereen. Marie tuhahti. ”No, kai sekin on saavutus. Peruskauraa meidän tallilla”, hän totesi ilmekään värähtämättä. Kylmät väreet kulkivat niskassani ja livistin seuraavien karsinoiden ohi nopeammin, ettei Marie ehtisi huomaamaan siellä luimuilevia kuraisia hevosia.

Ohjasin Marien kentälle, jonne oli jo saapunut ensimmäisiä valmennusratsukoita. Esittelin pikaisesti kentällä alkuverryttelyjään suorittavat ratsukot. Marie mittaili ensin hevosia, sitten ratsastajia, sitten kenttää.
”Sympaattisen oloinen harjoituskenttä. Teettekö remonttia, kun kentällä on tuollainen hiekkapohja?” Marie kysäisi ja vilkaisi samalla Rolexin kelloaan. Lehahdin punaiseksi: ei meillä ollut varaa hienoihin kuitupohjiin! Hädin tuskin saimme maneesin rakennettua. ”Juu juu, remppaahan me tehdään jatkuvasti...”, sopersin.

Äkkiä Marie läpsäytti kätensä yhteen ja ilme kirkastui hieman hänen silmissään. ”Noniin, kello alkaakin olla jo sopivasti. Näyttäisitkö minulle missä valmennuskenttänne on, että pääsen aloittamaan.” Katsoin naista kysyvästi ja nielaisin. ”Tuota, tämä on siis se kenttä... muutama valmennetta ratsukko onkin jo aloitellut”, selitin varovasti. Marien kulmat painuivat kurttuun ja naisen kasvoille nousi epäuskoinen ilme. ”Vai niin. Minä kun luulin että saan valmentaa kunnollisia kouluratsukoita hieman laadukkaammalla kentällä. Eikö teillä ole nurmikenttää tai erillistä valmennuskenttää?” Marie kysyi kädet puuskassa. ”Valitettavasti meillä on vain tämä ulkokenttä ja pieni maneesi. Siellä on kyllä kesäisin niin kuuma, että suosittelen tätä ulkokenttää”, hymähdin ja katsoin paremmaksi poistua äänettömästi takavasemmalle.

”NONIIN! Tässä vaiheessa pitäisi olla jo ohjat kerättynä ja hevoset peräänannossa!” kuulin vielä Marien kailotuksen, kun katosin tallipihaan edelleen henkeäni pidätellen.

[Minkki]

Tässä pieni luonnoskuva Shire-hevosesta  Oli sen verran hyvä luomus omasta mielestä, että ansaitsi tulla julkaistuksi johonkin! 

Ps. Liikun Metsiksen ulkopuolella nimellä Ed, josta tuo copyright-merkintä siis tulee 




Sinten kommentti

Onpas taitavasti piirretty shire! Kyllä tästä piirroksesta rodun tunnistaa Metsälammella on joskus asunut shire-heppa Roni, harmi että Roni on siirtyny jo aikoja sitten muistoniitylle - muuten olisit saanut tästä loistavan merkinnän ruunan päiväkirjaan! Vielä väritys, niin voilá!

14,20v€

[Vilja]

K u r s s i j ä r j e s t e l y ä

Tuntien aikana tallilla oli rauhallista, jos ei kentältä kaikuvia ohjeistuksia ja kavioiden tasaista rummutusta laskettu. Leevikin oli päässyt tuntilaisen ratsuksi ja ravasi verkkaisesti uraa pitkin alkuverryttelyssä.
”Lyhyen sivun keskeltä käynti, huolellinen ratsastus kulmaan ja kulman jälkeen napakka siirtyminen raviin!” Sinte ohjeisti elehtien käsillään ja lähetti tuntilaiset suorittamaan tehtävää. Ratsukot seurasivat ohjeita parhaansa mukaan, vaikkakin Leevin ravinostot olivat enemmänkin napakan vastakohtia.

Minä en kuitenkaan ehtinyt jäädä seuraamaan tuntia sen pidemmäksi aikaa. Olin päättänyt järjestää tallilla päivän kestävän kurssin hevosen esittämisestä, ja kaikenlaista oli vielä tehtävänä. Teoriapuoli oli aika hyvällä mallilla: A4-papereille kootut säännöt ja ohjeet oli tulostettu valmiiksi kurssilaisille, havainnollistavat esimerkkikuvat valittu ja omat muistiinpanot laadittu. Enää tarvitsisi vain järjestää jokin hyvä tila alun teoriaosuudelle, lanata kenttä tuntien jälkeen ja rakentaa kehä valmiiksi päivää varten… eikä saisi unohtaa pientä välitarjoilua, jonka Sinte oli onneksi luvannut kustantaa.

Niinpä tuntien pyöriessä pihamaalla sulkeuduin sisätiloihin valmistelemaan seuraavan päivän koitosta. Teoriatilaksi valikoitui lopulta Sinten olohuone, jossa oli riittävästi tilaa muutamille tuoleille ilman, että kurssilaisten tarvitsisi olla aivan sylissäni iskiessäni faktoja pöytään. Tarjoilunkin sai järjestettyä helposti keittiön puolelle, mikä nopeutti toimintaa, kun ei tarvinnut siirtyä rakennuksesta toiseen. Kannoin Sinten varastosta tarvittavan määrän tuoleja ja asettelin ne loivaan kaareen olohuoneeseen.

Kuivaharjoittelin tuolikaaren edessä teoriaosuutta, kun tallitöissä ollut Ilona kolisteli sisään. Ulkona oli nähtävästi alkanut sataa, sillä Ilonan hiukset valuivat vettä ja mutaiset kumisaappaat jättivät eteiseen tummat jäljet.
”Moi”, tyttö hengähti saatuaan kengät jalastaan ja jatkoi suoraan keittiöön hakemaan juotavaa. ”Ihan hirvee kaatosade.” Ilona huomasi uudistuneen sisustuksen olohuoneessa ja minut muistiinpanoineni tuolien edessä, kun hän vaelsi keittiöstä kivennäisvesipullon kanssa sohvannurkkaan levähtämään.
”Moi”, tervehdin uupuneen näköistä Ilonaa, joka hörppi tyytyväisenä janojuomaansa. ”Mä täällä järkkään huomista kurssia”, selitin, kun tyttö näytti ihmettelevän mielessään olohuoneen tilannetta.
”Ai”, Ilona naurahti, ”mä jo aattelin, että sulla on täällä joku mielikuvituskerho!” Sille oli pakko nauraa itsekin, sillä siltä kuivaharjoitteluni varmasti näytti.
”Ei sentään”, sanoin puistellen päätäni. Selasin muistiinpanoni vielä lävitse varmistaakseni, että ne olivat oikeassa järjestyksessä. Sade tuntui laantuneen, joten päätin lähteä hakemaan tarvittavat välineet valmiiksi kentän laidalle odotellessani, että viimeinenkin tunti loppuisi. Kurssilaiset saisivat esittää hevosensa kolmion muotoisessa kehässä, joten raahasin kentälle muutaman muovikartion ja tolpan, joilla kehän saisi rajattua.

”Hei, Vilja”, Sinte tervehti kentän keskeltä, kun laskin välineet maahan. ”Me lopetellaan noin vartin päästä, niin pääset sitten lanaamaan.” Nostin peukalon pystyyn hyväksymisen merkiksi. Sateesta huolimatta tuntilaiset näyttivät yllättävän kuivilta, eikä kenttäkään ollut kokenut minkäänlaista tulvaa. Ehkä kyseessä oli ollut erittäin paikallinen sadekuuro, tuumasin.

Kun viimeinen tunti oli loppunut ja ratsastajat hevosineen siirtyneet tallien puolelle, lanasin kentän sileäksi. Onneksi homma hoitui nopeasti auton avulla, ja pääsin rakentamaan kehää valmiiksi. Koska yöllä saattoi vielä tuulla ja sataa, jätin koristeiden laiton kurssipäivän aamuun. Näyttelykehä saisi silloin vielä kaipaamaansa väriä ja ihmeteltävää hevosille tekokukkien ja koristenauhojen avulla.

Kaikki alkoi olla valmista kentällä, kun Sinte saapui Arttu kannoillaan kentän laidalle.
”Alkaako olla valmista?” hän kysäisi nojaillen aitaan.
”Kyllä vain!” huikkasin mittaillessani kehän sivuja vielä toistamiseen, jotta kolmio olisi mahdollisimman tasasivuinen.
”Hyvältä näyttää! Oliko ilmottautuneita paljon? Tiiän käydä vielä kaupassa, jos tarvii lisää tarjoiltavaa”, Sinte tiedusteli ja kielsi Arttua heittelemästä lantapalleroita ympäriinsä.
”Eiköhän sitä oo riittävästi”, tuumasin kävellessäni Sinten ja Artun luo. Nainen nyökkäsi.
”Selvä homma”, hän totesi, ”nähdään sitten huomenna! Mä menen laittamaan nyt ruokaa, kauhea nälkä jo.”
”Joo”, nyökkäsin pontevasti ja soin vielä viimeisen silmäyksen valmistelemaani näyttelykehään. ”Mä voisin liittyä seuraan, jos sopii?”
”Totta kai”, Sinte vakuutti, ja lähdimme vaeltamaan naisen talolle päin. Ehdimme juuri sisälle, ennen kuin ensimmäiset kaatosateen pisarat osuivat maahan.

Sinten kommentti

Anteeksi kovasti, kun tämä tarina on jäänyt ihan unohduksiin Nyt kuitenkin muistin kirjoitella siihen kommentin. Esittämiskurssi sujui kaikenkaikkiaan hyvin ja sait myös yhden ulkopuolisen osallistujan! Mielestäni kurssi olisi kyllä ansainnut enemmän osanottajia mielenkiintoisuutensa takia - ensi kerralla enemmän mainostusta niin saat pitkät osallistujarivit!

Olipa kiva että jaksoit kirjoittaa kurssivalmisteluista tarinan! On mielenkiintoista päästä lukemaan myös tapahtumien suunnittelusta ja järjestelyistä Tarina oli mielenkiintoinen ja virheetön, sitä oli mukava lukea! Mielelläni lisäisin tämän tarinan vielä esittämiskurssin tapahtumakutsuun, jotta se jäisi muistoksi tapahtumastasi

17,50v€

[Kasper]

Jos hänet vielä huolitaan niin tässä ois yks pitkänmatkankarkulainen tekemässä comebackia uudella voimalla!! //

Oli niin pimeetä ja kylmää et oisin ihan hyvin voinut olla suljettuna pakastimeen jonka tiivisteet piti visusti huolen siitä ettei mahdollisuutta pienenkään valonsäteen pilkahdukseen olis ennen seuraavaa kesää. Ei me missään Lapissa oltu, mutta kaamoksen helma pyyhkäisi jokatapauksessa mustanpuhuvana varjona Viitaniemen yli syöden auringon valoa pisara pisaralta vähemmäksi. Onneksi viime päivinä oli satanut lunta, ja mäkin saisin varmaan pitkästä aikaa hommikseni sellaisia kevyitä työtehtäviä kuin "kolaa koko tallipiha" ja suunnilleen "sulata umpeen jäätynyt vesisaavi paljain käsin". No ei sentään, olin mä oikeesti iloinen että mulla oli töitä. 

Pakko myöntää et siitä oli vierähtänyt tovi kun viimeksi olin astellut sisään Metsälammen ratsutallin ovista lunta kengänpohjista kopistellen ja nakannut terveiseni Sintelle ja muulle tallinväelle. Paluu koulunpenkiltä takaisin tallin arkeen sai mut hyvälle tuulelle. Ainoo juttu mikä vähän mietitytti oli se, kuinka paljon asiat Metsiksellä oli oikeen tässä ajassa muuttuneet. Matkalla pihan poikki parkkipaikalta päätalliin arvuuttelin oliko entisistä hevosista ja tallilaisista jäljellä kuinka monta tuttua naamaa.

Koputus toimiston oveen sai vastauksekseen vaimeahkon mumahduksen jonka mä tulkitsin samoin kuin ääni olis käskenyt astumaan sisään. Ovenkahva oli jäykistynyt viimekerrasta. Tai sit vaan kuvittelin. Kurkkasin sisään ja näin Sinten istumassa pöydän ääressä kahvitahraisten papereitten kanssa naamaansa kurtistellen. Se ei nostanut heti katsetta niistä mikä antoi mulle aikaa vilkaista ympärilleni ja todeta että kaikki oli suurinpiirtein ennallaan. Ehkä astetta siistimpää mutta muuten. 

"Morjes."

Sinte havahtui ja sen kasvoille nousi vähän yllättynyt ilme. Vaikka olihan se tiennyt että mä jatkaisin. 

"Kasper!" se sai ulos suustaan ja laski paperinipun pöydälle. "Mistäs sä siihen tulit."

Se ei ollut kysymys joten mä vaan virnistin ja nojasin oven karmiin. 

"Kuulin että tää paikka on vielä pystyssä ja päätin poiketa."

Me oltiin so* että jatkaisin jo huomenna, mutta mulla oli tänään vapaata kaikesta enkä ollut malttanut pysyä poissa paikalta.

Sinte käski mut kuitenkin hetken jutustelun jälkeen heti hommiin. Joku iltatalliin lupautunut oli kuulemma sairastunut ja se itse tartti apua niissä hommissa. Ilokseni mä hetkeä myöhemmin karsinarivistöä heinänjakohommissa läpi käydessäni bongasin ovikylteistä useita tuttuja nimiä, muutaman uudemmankin toki. Kohta ekoja hevosiakin tuotiin jo yöksi sisälle ja niitten hörinä toi hymyn huulille. Oli kiva olla taas töissä.


Sinten kommentti

Aivan supermahtavaa, että oot jälleen mukana Metsiksen porukassa! Kyllä mä (ja varmasti monet muutkin tallilaiset) oonkin sua jo kaivannut piristämään meidän naisvoittoista arkea    Mutta ei se mitään, tiesin että oot vielä palaamassa joten ajattelin säilyttää kaappisi. Metsiksessä on varmasti moni muuttunut sun tauon aikana, ainakin hevosia on tullut viime aikoina lisää. Ehkä jotain tuttuakin on vielä tallella?

Olipa hauska tarina! Sun tyyliin niin persoonallinen ja huumorintäyteinen, että mun oli pakko laittaa tästä pätkä myös joulukalenterin ekaan luukkuun   Kirjoitat värikästä tekstiä mikä tuo hymyn huulille. Rikkaan kuvailun ansiosta tarinoihin on myös helppo samaistua. En löytänyt sen suurempia korjattavia virheitä, koko teksti oli oikein bueno!

17,40v€

[Alina]

Yötä tallilla

Seisoskelin tallin toimistossa kauhistuneelle katseella, sillä tammikuun työvuorolista oli pistetty ja minulla olisi koko alkukuu aamuvuoroa ja loppukuu iltavuoroa, sekä vain kaksi vapaapäivää. Tallilla olisi muutenkin vuoden kylmimpänä aikana ihan jäätävää ja minä kun en osaa edes pukeutua lämpimästi. Huomasin Sinten kävelevän toimistoon paksut toppavaatteet päällä ja olin jo melkein kateellinen, koska en ollut vieläkään saanut hankituksi toppavaatteita ja kuljin edelleen farkuissa ja hupparissa. 
- Moi, miten tuolla ulkona voikin olla noin kylmä? kysyin. 
- Se on pukeutumiskysymys, Sinte naurahti. 
- Kannattais sunkin opetella ostelemaan niitä toppavaatteita, eikä vaan niitä kalliita meikkejä, Kasper käveli toimistoon ja naurahti. 
- No se ei oo kyllä sun asia, että mitä minä ostelen, ärähdin ja lähdin talliin lappamaan sitä lantaa. Kuulin kyllä vielä Kasperin ja Sinten äänet, kun he puhuivat siitä, että taitaa minulla olla huono päivä. Lantaterapia ei kyllä ainakaan auttanut siihen. Jokatapauksessa se siivoaminen oli tehtävä ainakin hevosten takia, vaikka en olisi millään jaksanut. Onneksi Silja kuitenkin ryntäsi piristämään minua jossain vaiheessa. 
- Moi, tuu toimistoon, Sintellä on infotilaisuus, Silja sanoi. 

Toimistossa oli Siljan ja Sinten lisäksi Lydia, Vilja, Kasper ja Mikael, sekä joku ketä en ole ikinä nähnyt.
- Joo eli te nyt pääsitte, mutta tarkoitus olisi siis, että tänään pitää mukava ilta ja jos jäisitte vaikka yöksi, Sinte sanoi. 
- Ja siis mä oon Loci, oon käynyt täällä aikaisemmin, nuori punapää sanoi. 
- Pidetään illalla tarkempaa tutustumista, Sinte sanoi. 
- Mä en oo kyl varma voinks mä jäädä kun kaikki kamat kotona, sanoin epävarmasti. 
- No et sä mitään kauheen isoa yhdeksi yöksi tarvii, Sinte sanoi. 
- Meikit, tajuutko sä et mä en liiku ilman meikkii, ärähdin kuitenkin hymyhuulilla. 
- Naiset, Kasper huokaisi päätään pyöritellen ja jatkoi: - Mä voin lähtee hakee sun kans kamoi, kun auto on pihassa, Kasper sanoi. 
- Thanks, mennääks heti? kysyin ja lähdimme hakemaan mun kamoja. 

Kun vihdoin saavuimme takaisin tallille, heitin kamani kaappiin ja ne kerkesivätkin olla siellä reilut kaksi minuuttia, koska lähdimme Sinten kanssa talolle. Kello oli jo jotain kolme, joten Sinte alkoi tekemään ruokaa ja Silja meni jeesimään sitä. Me muut jäimme kyhjöttämään sohvalle ja katsomaan televisiota. Ruuaksi oli maittavaa kanasalaattia, koska illalla vielä grillaisimme nuotiolla. Kanasalaatti oli oikeasti niin hyvää ja se katosi pöydästä siltikin nopeasti. 
- Joo no ehdotuksia illan tekemisiin? Sinte kyseli. 
- Totuutta ja tehtävää, Mikael huudahti heti. 
- Joku kisa, Loci naurahti, hän kun on kovin kilpailuhenkinen. 
- Ratsastusta, Silja sanoi. 
- Eiköhän noi saada toteutettua, Sinte sanoi ja lähti suunnittelemaan ohjelmaa, kun me muut jäimme vielä istumaan pöytään. Minua hieman pelotti, jos olisimme totuutta ja tehtävää, sillä tiesin jo, että mitä minulta tullaan kysymään. 

Lähdimme ensimmäisenä tallille, jossa päätimme, että heitämme ensimmäisenä maastolenkin. Sinte nakitti mut Cocon selkään, joka olikin minulle ihan uusi tuttavuus. Haimme yhdessä Mikaelin kanssa hevoset, koska Hurmos ja Coco sattuivat samaan tarhaan. 
- Cocoo ala tulla, minä en ajatellut consseilla kävellä tarhan toiselle puolelle, huudahdin Cocolle ja se tuli kuin tulikin luokseni. Saimme hevoset nopeasti valmiiksi ja pian seisoimmekin jo tallin pihalla hyytävässä pakkasilmassa. 

Pomppasin kevyesti pienen ponin selkään ja en tiennyt mitä ajatella, että minut oli pistetty tälläisen pikkuponit kyytiin. 
- Onhan kaikki pukeutunu lämpimästi, Sinte vielä varmisti. 
- Joo ainakin kaikki muut jos Alluu ei lasketa, Mikael naurahti ja purskahdimme kaikki nauruun. Huomasin heti lenkin alussa, että Coco ei ole mikään helppo poni. Se yritti kokoajan tehdä kaikkea muuta, mitä olisin pyytänyt. Laukkapätkällä se esimerkiksi pukitteli, mutta suht taitavana ratsastajana se vain nauratti minua. Lauleskelimme joululalauluja ja lenkillä oli ihanaa, vaikka kylmä kyllä kerkesi tulla, koska perinteisesti tämä leidi oli varautunut perinteisesti vain ohuilla housuilla ja hupparilla. Viimeiseksi muttei vähäisemmäksi laukkasimme pellolla täysiä ja sain kyllä pukkeja ihan tarpeeksi. Nautin Cocon kanssa maastoilusta, sillä juuri tuollainen ponipallero on ihana. Tallin pihalla selästä laskeuduttuani kiiruhdin talliin, koska siellä oli varmasti lämmin. 

Hoidin Cocon oikein huolella ja pistin sille vielä loimen. Ponien hoidon jälkeen aloitimme yhteistoimin iltatallin, Sinte ja Lci menivät hakemaan loput hepat ulkoa. Minä ja Silja kävimme viemässä iltaheinät, kun taas Mikael ja Kasper joutuivat siivoamaan toimiston. Kun iltatalli oli vihdoin saatu valmiiksi, Sinte pisti meidät toimistoon ja lähti jonnekin. 
- Mitähän se lähti tällä kertaa juonimaan? Loci nauroi. 
- En haluu ees tietää, Silja sanoi ja samassa Sinte tuli salaperäinen ilme naamallaan. 
- Mennäänhän sit maneesiin, Sinte sanoo ja ajattelen jo, että en todellakaan ryömi missään maneesin hiekassa. 


Jatkuu, koska kirjoittelen padilla, niin se ei anna kirjoittaa kuin tietyn sanamäärän aina kerrallaan! Jokatapauksessa kaikki tarinan osat tulevat tämän yön aikana!

Kommentti seuraavassa

[Alina]

Jatkoa edelliselle osalle!!! 

Maneesissa on ties mitä esteitä ja jonkunlaiselta viestiradalta se näyttää. 
- Nyt olisi tarkoitus kilpailla pareittain tälläisellä viestiradalla. Teidät jaetaan pareihin ja jokainen pari suorittaa vuorotellen radan, nopein voittaa. Parin sisimmäiset jalat sidotaan siis yhteen. Ensiksi pitää alittaa este, jonka jälkeen toinen parista etsii kauran seasta kaviokoukun ja toinen turpeen. Viimeiseksi ylitätte 80 sentin okserin ja aika päättyy kun olette ylittäneet maaliviivan, Sinte selittää. 
- Eiii, onko pakko osallistua? vänisen, koska minulla on tosiaan huono päivä. 
- Oishan se ihan jees nähdä sut mönkimässä maneesin pohjalla, Kasper sanoo ja Mikael jatkaa: - Älä muuta sano! Itse vain katson heitä ilmeellä what f**k. 
- Oli tilanne nyt mikä tahansa, kaikki osallistuvat! Silja ja Loci on pari, samoin Mikael ja Lydia, sitten Vilja ja Allu. Vissiin Mä jään sit Kasperin kanssa. Kaikilla pareilla tuntuu olevan ongelmana se, että kumpi kaivaa turpeesta sen kaviokoukun ja niin on minulla Viljallakin, mutta onneksi meillä minä en joudu siihen. Kaikki suoriutuvat radasta ihan hyvin ja, vaikka aluksi olinkin hommaa kovasti vastaan niin kai se sittenkin oli ihan mukavaa. 

Talolla Sinte käskee jätkät lämmittämään saunaa ja me tytöt jäämme vaan kyhjöttämään sohvalle. 
- Pitäiskö käydä uimassa? Loci kysyy. 
- E ja I on ei, sanon. 
- Muut? Loci kysyy. 
- Kai sitä on lähdettävä, Lydia huikkaa ja lähdemme vaihtamaan bikineitä tai no minä vain puen hupparin ja alle bikinitt ihan varalta, ei ikinä tiedä mitä tapahtuu. 


Mikael ja Kasper kattoo meitä ihan kahjoina, kun nuo yhet kävelee pyyhkeiden kanssa kohti laituria. 
- Oottakaa, mekin tullaan, käydään vaan vaihtaa uimahousut! Mikael ja Kasper huutavat yhteen ääneen. Itse menen vain laiturille seisomaan limsatölkki kädessä ja ennen kuin edes kerkeän huomata, olen jo vedessä, tosin en vapaaehtoisesti. Kasper ja Mikael vain juoksivat ja siitä vaan tönäisivät minut tuonne hyytävän veteen. 
- Mitä te luulette tekevänne? kiljaisen vedestä ja nousen muuten melkoisen äkkiä vedestä. 
- Vähän vaan ajateltiin, että yllätetään sut, Mikael sanoo puoliksi nauraen. 
- Olipa kuule viisain yllätys mitä oon nähnyt, sinuna suosittelisin itse kokeilemaan tuota vettä, niin menikö aivoihin? sanon ja olen oikeasti tosissani. 
- No sori, Kasper sanoo. 
- Kuule sori ja sori, mene sinäki siitä vaan tuonne järveen, ärähdän ja lähden melkoisen äkkiä takaisin talolle. 

Olen todella vihainen ja vaihdan suoraan vaatteet sekä menen vain kyhjöttämään yläkertaan sänkyyni kännykälle. Toisaalta ajatus ei varmasti ollut pahalla tehty ja minua naurattaa vähän jo. Kuulen kun porukka astelee sisään ja yritän esittää etten huomaisikaan, mutta Kasper ja Mikael tulevat yläkertaan istumaan vierelleni. 
- Hei, kun ei me arvattu, että sä oikeesti suuttuisit noin paljon, Mikael aloittaa. Kasper jatkaa: Tai no kyl mä ainakin tiedän et sä saatat välil olla vähän äkänen, mut en osannu arvata et ihan tuolleen. Istun hetken hiljaa, mutta sitten avaan suuni. 
- Joo, no kai se oli teiltä joku hauska vitsi, mutta jos nyt satutte tietämään niin saatan tuollaisissa tilanteessa päästellä suustani asioita ajattelematta, sanon. 
- No mut hei sori kuitenkin, Kasper sanoo. 
- Ei se mitään, sanon ja lähdemme nuotiolle, jossa muut jo ovat. 

Nuotiolla muut ovat jo paistamassa makkaraa, kun astelen sinne. Olemme vain ihan hiljaa, eikä kukaan onneksi puhu äskeisestä. Minulla on edelleen todella kylmä, sillä minulla ei ole edes takkia tai muuta. Yritän vain lämmitellä nuotion avulla. Onneksi jossain vaiheessa Sinte antaa minulle viltin. 
- Oltaisko me sit vielä tänään totuutta ja tehtävää? Sinte kysyy. 
- Yes, Vilja sanoo ja aloitammekin heti pelaamisen. Ensin pullo pyörähtää Sinten kohdalle. 
- T vai T? Mikael kysyy. 
- Totuus, Sinte sanoo. 
- Kuvaile meitä kaikkia kahdella adjektiivilla, Lydia sanoo. 
- Mikael on ahkera ja aktiivinen, Allu on tiukka ja joskus sille päälle sattuessaan ehkä hieman äkäinen. Lydia on avulias ja sopeutuvainen. Kasper on huumorintajuinen ja mukava. Vilja on taitava hevostenkäsittelijä ja kiltti, Silja on aktiivinen ja pirteä, Sinte kuvailee ja meinaan kuolla nauruun, sillä tiedän itsekin, että osaan olla äkäinen jos sitä vaaditaan. Pullo pyörähtää taas ja minä joudun tällä hetkellä uhriksi. 
- Otan sit vissiin totuuden, sanon. 
- Onks sul täl hetkel ketää ja jos ei oo niin ooks ihastunut johonkin joka on tässä tilassa nyt? Loci kysyy ja muut alkavat kikattamaan. 
- Ei oo ketää ja ehkä mä oon, ehkä en, sanon.
- Mä taidan tietää, kestä sä tykkäät, Silja sanoo ja iskee silmää. Pelaamme jotain vajaa kaksi tuntia ja tehtäviä sekä totuuksia tulee mitä ihmeellisempiä. Olen jo unohtanut ihan täysin huonon päiväni ja nauran varmaan ensimmäistä kertaa tänään kunnolla. Mielessäni pyörii myös todella paljon se, että miten onnellinen olen siitä, että Sinte otti minut tallityöntekijäksi. Voin vain ylpeänä sanoa, että tämä talliporukka on paras ikinä. 

Kello alkaa näyttämään kolmeakahta yöllä, kun painumme nukkumaan. Tosin ennen nukkumaanmenoa on selvitettävä aamutallin tekijä ja et vaan arvaa, että minähän sinne joudun. Alan siis suht nopeasti nukkumaan, että jaksan aamulla herätä. 

Jatkuu

Kommentti seuraavassa

[Alina]

Aamulla kellon soidessa tekisi mieli vain kääntää kylkeä, mutta minun on kuitenkin pakko alkaa laittautumaan. Kun laitan hiuksia vessassa Kasper kävelee luokseni. 
- Mä voin kyllä mennä sinne tallille, ihan vaan korvaukseksi siitä, että tiputettiin sut eilen veteen, Kasper sanoo. 
- No se tuntuis jotenki väärältä, joten mee vaan takas nukkuu, sanon aika napakasti vastaan, koska aamulla en ehkä aina ole se iloisin ja pirtein. 
- Eiku hei oikeesti? Kasper kysyy. 
- No jos nyt noin kovasti haluttaa päästä aamutalliin, niin lähe mun kans, sanon ja laittaudun loppuun. Kasper tulee kuin tuleekin kanssani tekemään aamutallia, vaikka luulin sen menevän takaisin nukkumaan. 

Päivän piristyksen tuo onneksi se, kun hevoset hörisevät meidän saapuessa talliin. Aloitamme hevosille rehujen laiton, joka menee nopeasti niinkuin hevosten ulos heittäminenkin. Ainut mikä alkaa vähän väsyttämään on karsinoiden siivous, mutta sen päätämme jättää yhteisvoimin tehtäväksi. Lopuksi istahdamme heinäpaaleille. 
- Tiiäks, kun mulla ois sulle asiaa? aloitan tosi varovasti. 
- Kerro, en mä pure, Kasper sanoo. 
- Nokun mä ehkä oon vähän alkanu tykkäämään susta, sanon. 
- Pakko munki on myöntää, että oot sä ihan kiva mimmi ja kai mäkin susta ehkä tykkään, Kasper sanoo. Istumme vain ihan hiljaa ja en edes ajattele mitään, kunnes päätämme lähteä tästä kylmyydestä takaisin talolle. 

Talolla muut istuvat jo aamupalapöydässä, kun kopistelemme kengät eteisen mattoon. 
- Ollaan yritetty ettii sua Kasper, Sinte sanoo. Mikael jatkaa nauraen: - Sä et ilmottanu et lähtisit treffeille Allun kans.
- Ihan ensimmäisenä me oltiin tekemässä aamutallia ja toiseksi päätin nyt sit lähtee korvaamaan sen vedestä tiputtamisen, Kasper sanoo. Aamupala on todellakin tarpeen ja varsinkin se kupillinen kahvia saa minut hereille. 
- Meil ois nyt yks ohjelmanumero Kasperin kanssa, laittakaa tallivaatteet! sanon aamupalan jälkeen. 

Tallissa ohjelmanumero ei ehkä ole se mieluisin, mutta pakko sekin on hoitaa eli pistämme jopa Sinten siivoamaan karsinoita. Tosin itse istumme vain kahvikupit kädessä toimistossa, koska joudumme joka aamu muuten siivoamaan karsinat niin jos sitä joskus lepotauon pitäisi. Karsinoiden siivouksen jälkeen lähdemme talolle ja minulla alkaakin olemaan kiire kotiin, koska olen menossa vanhemmilleni syömään. 
- Kerkeäiskö joku poiketa tuohon niittykadulle ja heittää minut, kun oma auto on huollossa? kysyn. 
- Minä voin, Lydia sanoo ja lähdemmekin ajelemaan kohti kotiani. 


//Älä saa tarinasta sellaista kuvaa, että olisin joku lissibissis, mutta halusin tehdä Alinasta tälläisen aika persoonallisen hahmon

Sinten kommentti

Yö tallilla vierähti nopeasti kun oli hauskaa – ainakin suurimmalla osalla... Voi, miten sä tarkenet näillä pakkasilla noin kevyillä vaatteilla! Itse palalen vaikka päällä olisi kunnon pilkkihaalari! Ehkä sä tarvitsisit joululahjaksi toppavaatteet?

Olitpa saanut pitkän tarinan aikaiseksi! Osissa kirjoitetuista tarinoista ei saa valitettavasti useampaa hoitomerkintää, kuten varmaan tiesitkin: tämä ihan vain sen takia, ettei tarinamerkintöjä voisi kalastella moneen osiin pätkityillä minitarinoilla. Tarina soljui mukavasti eteenpäin, ja siinä oli monipuolinen sisältö! Toit tarinassa hyvin esiin Alinan persoonallista luonnetta, joka värittää myös Metsiksen talliporukkaa!

30,50v€ + 2 tarinamerkintää ekstrapitkästä tarinasta!

[Silja]

Katastrofaalinen leikkitunti (ekstratehtävä)

Selvittelin kurkkuani ja silmäilin ratsukoita, jotka kiersivät uraa pitkin. Pienet, alakouluikäiset ratsastajat istuivat poniensa selässä ja tapittivat kaikki minua silmät suurina. Mietin kuumeisesti kuinka voisin aloittaa, mutta olin niin hermostunut, että mieleeni ei tullut mitään järkevää.
- Moikka kaikille! Mä oon Silja, esittelin itseni yrittäen hymyillä oikein ystävällisesti. - Sinte ei tänään päässytkään pitämään teille tätä tuntia, joten minä lupauduin. Oon siis yksi Metsälammen hoitajista, hoitanut tota Helmiä jo pari vuotta, mutta viime syksynä siirryin kisaamaan ja treenaamaan Sintillä, vähän isommalla hevosella. Mä kuulin, että te olitte toivoneet jotain leikkituntia näin joulun alla?
Enhän minä varsinaisesti ollut mitään lupautunut, vaan Sinte oli nakittanut minut lähtiessään itse Hurmoksen kanssa klinikalle tutkituttamaan oriin selkää, joka oli oireillut jo melko kauan. Alina puolestaan oli flunssan kourissa kotona, ja minä olin sattunut väärään paikkaan väärään aikaan.
- Ne osaa jo mennä ilman taluttajaa ja vähän ravailla. Se on vain puoli tuntia, laitat ne pelaamaan peiliä ja väriä ja jotain kivaa. Selviät varmasti, Sinte oli sanonut, taputtanut minua olkapäälle ja ajanut sitten traileri perässään matkoihinsa.
    Katsahdin katsomossa istuvaa naisrivistöä, jotka tuntuivat vilkuilevan minua arvostellen. Olisin saattanut jo kuvitella jonkun heistä töksäyttävän, kuinka minä, kokematon junnu, seisoin täällä pitämässä ratsastustuntia heidän lapsilleen. Tunsin Metsälammen kunnian painavan harteillani, mutta en laisinkaan tuntenut olevani valmis ottamaan vastuuta siitä. Ei minusta koskaan taitaisi olla ratsastuksenopettajaksi, sillä tunsin itseni niin pieneksi ja ujoksi seistessäni suuren maneesin keskellä. Kun (tai jos) pääsisin takaisin talliin, lupaisin itselleni antaa kaiken kunnioitukseni ratsastuksenopettajille.

- Okei, eiköhän sitten aloiteta. Kuinkas moni teistä on pelannut peiliä? kysyin ratsastajilta. Onneksi lähes jokainen nosti kätensä, mutta päätin silti vielä selittää säännöt kaikessa yksinkertaisuudessaan. Lopuksi ensimmäiseksi peiliksi valikoitui reipas poikaratsastaja Bellan selästä, Tiitus.
- Eli sä voit kääntää koska tahansa, ja jos näät jonkun liikkuvan silloin, kun Bellan nenä on jo tonne päin, niin sanot vaikka mulle hevosen nimen, jos et tiedä kaikkien nimiä, kertasin katsomon edessä seisovalle Tiitukselle.
- Okei, saa tulla! huusin. Ruu, Leevi, Helmi ja Hurmos lähtivät tasaisessa rintamassa eteenpäin. Helmi kuitenkin hangotteli vastaan, eikä suostunut pysähtymään ratsastajan kiskoessa ohjista. Ei, vaikka muu rivi oli jo jäänyt taakse ja Bella kääntynyt turpa muita hevosia kohti.
- Helmi, Tiitus sanoi.
- Helmi liikkui! Helmin ja Minjan pitää palata taas alkuun! vahvistin.

Lapset olivat peleistä innoissaan, ja aloin itsekin pikkuhiljaa jo rentoutua. Peiliä oli pelattu kolmisen kierrosta, mutta Leevi ja tämän ratsastaja Oona olivat osoittautuneet varsinaisiksi peilimestareiksi voittamalla kaksi peliä.
- Monelle varmaan on myös kapteeni käskee -peli tuttu? kyselin, kun ratsukot olivat asettuneet seisomaan ympärilleni peilin pelaamisen päätteeksi. Minja ja Ruun ratsastaja Anna pudistivat kuitenkin päätään.
- Eli hevosten kanssa kierretään uraa pitkin, ja yksi on aina kapteeni. Kapteeni antaa ohjeita muille, esimerkiksi kapteeni käskee pysäyttämään hevosen, ja muiden täytyy noudattaa niitä. Jos kapteeni ei kuitenkaan sano ensin, että kapteeni käskee, vaan käskee vaan esimerkiksi ravaamaan, niin silloin käskyä ei saa noudattaa. Jos kapteeni ei siis ole käskenyt tekemään jotain, ja joku tekee, putoaa pelistä pois. Samoin, jos kapteeni käskee, mutta ei tee, ymmärsittekö? vilkuilin ratsastajien kasvoja kypäränlippojen alta, mutta nämä vaikuttivat ilmeettömiltä.
- Okei, voidaan kokeilla ottaa harjoituspeli. Mä voin vaikka ekana olla kapteeni, menkääs kävelemään uralle, sanoin. - Tai siis, kapteeni käskee mennä kävelemään uralle!
    Hevosjono siirtyi tasaisesti ympäri maneesia, joskin olimme jo tunnin alkuun sopineet, että katkaisemme tilan peilien kohdalta, sillä meitä oli niin vähän, emmekä kuitenkaan tarvitsisi koko suurta maneesia.
- Ootteks te valmiita? varmistin. - Kapteeni käskee ottamaan ohjat yhteen käteen, ja nostamaan toisen käden sivulle. Kaikki tottelivat.
- Kapteeni käskee pysäyttämään ponin. Minja, piti vaan pysäyttää poni, ei saanut laskea kättä vielä alas. Katsomosta kuului äitien hyväntahtoisia nauruntirskahduksia.
- Kapteeni käskee laskemaan käden alas, jatkoin. - Ja siirtykää takaisin käyntiin. Silloin kaikki Tiitusta ja Bellaa lukuunottamatta käskivät hevosensa liikkeelle.
- Jahas, ei kyllä kapteeni käskenyt tällä kertaa.

Kello lähenteli jo puoli viittä, joten kysyin ratsastajilta, halusivatko nämä vielä ravata hieman lopuksi. Vastaus oli yksipuolinen ja myöntävä, joten käskin lapsia valmistelemaan siirtymistä raviin.
- Ja ratsastuksenopettaja käskee ravia, virnistin. Kaikki hevoset siirtyivät hieman laiskasti raviin, mutta Helmi sai yhtäkkisen virtapurkauksen, ja mojovan pierun saattelemana se pinkaisikin laukkaan kohti katsomopäätyä. Nopeasti myös muut hevoset tajusivat tilanteen, ja jatkoivat Helmin perässä hurjaan laukkaan. Koko elimistöni pysähtyi siksi ajaksi, kun viisi hevosta pienet, avuttomat ratsastaja-parat selässään tulla jylistivät minua kohti. Ajattelin siinä vaiheessa jo, että voisiko ratsastuksenopettajakin todella jäädä hurjistuneen hevoslauman alle. Onneksi tai epäonneksi hevoset kuitenkin jatkoivat matkaansa vielä minun ohitseni, mutta seuraavana huolenani olivatkin sitten katsomossa istuvat äidit, jotka lähietäisyydeltä näkivät, kuinka heidän kullanmurunsa paiskautuivat verisinä katsomon ja maneesin väliseen puiseen seinään. Puolet naisista hyppäsivät pystyyn ja alkoivat käsiä huitoen rauhoitella hevosia. Jos hoitajanpaikkani ei olisi ollut panttina tämän ratsastuksenopettajakeikan onnistumiselle, olisin lyönyt käden otsalleni ja pätenyt äideille, kuinka hevonen rauhoitetaan.
    Ratsastajat äännähtelivät pelästyneinä, kunnes hevoset vihdoin sekalaisessa kokoelmassa pysähtyivät katsomon eteen. Kuului muutama tumahdus, kun Helmin ja Leevin ratsastajat putosivat maistelemaan maneesin kauranväristä kuitupohjaa. Leevi ei kuitenkaan ehtinyt väistämään eteensä kellahtanutta ratsastajaa, vaan oli kompastua häneen. Minun oli käännettävä katseeni pois Oonasta, joka kieri vaarallisesti Leevin jaloissa. Ruuna oli luojan kiitos niin fiksu ja ajattelevainen, että tuntui seisahtuvan paikoilleen sen sileän tien, ja kaviot lähes ristissä se odotti, että joku auttaisi itkevän lapsen pois sen jaloista, ennen kuin se uskaltaisi liikkua.

Kaaos oli sanoinkuvaamaton, kun äidit säntäsivät katsomosta maneesin puolelle, kaksi lasta makasi maassa ja hevoset olivat käytännössä vapaina, sillä selässä sinnitelleet ratsastajat olivat varmaankin niin shokissa, etteivät olisi kyenneet hallitsemaan ratsujaan.
- Pysykää siellä! Älkää liikkuko! huusin, sillä minua pelotti, että ylimääräinen ohjelma katsomossa voisi säikäyttää hevoset uudestaan. Vilkaisin toiseen kulmaan pudonnutta Helmin ratsastajaa, mutta tämä kömpi jo pystyyn katsoen vähän pöllähtäneen näköisenä Helmiä, joka harvinaisen tyytyväisen oloisena ravisteli ohjia kaulaltaan. Marssin suoraan Oonan ja Leevin luo ja kyselin huolestuneena Oonan vointia. Tämä makasi puolittain vatsallaan ja itki hiljaa. Vilkaisin Leeviä, jonka lapojen lihakset värisivät sen seistessä vuorikaurismaisessa asennossa Oonan päällä. Minun olisi tehnyt mieli vuolaasti kiitellä ruunaa, sillä en ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Pyysin Leeviä varovasti väistymään, jolloin sain tilaa katsoa Oonaa. Kiellostani huolimatta, äidit olivat vyöryneet maneesin puolelle jokainen rauhoittelemaan omaa lastaan.
    - Pystyksä kääntymään vaikka selälleen? kysyin varovaisesti Oonalta, joka ei ollut kunnolla vastannut oikein yhteenkään kysymykseeni.
- Mitä kävi? Miten nuo hevoset voi tehdä noin? Eikö teidän pitäisi käyttää lapsilla kilttejä hevosia? ennalta-arvattavat kysymykset purkautuivat yhtenä ryöppynä Oonan äidin suusta, jonka äänessä kuului hätä ja huoli.
- Kaikki hevoset on kilttejä ja koulutettuja, mutta ne on eläimiä. Niillä on vaistot eikä niitä voi ennustaa, vastasin automaattisesti. Olin kuullut tuon saarnan niin monta kertaa ensimmäisiä kertoja pudotessani, että sanat tulivat kuin apteekin hyllyltä.
- Oona, mitä sinulle kävi? Oonan äiti parahti ja murtui kyyneliin, kun tyttö ei vastannut. Käänsin hänet varovasti selälleen, mutta tämä katsoi minua vain tyhjä ihme kasvoillaan. Sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa, ja minusta lapsi näytti aivan kuin kuolleelta.
- Oona? kysyin hätäisesti. Oonan äitikin tuijotti tyttöään sanattomana, ynisten epätoivoisena.
- Oona? toistin. Paniikki alkoi iskeä minuunkin, sillä rehellisesti sanottuna minulla ei ollut hajuakaan mitä tehdä. Jumala ei kuitenkaan onneksi tainnut hylätä minua tälläkään kertaa, sillä Oona vilkaisi ensin minuun, sitten äitiinsä, ja lopuksi Leeviin, joka seisoi rauhallisena minun vierelläni.
- Mitä?

Oona oli elossa, onneksi. Pystyin antamaan hengitykseni kulkea, ja keskittymään taas kunnolla Oonan auttamiseen. Oonan äiti oli vetäytynyt itkemään kauemmas. Hän yritti epätoivoisesti peittää nyyhkytystään ja haudata sitä takkinsa hihaan, mutta se kuului läpi. Saatoin ehkä sittenkin nyt ymmärtää, miltä lastaan rakastavista vanhemmista tuntui, kun lapselle kävi jotakin. Olin aina vihannut omassa äidissäni piirrettä, kun hän huolestui aivan kaikesta. Kun olin pudonnut Helmiltä ja murtanut käteni, hän oli tullut hysteerisenä itkien sairaalaan, ja psyykkisesti hänen tilansa vaikutti minusta vakavammalta kuin omani.
- Pysy vaan siinä maassa. Sattuuks sua johonki? kysyin.
- Päähän sattuu, Oona sanoi murheellisena.
- Sattuuks sua muualle? kokeilin varovasti hänen käsiänsä ja jalkojansa, ettei hän ollut murtanut mitään. - Muistaksä mitä on tapahtunut? Mikä päivä tänään on?
- En tiiä, Oona nyyhkytti. Minä huokaisin ja vilkaisin Oonan äidin puoleen, joka oli tullut lähemmäs.
- Kulta, oothan sä kunnossa? hän kysyi.
- Joo, joo, Oona mutisi, mutta minusta vaikutti, ettei hän ainakaan elämänsä kunnossa ollut.
    - Pystyksä ajamaan terveyskeskukselle? kysyin Oonan äidiltä, sillä tämäkin vaikutti säikähtäneen pahasti. - Jos mä soitan ambulanssin, niin sillä voi kestää.. Ja Oona vaikuttaa olevan ihan ok, mutta sillä voi olla aivotärähdys ainakin. Oonan äiti vaikutti järkyttyneeltä, mutta nyökkäsi.
- Tottakai.

Oona lähti äitinsä kanssa maneesista, toivottavasti kohti lääkäriä. Olin toivottanut heille tsemppiä niin ammattitaitoisesti kuin vain osasin, ja pyytänyt soittamaan, kun tilanne on selvinnyt. Laitoin iltatallissa olleelle Viljalle viestin, että tulisi heti hakemaan Leevin maneesista, kunhan vain ehtisi. Tilanne alkoi rauhoittua, mutta minun täytyi psyykata itseäni, kuinka jatkaisin tuntia. Olimme varmasti jo yliajalla, mutta onneksi maneesissa seuraava tunti alkaisi vasta viideltä. Kaikki äidit olivat taluttamassa itkuisia lapsiaan, vaikka minusta oikeastaan tuntuisi, ettei kokemattomista naisista olisi ollut paljoa apua, mikäli jotain tapahtuisi.
- Voisitpa sä kertoa mulle, mitä mun pitää sanoa, katsoin Leeviä, joka näytti olevan yhtä pahoillaan, kuin minäkin.
- Tuota.. yritin aloittaa varovasti selvitellen kurkkuani, mutta päätin kertoa vain sen, mitä minulle oli aikoinani kerrottu, ja miten asia todellisuudessa olikin. - Hevosethan oli alunperin saaliseläimiä, ja on vieläkin. Vaikka ne koulutettaisiin kuinka hyvin, niiden vaistot on aina tallella, ja ne saattaa säikähtää meistä ihmisistä ihan tavalliseltakin tuntuvia asioita. Tämä, mitä Oonalle nyt kävi on tosi ikävää, mutta tällaista sattuu hevosten kanssa, ja jos haluaa ratsastaa, se pitää vain hyväksyä. Yleensä tippumisessa ei kuitenkaan käy kuinkaan, mäkin oon tippunut kymmeniä kertoja, mutta tässä seisoskelen vieläkin. Nyt vaan toivotaan, että Oonallekaan ei käynyt sen pahemmin. Harvassa urheilulajissa voi täysin välttyä vammoilta, tai sitten täytyy ruveta vaikka virkkaamaan. Mutta jos jostain pitää oikein paljon, ei pelkojen pitäisi haitata, päin vastoin, kun ne on voittanut, voi saada lisää rohkeutta.

Yritin kysellä ratsastajilta fiiliksiä ja ajatuksia tapahtumaan liittyen, jotta kenenkään mieltä ei jäisi mikään painamaan, mutta kaikki vaikuttivat ymmärrettävästi aika hiljaisilta. Äideiltä sen sijaan riitti sanomista, mutta onneksi heidän ajatuksensa pääosin puolsivat kertomaani, siitäkin huolimatta, että tunti ei ollut mennut aivan putkeen.
- Mä toivon, että teille ei jäänyt mitään pelkoja tästä, ja ehkä te pystytte sitten joskus tulevaisuudessa oppimaan tästä kokemuksesta. Mutta mun puolesta te voitte tulla nyt kaartoon. Taidettiinkin mennä vähän yliajalle tämän härdellin takia.. sepitin edelleen adrenaliinit suonissa virraten. Odotin, että kaikki olivat päässeet turvallisesti alas ratsujensa selästä, nostaneet jalustimet ja löysänneet vyötä, ennen kuin lähdimme yhdessä jonossa takaisin talliin.
    Kumma kyllä, pian kaikki hevoset olivat tyytyväisinä karsinoissaan ja ratsastajat edelleen ehjinä. Siinä vaiheessa heitin vastuut pois niskastani ja marssin suoraapäätä Sinten talolle katsomaan, josko löytäisin Sintestä tai muista tallilaisista jonkun, jolle purkaa edeltäneet tapahtumat. Tunsin oloni sekavaksi, enkä oikein tiennyt mitä ajatella. Olisiko minun pitänyt kuitenkin soittaa Oonalle ambulanssi? Toiminko muutenkaan oikein? Sanoinko tai teinkö jotain väärää?

Kopistelin kenkäni terassia peittävälle piikkimatolle, joka erottui häilyvästi sen päälle tamppaantuneen lumikerroksen alta. Rymistelin hengästyneenä sisään ja heitin ulkovaatteeni kenkätelineen päälle. Näytin ja kuulostin vuotavaa nenääni niiskuttaessani varmaankin aivan siltä, kuin itkisin, ja sainkin Kasperin, Lauran ja Sinten puolelta huolestuneita katseita osakseni.
- Menikö se tunti ok? Sinte kysyi kutristaen kulmiaan. Otin kuivauskaapista itselleni lasin ja join pitkällä, hartaalla kulauksella kokonaisen vesilasillisen tyhjäksi. - Siinä on kyllä teetä myös.
- Ei, ei se tunti todellakaan mennyt ok. Se oli ihan kamalaa! Siellä kaksi tippui, kaikki itki, niin ratsastajat kun äiditkin ja niistä kukaan ei varmaan koskaan tule uudestaan. Sori, mutta ei musta ollut siihen! sanat tulivat suustani niin nopeasti, etten ehtinyt edes ajatella, mitä sanoin.
- No ainakin sä herätit voimakkaita tunteita, se on hyvä. Niin ne näyttelijät ja poliitikotkin tekee. Painuitpahan kaikkien mieleen, Kasper virnisti, mutta Sinte tukki tämän vitsikkään suun vihaisella mulkaisulla.
- Mun maastotunnilla on kerran tippunut kaikki ratsastajat, yksi niistä lähti ambulanssilla sairaalaan, suoraan leikkaukseen, mutta se ratsastaa vieläkin. Ja mä opetan vieläkin, ei siihen maailma kaadu. Eikä tää ratsastaja tietääkseni edes kanna mulle kaunaa, Sinte sanoi hymyillen. Hänen lämpimät sanansa helpottivat vähän, mutta jo siinä vaiheessa, kun avasin suuni maneesissa ensimmäisen kerran, tiesin, etten tulisi ainakaan vapaaehtoisesti opettamaan enää koskaan.
    - Se Oonan äitikin soitti, että Oona on ihan kunnossa, vaikka aivotärähdyksen se taisi saada. Enemmän sitä taisi kuitenkin harmittaa, että tunti jäi kesken, Sinten suu kääntyi leveään virneeseen.
- Oikeesti?
- Ja se kehui, että sä olit hoitanut maneesissa sen tilanteen hienosti. Mä voisin palkata sut varaopettajaksi, Sinte naurahti.
- Oikeesti? minä en ollut uskoa korviani. Olisin luullut, että minusta olisi tehty pikemminkin kantelu ammattitaidottomuudestani, ja Metsis olisi ajettu alas epäpätevän palvelun harjoittamisen johdosta.
- Mutta varaopettajaa musta ei tule, eikä varavaraopettajaa. Voin opettaa ehkä kesällä, kun kaikilla hevosilla on lämpöhalvaus tai kun ratsastuskin lajina koneistuu. Tän katastrofaalisen leikkitunnin pohjalta ratsastuksenopettajan arki on aivan liian extremeä mulle!


Alinan kommentti

Tälläistä se ratsastuksenopettajan arki on tosiaan, ratsastajia tippuu ja äidit juoksee keskelle maneesia hädissään ja sit ottaa opee jo siinä vaiheessa kaaliin niin paljon, et tekis mieli kiroillen huutaa ne äidit sinne laidalle, mut sit päätyykin selittämään hevosen eleistä yms. Hyvin hoidit homman Siljan ja kyl susta tulis pätevä varaopettaja! Mä voisin ihan mielelläni treenailla rennosti Sintin kanssa ja sä voisit mennä lappamaan lantaa! Eiks ois hyvä diili!

Tarina oli kirjoitettu kieliopillisesti ja hyvin. Tarinan sisältö oli todella mielenkiintoinen ja sen lukeminen sujui hetkessä! Oisin voinut lukee miljoona näin hyvää tarinaa peräkkäin. Awws oikeesti mikä tarina❤️

Ekstratehtävä suoritettu+26v€ (Silja ihan huipputarina mun makuun)!

[laura]

Ekstratehtävä; Kissanpäivät

"Sinte! Katso, joku on raadellut Jätkän satulahuovan?"

~ 

'Tömps. Tömps. Tömps.' Kuului hiljainen töminä tallin vintiltä, kun minä - pörröinen, hurja leijonan lähisukulainen tallustelin pitkin vintin puulattiaa. Minä, Mooses. Tallin pelätyin olento - ei sinänsä ihme. Osasinhan minä karjua kuin leijona, olin nopea kuin gepardi ja väriltäni olin vielä melkein samanlainen kuin se puhuva kissa televisiossa - mikä sen nimi nyt oli?! Karvinen. Niin. Kaiken tämän hurjuuden lisäksi, minulla oli tietysti kissaeläimenä hyvä ja herkkä kuulo. Tämän takia siis pienimmätkin hiiret saivat pelätä minua, hurjaa petoa.

Yhtäkkiä kuulin alakerrasta hiljaista piipitystä. Keskityin kuuntelemaan ja paikantamaan tuon äänen lähteen. Hiljaa lähdin hiipimään kohti vintin portaita. Askel kerrallaan hyppelin kevyesti kuin höyhen portaat alas ja pysähdyin jälleen kuuntelemaan. Satulahuone, siellä se oli - hiiri. Lähdin hiipimään hiljaa kohti satulahuonetta, jonka ovi oli hieman raollaan. Olin suunnitellut jo hyökkäykseni valmiiksi, satulahuoneen ovelta lähtisin juoksemaan kohti saalistani, joka oli huoneen oikeassa peräkulmassa. Kuten kerroin, kuuloni oli varsin hyvä, joten pienenkin olennon paikantaminen oli minulle helppo herkku. Niin herkku, kissanherkku. Ehkä saisin toimiston korkeasta kaapista itselleni herkun, jos pyydystäisin tuon loimia nakertavan otuksen.c Ei, ei jda ei! Nyt herkut sikseen, ensin oli napattava tuo hiiri. 

Saavuttaessani satulahuoneen oven, pinkaisin kohti hiirtä. Siinä se oli! Olin juuri saamassa napauttua sitä, kun yhtäkkiä se oli kadonnut nenäni edestä.
'Höh. Mihin se katosi?' mietein ja hölmistyneenä katselin ympärilleni. Pian paikansinkin pienen, minua pelokkaana tuijottavan hiiren ylläni olevan satulatelineen päältä. "MIAU", karjaisin - nyt sinä jäät kiinni. Hyppäsin lattialta satulan päälle, takajalkojeni valtavien, voimakkaiden lihasten avulla ja... "Pläts."

'APUA!! Kuka sammutti valot!' Huusin mielessäni enkä nähnyt mitään. Oliko täällä jotain muutakin otuksia? Oliko täällä kokonainen hiiriarmeija. Juoksin ympäriinsä pitkin satulahuonetta, minun piti päästä karkuun tuota silmieni päällä oleva asiaa. Samalla muistin terävät ja pitkät kynteni, jotka paljastin esiin. Hahaa. Pian olet entinen, sinä pahamaineinen olento! Tarrasin kiinni kynsilläni päälläni olevasta olennosta - purin ja raavein sitä kaikin voimin. Kun otus tuntui luovuttaneen, lähdin pinkomaan täyttä vauhtia kohti toimistoa. Pian joku tulee talliin, löytää satulahuoneesta tuon otuksen ja minä saan palkkion! 

Istuin toimiston sohvalla, ylpeästi ja ylväästi. Kuulin tallin oven käyvän ja kahden ihmisen askeleet suuntasivat kohti satulahuonetta. Pian he löytäisivät sen otuksen ja minä saisin herkun. Kehräsin jo mielissäni, silmät kiinni pelkästä ajatuksesta, kunnes ajatukseni keskeytti Lauran huuto; "Sinte! Katso, joku on raadellut Jätkän satulahuovan?"
Voi kissanviikset.

Sinten kommentti

Eikä! Ihan mahtava tarina Mooseksen näkökulmasta Tässä oli ihan kunnon juoni, joka piti lukijan jännityksessä tarinan loppuun saakka. Ihanan persoonallista ja vauhdikasta kuvailua, tarina toi todella Mooseksen persoonan näkyviin. Loppuratkaisu oli ihan älyttömän hauska, eikä sitä olisi aavistanut ollenkaan!

Papukaijamerkin arvoinen suoritus, paljon onnea Laura!

20,50v€ + papukaijamerkki

[Alina]

Kuuluuks laiffin mennä näin

Pääni oli puoliks sekasin, ku oli sit vissiin edellisiltana menny myöhään. No, hei camoon kai sitä nyt 23-vuotias mimmi saa välil vähä bilettää tai no äipän mielestä se ei kuulunu fiksuun käytökseen. Olin sit menny painamaa punasta luurii ja nyt se oli tuolla fuckin ovella pimpottelemassa, no avasinko? En ikinä. Auton rattiin musta ei vielä aamulla ollut, joten oli pakko kävellä tuol pakkasessa tallille. Äidin kyytiin en ikinä menis, se kun vaan rallattaa niitä joululauluja.

Kopistelin kenkäni tallin lattiaan ja kävelin toimistoon, jossa lojui muita tallilaisia. Istuin sohvalle Kasperin viereen sanomatta sanaakaan. Puoliks räjähtäneeltä varmaan näytinkin, kun hiukset olivat sekaisin ja meikkikin oli jäänyt levinneenä edelliseltä illalta. Sinte kiiruhti toimistoon istumaan papereiden ääreen jossain vaiheessa.
- Niin ja teitäkö minun pitäisi kutsua työntekijöiksi? Hommia ois tallissa vaikka kuinka ja tääl te vaan laiskottelette, Sinte naurahti.
- Ja kun ei mua vois nyt vähempää kiinnostaa, napautin Sintelle puoliäkäisenä ja tajusin tehneeni virheen.
- Niin jos myös sinä mimmi satut muistamaan olevas Sinten alainen, joten sinuna pitäisin suuni kiinni, Kasper nauroi ja Sintekin alkoi nauramaan. Katsoin heitä ilmeellä nouuu ja lähdin tallin puolelle hevosterapiaan.

Kävelin suoraapäätä Rosson tyhjään karsinaan itkemään, mä en ees kerennyt hyvästelee sitä. Ois tehny mieli vaan itkee ja huutaa. Olin nimittäin kiintynyt Rossoon kovasti, se oli vaan tosi mukava heppa. En kerennyt ees kauaa siel yksin istuu, ku Kasper tuli mun luokse. Halasimme pitkään puhumatta yhtään mitään mistään. Kyyneleitä valui poskilleni miljoonatsiljoona. Havahduimme molemmat siihen, kun Laura käveli Jätkän kanssa talliin.
- Kyyhkyläiset, se naurahti ja katsoi meitsiä ilkikurisella ilmeellä.
- Ja sinuna pitäisin suun kiinni, ärähdin Lauralle. Mulla meni oikeesti hermot jokaikisee ihmiseen, joka mulle sano yhtää mitää. Olin oikeesti tolle mimmille ihan superäkäsel tuulel tai no puoliks mua nauratti ton teinin touhut, se kun jakso aina ärsyttää minuu. En mä kyl sitä teiniks varmaa ois saanu sanoo, koska ite olin varmaa sitä puoliks lapsellisempi.

Kun olimme tarpeeksi pitkään istuneet Kasperin kans karsinassa, niin lähdin vilkaisee, että oliks Sinte viel toimistos. No siellähän se kyhjötti Lauran ja Siljan kans. Mun ei ois ehkä pitänyt kuulla sitä keskusteluu, mut jotenki vaan eksyin kuuntelee.
- Allu on mulle taas iha sika äkäne, Laura valitti Sintelle.
- Kyllä se kohta leppyy, Sinte sanoi, vaikka varmasti tiesi et mä en leppyis itestää. Katoin vähän aikaa niit raollaan olevan oven välistä ja sit häivyin tallivintille.

Mulla oli mielessä vaan Kasper, se jätkä oli oikeesti vaan supermukava ja mietin, et tykkäänks siitä vai en. Mietin myös et tykkääks se must tyylii ollenkaan vai haaveilinks iha turhaa. No se ei kuitenkaan jääny murheilee, sil mun oli pakko miettii päivän tapahtumii. Ne pyöri mun mieles, ku powerparkin huvipuistolaitteet. Vissiin sit nukahin sinne vintille, koska kello oli menny monta tuntii eteenpäin sen jälkee ku olin viimeks asioita ajatellu. Olin oikeest ihan superonnelline, et tänää mul ei ollu töitä. En ois jaksanu niit kakaroita.

Lähin sit tallilta vekeen ja löysin itteni seuraavaksi lumipenkasta, josta Sinte oli tullu noukkimaan tämmösen jääpuikon. Se heitti mut kotiin ja varmisti viel et mul oli kaikki hyvin. Sinte oli vaan ihana

Sinten kommentti

No huh, tallipäivä ei vissiin tänään mennyt ihan putkeen! Taisi olla tosiaan vähän rankka ilta. Metsisläiset kyllä onneksi tietävät jo, että vaikka olisitkin pahalla tuulella, niin lepyt nopeasti. Kyllähän tähän talliin erilaisia persoonia mahtuu!

Alinasta tulee vaan jatkuvasti uusia piirteitä esille! Ratsastuksenopettaja on osoittautunut vuoden kuluessa melko säpäkäksi tyypiksi! Kirjoitat tarinat puhekielellä, mutta se ei haittaa, vaan tuo persoonaasi esille. Tästä tarinasta löysin muutamia huolimattomuusvirheitä, kuten poisjääneitä kirjaimia. Olethan huolellinen kirjoittaessasi

15,20v€

[Loci]

Metsälammen jouluruno

Jo kauan ennen aamun sarastusta tallin ovi narahtaa
ja ensimmäinen kaviojalka jäähän kapsahtaa.
Ei juhla tämä nyt myöskään meiltä huomaamatta jää,
kun kuusenoksin, köynnöksin on koristeltu talli tää.

Tallin peränurkan täyttää kuusi,
missä paketissa on Jätkän riimu uusi?
Silti vapaapäivää ei Sinte viettää voi,
kerta oripojat kaaoksen tarhoihin loi.

Jokainen nyt toiselle apuaan antaa,
ei yksin tarvitse vastuuta kantaa.
Juhla on kaikkien tallilaisten yhteinen,
iloitkaamme toinen toistaan huomioiden.

Ilomieli nyt täyttää myös tallitontun,
ken tietää, kuka on korjannut tallin lattian montun?
Ei joulu valmis olla voi ilman tallityttöä tai kahta,
joululaulut tallin radiosta soi jo kohta.

Kun löytyy yhä kinaa ja eripuraa,
sovintoa Kasper tytöiltä tivaa.
Kun viimeinenkin tyttö joulupuuroa syömään lähti,
alkoi vihdoin toimia tallin joulutähti.



Sinten kommentti

Eikä, upea runo! Kiitos Loci! Metsiksen jouluruno toi kyllä hyvälle mielelle ja joulutunnelmaa tähänkin taloon (eipä nimittäin ole täällä Pirkanmaalla lumesta tietoakaan). Mahtavaa että olet taas näyttänyt nokkasi Metsiksen porukassa, liekö joulutonttu käynyt sua nykimässä hihasta

15,00v€

[Loci]

/ Ekstra, jonka korvasit

Sinten kommentti

Mahtava ekstratehtävän suoritus! Mä oletin että täältä tulisi jotakin oivaltavaa tarinaa, mutta itse asiassa tämä on vieläkin parempi Ihanan talvinen piirros, ja hyvin onnistunut tuo ryhävalaan pyrstökin. Täytyy olla aika hyvä mielikuvitus että sellaisen päättää lammen rantaan rakentaa!

17,50v€

ps. Kun en nyt muista mitä lupasin tämän ekstran palkinnoksi, saat siniset, kimaltavat bootsit ja saman sarjan joustopintelit!