Tallipäiväkirja (kaikille)

[Silja]

Ensiapumerkin suoritus

Helmin kaviot kopisivat hiekkatietä vasten, ja poni laahusti perässäni vähän laiskanpuoleisesti. Helmin vierellä käppäili Bruno ja Rosan, ja parin metrin päässä edessä Majuri ja Minkki. Bruno pureskeli tylsistyneenä kuolaintaan ja yritti silloin tällöin napata mustikanvarpuja tienviereltä. Majurilla sen sijaan oli kovasti ylimääräistä virtaa, ja ori tahti innokkaasti puhisten.
    Olimme aikeissa lähteä kävelyttämään hevosia lammen ympäri, kun rantasaunan kohdalla näimme jäniksen, joka pelästyneenä lähti pinkomaan takaisin metsään. Helmi ja Bruno vähän kavahtivat äkkiseltään singonnutta jänistä, mutta kun Majuri-parka otti pienen loikan taaksepäin, sai se seuraavaksi Helmin hampaat takapuoleensa.
- Hyi Helmi, ehdin torumaan, mutta Majuri oli jo saanut hirviöistä tarpeekseen. Ori käännähti ympäri ja tunki väkisin Helmin ja Brunon välistä. Myös minun ja Rosan hevoset päättivät ottaa kurssin takaisin kohti tallia, mutta Bruno onnistui kolhauttamaan leuallaan Rosania päähän niin, että tämä kaatui maahan.

- Herranjumala! henkäisin ja katsoin suu pyöreänä tallille päin laukkaavien hevosten perään.
- Rosan, sattuko? Minkki käännähti Rosanin luo, joka mutisi jotain, mutta pysyi edelleen maassa. Käänsimme Rosanin selälleen ja katsoimme Minkin kanssa toisiamme, kuin olisimme löytäneet ruumiin.
- Rosan, herää! Kuuletsä mua? ravistin tyttöä olkapäästä, mutta tämä ei liikkunut. Toiselle ohimolle alkoi kohota sinertävä kuhmu. Kokeilin kämmenselälläni Rosania suun edestä, mutta tämä hengitti normaalisti, oli vain tajuton. Nostimme Rosanin jalat koukkuun ja yritimme herätellä häntä.
- Soitetaanko Sintelle? kysyin purren hermostuneesti alahuultani.
- Kyllä se varmaan tajuaa jotain, kun Majuri, Helmi ja Bruno juoksi takasin tallille. Mutta joo, onko sulla puhelinta? Minkki nyökkäsi.
    Juuri kun olin kaivamassa puhelinta taskustani, Rosan tuli tajuihinsa ja yritti istumaan.
- Aisshh, hitto.. Rosan irvisti ja löi käden otsalleen, jolloin Minkki työnsi tämän takaisin makuulle.
- Löitsä pääs? kysyin, ja unohdin tyystin Sintelle soittamisen. Työnsin puhelimen takaisin taskuuni ja yhdyin Minkin kanssa pommittamaan Rosania kysymyksillä.

Rosan tokeni hetken maassa makaamisen jälkeen, mutta oli edelleen pelottavan kalpea ja huonovointinen. Lähdimme hitaasti takaisin tallille päin, mutta onneksi Sinte juoksi pian vastaan huolestunut ilme kasvoillaan.
- Mitä täällä tapahtu? Sinte kysyi ja kumartui katsomaan Rosania.
- Bruno varmaan potkas sitä tai jotain.. ne säikähti jänistä, selitin hieman nolona. Sinte pudisteli kauhistellen päätään, mutta lähti avittamaan meitä tallille.
    Toimistolla Sinte jututti meitä, sillä hän halusi tietää, mitä hevoset olivat maastossa tehneet. Rosan piteli jääpalapussia ohimollaan, ja vaikutti vähintäänkin yhtä säikähtäneeltä, kuin me muutkin.
- Me käveltiin ehkä liian lähellä tai jotain.. sitten Majuri säikähti ja hyppäsi liian lähelle Helmiä ja sitten ne kaikki lähti, Minkki kertoi.
- Voi herranjestas, Sinte huokaisi, mutta näytti huojentuneelta, ettei mitään vakavampaa ollut sattunut.
- Ens kerralla sitten välimatkat ja hanskat, kypärät ja haarniskat! Sinte sanoi topakasti. - Minkki ja Silja, menkää hoitamaan ne hevoset, käskin vaan Destinyn laittamaan ne karsinaan. Ja Rosan, mä käyn heittämässä sut terveyskeskukselle tarkastukseen.

Sinten kommentti

Onneksi ei sattunut pahemmin, vaikka tilanne olikin todella äkkinäinen. Pyörtyminen menee yleensä nopeesti ohitse, eikä siinä ole muuta vaaraa kuin pään kolauttaminen – ellei se kestä pidempään. Jos tajuton ei herää muutaman minuutin kuluessa herättelyistä huolimatta, kannattaa varmuuden vuoksi soittaa hätänumeroon. Pään kolauttamisen vuoksi kannattaa aina käydä terveyskeskuksessa tai päivystyksessä varmistamassa ettei ole sattunut aivotärähdystä.

Hyväksytysti tarinan muodossa suoritettu ensiapumerkki

16,40v€

[Minkki]

En ole varma, tuleeko tämä tänne vai Muistoniitylle, mutta laitanpa nyt molempiin.

Taivaan tiellä 

Kuvassa Catnip, Glowmoor's Buster ja Rede's Ronnie 

Tämä kuuluu muistoniitylle, sillä siinä on Metsiksen entisiä hevosia 12v€ t. Sinte

[Loci]

.. Ja työt jatkuu

Huokaisin kuumana iltapäivänä, kesä ei ollut ollut mitenkään hohdokkaan lämmin, mutta nyt, kun ihmiset riensivät töihin ja kouluun paistoi aurinko ja lämpö hipoi hellerajoja. Vaihdoin turvakenkäni feikkicrocseihin ja tallustelin sisälle taloon. Sinte oli antanut minun siivota kaikessa rauhassa karsinoita, kun itse ratsasti. Nyt oli aika päästä taas rutiineihin käsisksi ja pitää pieni katsaus tallin arjesta.

Itse omistaja istui tapansa mukaan kahvikupposen kanssa keittiönpöydän ääressä sellaillen kalenteriaan. Koputin seinään ja Sinte vilkaisi minua ja näytti sormellaan, että hetkinen. Päätin odotellessani ottaa itsekin kahvia ja onnekseni keittiön järjestys ei sentään ollut muuttunut, muuten olisin joutunut kolistelemaan vanhoja kalusteita kauan. Istahdin pöydän toisellepuolen ja avasin pöydälle lojumaan jääneen hevoslehden. Mainoksia varusteista, artikkeleja hevosen hyvinvoinnista, käytöksestä ja koulutuksesta ja jotain jostain kevään kisoista.

Vihdoin Sinte kasasi papereitaan ja keskitti katseensa minuun.
– Paljoa uusia asioita meillä ei olekaan. Karsinajärjestyksessä saattaa olla muutoksia, mutta muuten kaikki pitäisi olla kohdillaan. Pikkuponejahan meillä ei enää ole ja meille on tullut vuonotamma Gilda, Sinte selitti ja nyökkäilin mukana.
– Okei. Ilmeisesti käytännöt eivät siis ole pahemmin muuttuneet? Kysyin.
– Eivät. Lisäksi nyt meillä on vielä selvemmät ohjeet varusteista ja ruokinnoista, sekä tarhauksesta. Kesäloman aikana minulla ja tallityöntekijöillä oli aikaa keskittyä pikkuasioiden säätöön.
– Ah, sepä mukavaa.
– Mutta jos nyt keskittyisimme sinun työtehtäviin ja työaikoihin? Sinte sanoi ja siirryimme tärkeämpiin asioihin.

Myöhemmin tuijottelin vielä tyhjyyteen pienen ruohotarhan vieressä. Tyhjä tarha sai kasvaa vapaana ruohoa, ehkä myöhemmin joku hevonen vielä laskettaisiin hetkeksi ennen talven tuloa sille laiduntamaan. Toiselta suunnalta kuului tasainen rouskutus ja kavion tömähdys laiduntavien hevosesten edetessä vehreämpiä kohtia kohti. Hymyillen nousin ja suuntasin autolleni, kesä oli todellakin tuonut uusia tuulia elämääni.

Sinten kommentti

Ihanaa että olet jälleen osana Metsiksen talliporukkaa! Kesä oli säiden puolesta mitä oli, ja kesä-heinäkuussa Metsiksellä oli todella vilkasta. Pidimme tosiaan heinäkuun lopusta elokuun alkuun pienen kesätauon, minkä aikana tuntihevoset saivat lomailla ja talli oli kokonaan suljettu. Myy-tamman karsinavuokrasopimus loppui ja meille on ilmeisesti muuttanut lomasi aikana ainoastaan Gilda? No eipä täällä sen kummempia, siirrytään tässä pikkuhiljaa syyskauden tapahtumiin!

Kiva pikkutarina! On mukavaa pitkästä aikaa päästä lukemaan ja korjailemaan tekstejäsi. Löysin vain yhden korjattavan jutun:

"Huokaisin kuumana iltapäivänä, kesä ei ollut ollut mitenkään hohdokkaan lämmin, mutta nyt, kun ihmiset riensivät töihin ja kouluun paistoi aurinko ja lämpö hipoi hellerajoja."
-> Mielestäni ensimmäisen virkkeen jälkeen voisi käyttää pilkun sijasta pistettä tai puolipistettä (. Muuten virkkeestä tulee liian pitkä.
-> "Huokaisin kuumana iltapäivänä. Kesä ei ollut ollut mitenkään hohdokkaan lämmin..."
-> "Huokaisin kuumana iltapäivänä; kesä ei..."

14,80v€

[Loci]

Mara ja Arma kilpasilla laitumella

Sinten kommentti

Pojjaat pistivät siis leikiksi! Hyvän kuvan olet onnistunut nappaamaan temmeltävästä orikaksikosta. Väritys on todella pehmeä ja yksinkertainen, selkeälinjaiset varjot tekevät kuvasta hieman sarjakuvamaisen! Todella nätti piirros, orien rakenne tulee hyvin esille varjostuksien ansiosta. Rajaan kuvasta paperin reunat pois ennen kuin lisään sen piirrosgalleriaan

15,70v€

[Minkki]

Kuva taitaakin jo kertoa kaiken  



Sinten kommentti

Siinähän komeilee koko Metsiksen tuoteperhe! [lol] Tämä setti sopisi loistavasti vaikka Metsis-kilpailun päävoittajalle. Ihanan pirteän värinen kokonaisuus, Metsiksen fanituotepaketti! Hauska idea tehdä tällainen kooste.

13,20v€

[Loci]

1.9. - Mutakylpy à la Rollis & Arttu

Hyräillen selvitin Hurmoksen häntäjouhia. Koirat makasivat rauhallisina puskanjuuressa, tapansa mukaan läähättäen. Mirka, yksityiselle maastoretkelle lähtevä ratsastusta aloittava tyttö, harjasi reippaasti orin kylkiä ja jalkoja. Tyttö puhdisti reippaasti Hurmoksen kaviot ja kehuin häntä kovasti.
Sutuloin Hurmoksen itse, mutta kerroin tarkasti Mirkalle mitä tein. Tyttö vakuutti ymmärtävänsä, minkä takia tein mitäkin ja minkä takia satulan oikealla paikalle laittaminen ja sopivuus olivat äärimmäisen tärkeitä asioita.
Saman operaation teimme suitsien kanssa. Hurmos ei olisi millään halunnut ottaa kuolaimia suuhunsa, mutta lopulta saimme suitset Hurmoksen päähän.

Otin koirat kiinni vyötäisilleni, kun Mirka kiinnitti kypäräänsä. Laitoin Hurmokselle vielä ketjunarun kuolaimien lävitse ja talutin orin penkin luokse. Arttu hetken pyöri ympärilläni, mutta rauhoittui, kun komensin hieman. Mirkan päästyä selkään katsoimme jalustimet sopiviksi ja kiristin satulavyön. Mirka oli ratsastanut aikaisemminkin, mutta aina heppa oli odottanut valmiina tallissa, eikä koskaan oltu päästy kuin maneesiin tai kentälle. Annoin narun roikkua vapaana ja Mirka sai itse ohjata Hurmosta ohjeideni mukaan, itse siirsin suurimman huomion koiriin, jotka tutkivat kuonojensa kanssa lähes jokaista lehteä ja heinätupsua uusien hajujen toivossa.

Kiersimme Harjulenkin kaikessa rauhassa ja Mirka sai kokeilla pienen pätkän myös ravia. Koirat taasen olisivat kovasti halunneet jatkaa nopeammin matkaa, mutta en antanut niiden juosta. Juuri ennen takaisin tallille kääntymistä oli muutama isompi kuralätäkkö ja minulla oli täysi työ saada itseni pysymään kuivana, joten molemmat koirat innostuivat kurasta. Kurassa ryvenneet koirat myös päättivät kuivata itsensä samantien: minä sain päälleni komean mutakerroksen, sitä lensi jopa naamaani ennen kuin kerkesin kääntää katseeni pois.

Tallipihassa Sinte jo odotteli meitä Minkin ja Siljan kanssa, Hurmoksen pitäisi joutaa seuraavalle tunnille ratsuksi.
– Loci, mitä sulle on tapahtunut? Etkai vaan ole käynyt mutakylvyssä koirien kanssa? Sinte kysyi nauraen Minkin ottaessa Hurmoksen hoiviinsa ja auttaessa Mirkan alas selästä.
– No en ihan. Koirat päättivät, että kiertäessäni lätäköt myös ansaitsin osan mudasta.
– Käyhän pesemässä itsesi, Sinte sanoi minun suunnatessa sisään. – Ja muista pestä myös koirat!

/ekstra

Sinten kommentti

Koirat on kun pieniä sikoja, ne rrrrakastaa mutaa! Pieni pesu-urakka on tietysti edessä tällaisen maastolenkin jälkeen Niin taluttajalle kuin koirillekin... Toivon koko sydämestäni, että tulisi kuiva syksy! Kesällä tuli kyllä sadekiintiö täyteen.

Olipa mukavaa luettavaa! Lyhyt ja ytimekäs tarina koirien mutakylvystä ja Hurmoksen maastolenkistä. Mietin, minne päiväkirjaan tämä kuuluisi, mutta ehkä on ihan hyvä että lähetit sen tallipäiväkirjaan. Virheetöntä tekstiä, vaikka tarina oli lyhyt niin teksti korvasi sen: huumorilla höystettyä ja mielenkiintoista!

17,90v€

[Loci]

Lähettiin pämppää, pistettiin lääväks pari kämppää

– Loci, ootsä ny ihan varma, ettei noi oo saanu liikaa tota mellaa? Minkki kysyy, kun katselemme kahta laitumelle päässyttä oria.
Tuntilaiset olivat saaneet vihdoin ja viimein hoitaa hevoset kokonaan itse pois tunneilta, minä, Minkki ja Alex olimme lähinnä vahtimassa, ettei mikään menisi vikaan ja veisimme sitten hevoset ulos. Tietenkään emme olleet vahtineet, kun kaksi välillä niin rasavillin oloista tuntilaista, Jenni ja Elisa, olivat valmistaneet melassivedet tekkepojille.
– No, pitää jäädä seuraamaan tilannetta. Se juoma oli kyllä aika paksun näköistä, mitä Mara sai, vastaan ja nojailen laitumen tolppaan.
– Hitsi, kun mun pitäisi mennä, lupasin tulla ajoissa kotiin, Minkki vastaa.
– Mene vaan. Jos viitsit kertoa Sintelle tai jollekin tästä. Mä voin täällä vahtia näitä elukoita. Eivätpä ainakaan tarvitse ylimääräisiä herkkuja tänään!

Minkin juostua takaisin tallipihaan jään yksin. Onneksi minulla ei ole kiire, tarvittaessa voin vaikka yöpyä tallissa, olisihan minulla muutenkin aamuvuoro huomenna. Huokaisen ja pujahdan aitalankojen alitse. Katselen kahta riehuvaa oripoikaa ja hiljalleen hivuttaudun lähemmäs laiduntavaa Brunoa.
– Onneksi niitä oli vain kaksi, sanon ja lasken käteni orin saviselle selälle.
Hiljalleen rapsuttelen ruunikon selkää, säkää ja kaulaa uppoustuen ajatuksiini. Mara ja Arma kuitenkin pysyvät koko ajan näköpiirissäni.

Kännykän tuttu värinä saa huomioni ja kaivan sen taskustani. Sinte soittaa minulle:
– Loci, vastaan puhelimeen.
– Sinte tässä. Minkki kertoi mitä oli tapahtunut, onko Mara ja Arma kunnossa? Puheryöppy tulvii kaiuttimesta ulos.
– No, ovat riehuneet tavallista enemmän, mitään muuta en... Hetkonen, Arma näykkii kylkiään, sanon puhelimeen ja jään seuraamaan tilannetta.
– Okei, jäätkö seuraamaan tilannetta niin hoidan tämän tuntienjälkeisen rumban loppuun ja tulen sitten sinne katsomaan. Soitathan heti, jos jotain tapahtuu, Sinte sanoi.
Lupauduin soittamaan muutoksien tullessa ja lopetin puhelun.

Orit jatkoivat tavallista reippaampaa kahakointiaan, mutta muutamaa kertaa enempää ei Arma itseään näykkinyt. Kaipa ne olivat vain ötököiden puremia, mietin siirtyessäni rapsuttelemaan Dapperia. Vihdoin Sinte tulee iltaruoka-astioiden kanssa laitumelle. Kävelen hämärtyvässä illassa orien perästä laitumen portille.
– Ei mitään erikoisempaa? Sinte kysyy.
– Eipä oikeastaan. Arma ei enää sen jälkeen näykkinyt itseään, mutta tuollahan – hus Mara! – ne ovat koko illan riekkuneet, vastaan ja samalla yritän karkottaa osingoille haluavaa mustaa hevosta.
– Okei, ehkä ne voivat jäädä tänne purkamaan ylimääräistä energiaansa, Sinte sanoo. – Pitää niitä kuitenkin tarkkailla, joten jos jäisit yöksi tänne ja kävisit muutaman tunnin välein täällä tarkistamassa tilanteen?
– Sopii se minulle, jos saan aamusta vähän apuja talliin, vastaan ja nostan Dapperin tyhjän ruoka-astian maasta.

Sammutan tallin telkkarin ja nappaan takin niskaani. Pujotan villasukkiin käärityt jalkani kumisaappaisiin ja nappaan otsalampun hyllyltä. Mosse jää tyytyväisenä kehräämään sohvalle, kun sammutan valon. Otsalampun valokeilan turvin astelen alas portaita. Hirnunta kuuluu laitumilta, joten lähden astelemaan sinnepäin. Aurinko on jo laskenut ja vain kuu tähdet seuranaan valaisee yötä. Pysähdyn hetkittäin katselemaan mustana piirtyvää latvustoa tai etsimään eri tähtikuvioita kiitävien pilvien lomasta.

Pujahdan ensimmäiselle orilaitumelle ja vihellän. Muutama pää nousee heinikosta ja kuulen kavioiden kopisevan hiljakseen maata vasten. Tuttu tähtipää ilmestyy pian otsalampun valokeilaan ja hörähtää.
– No hei Hurmos. Harmi etten ole täällä sinua varten.
Ori tuntee minut jo liian hyvin ja työntää päätään kohti taskuani.
– Okei okei, vain yksi sokeripala, sanon ja avaan vetoketjun antaen orille hevosnamin.
Pian Majurikin saapuu paikalle Dodon kanssa.
– Noniin pojat, mun on aika jatkaa matkaa, sanon ja kuljen hevosten tekemää polkua pitkin toisen laitumen luo.

Vihellän ja rapistelen taskujani samalla tähyillen laidunta lävitse. Dapper kävelee ensimmäisenä luokseni kerjäämään herkkuja, mutta saa tyytyä rapsutuksiin. Tasaisesti voimistuva kavioiden kopse saattelee Brunon ja Arman valokeilaan. Ainakin toinen noista pöhköistä on rauhoittunut, ajattelen ja suuntaan katseeni takaisin laitumen ääriin.
– Maraa! Huhuilen ja viheltelen muiden orien lopettaessa kerjäämisen ja asettuessa syömään heinää.
Vihdoin kuulen tuon pelottavan tutuksi tulleen kavioiden rummutuksen maata vasten ja korskahduksen, joka kaikuu hiljaisessa yössä.
– No siinähän sinä poika olet, kehun oria, joka tanssahtelee kuin prameinkin show-eläin.
Kaikkien ollessa kunnossa palaan takaisin tallille, saan ainakin nukuttua hieman ennen seuraavaa vahtireissua.

Herään kolinaan tallipihalta. Ihan kuin talikko ja kottikärryt olisivat kaatuneet. En pääse ajatustani pidemälle, kun hirnunta täyttää mieleni. Se ei tule laitumelta. Andrealiini syöksyy suoniini ja pomppaan ylös retkisängystä. Kerkeän vain napata tärkeimmät mukaani: kännykkäni ja lampun suunnatessani kiireesti kohti portaita, missä pysähdyn kuin seinään.

Kaksi kiiluvan vihreää silmää tuijottaa minua pimeästä. Aivoni raksuttavat pykälä kerrallaan ja kerettyäni jo ottaa yhden pakoaskeleen tajuan: se on vain Mosse. Helpotuksesta huokaisten nappaan saappaani ja suuntaan portaita pitkin alas talliin. Kurkistan tallin ovesta ulos ja näen mustan hevosen paistattelevan kuutamon loisteessa. Kaivan kännykkäni taskustani ja näppäilen puhelun Sintelle.
– Mnh.. Sinte, uninen ääni kuuluu kaiuttimesta.
– Loci täällä. Meillä olisi pikkuinen ongelmatilanne. Ainakin Mara on karannut laitumelta.
– Siis mitä? Nainen tuntuu heräävän maagisiin sanoihini. – Tulen pihalle välittömästi.

Otettuani tallista varariimut ja –narut, suuntaan pihalle. Mara on jo kerennyt hävitä näkyvistä, joten odotan Sinteä tarkkaillen ympäristöäni. Koirien haukunta saattaa Sinten ulos talosta, tosin Rollis ja Arttu saavat nyt jäädä sisälle.
– Onko tietoa, onko muita hevosia karannut? Sinte kysyy ensimmäisenä.
– En ole ainakaan huomannut. Mara kuitenkin osaa olla niin epeli, että ruoka on varmaan ainoa houkutuskeino, vastaan.

Yksissätein haemme ämpäreihin rehua ja suuntaamme tallipihalle. Rapistelemme ämpäreitä ympäri tallipihaa. Pääsen maneesille asti, olin kuulevinani aikaisemmin sieltä ääniä. Kierrän kulmalle asti ja juuri, kun olen kurkistamassa sen taakse, Arma loikkaa suurin askelin esiin johtaen Maran takaisin tallia kohti. Lähden turhautuneena kävelemään orien perään ja viheltelen ja ravistelen ämpäriäni vähän väliä. Pian orit kääntyvät takaisin minua kohti ja havaitsen Sinten. Orit eivät siis halua tulla kiinniotetuiksi.

Orit laukkaavat minua kohden. Hirnunta halkoo ilmaa, kun tiputan ämpärin maahan ja levitän käteni esteeksi hevosille. Tiedän ettei se voi mitään hyödyttää, mutta jotakin minun on yritettävä. Arma laukkaa suoraan kohti minua, mutta pysyn vain paikoillani. Vain metrejä ennen minua tuo kuutamossa kiiluva ori asettaa kaikki jalkansa maahan ja jaruttaa. Etukaviot kolahtavat ruokaämpäriin ja puuskuttava ori työntää päänsä ahneena sinne. Saan riimun helposti kiinnitettyä Armalle ja utelias Mara tulee pian viereen katsomaan, josko hällekin jotain liikenisi.

Vihdoin saamme orit takaisin hallintaan.
– Nämä pojat saavat kyllä viettää loppuyön sisällä, Sinte sanoo taluttaessamme oreja kohti sivutallia.
– Joo. Pitää laitumen aita vielä tarkistaa, mutta ovathan nämä kaksi voineet kyllä sen ylitsekin hypätä, sanon silittäessäni kellertävää kaulaa.
– Onneksi molemmat ovat kunnossa. En usko muiden olevan niin pöhköjä, että lähtisivät laitumelta, mutta käyn tarkistamassa sen, sinulla on ollut rankka päivä takanasi, Sinte sanoo ja laskee Maran karsinaansa.
Annamme molemmille vielä heinää mutusteltavaksi ja suuntaan itse tallinvintille nukkumaan, josko huomenna nuo pösilöt oppisivat, tai sitten eivät.

/ Ekstra

Sinten kommentti

Hepat lähti bilettään! Onneksi melassista ei tullut sen kummempia haittoja, vain hieman ylienergisyyttä. Saivatpahan pojat purkaa energiaansa luvattomalla karkureissulla! Luojan kiitos hevoset löytyivät pian, eikä niitä tarvinnut metsästää yhtään pidemmältä. En usko että ne mitään oppivat, hyvästä ruoastahan ei missään nimessä voi kieltäytyä...!

Hauska tarina, olit soveltanut biisin aiheen loistavasti Metsiksen hevosiin sopivaksi. Karkureissu oli hauska "uudelleentulkinta" biisistä, mutta yhteinen juoni kuitenkin löytyi tarinan sisältä. Virheetöntä tekstiä, olit kuvannut hauskasti Mooseksen säikäytystä. Loistavaa ympäristön kuvailua

20,20v€ + papukaijamerkki! Paljon onnea

[Minkki]

Pirteä aamutalli 

ekstratehtävä 

Tuijotin väsyneenä heiniä pursuaviin kärryihini ja suureen kauraämpäriin, joka lojui jaloissani. Haukottelin ja vilkaisin kelloa. 6:15. Huokaisin ja napsautin radion päälle, josta alkoikin soimaan piristävä musiikki. Hymyillen tartuin kottikärryihin ja aloitin ensimmäisestä karsinasta.

Rosan oli tarkoitus tehdä aamutalli tänään, mutta hän olikin yllättäen sairastunut ilkeään syysflunssaan ja oli pyytänyt minua tuuraamaan. Ystävällisenä olin suostunut, vaikka aamun aikainen nousu väsytti. Normaalisti olin aamuvirkku, mutta huonosti nukutun kouluviikon jälkeen se ei yhtään innostanut viikonloppunakaan.

Olin aloittanut päätallista ja työnsin kärryt ähkien sisälle. Ilma oli viileä, mutta ei kylmä - itse asiassa tuuli oli melkein kuin kesällä. Tartuin kärryihin ja asetin ne lähimmän karsinan eteen. Siellä odottikin jo nälkäinen Dapper, joka hirnui kuin vietävä ja kuopi lattiaa.
» Noniin, noniin, ruokakuljetus on täällä! » karjaisin ja heitin sylillisen heiniä oriin eteen. Hevonen rauhoittui heti ja pärskähti ikään kuin kiitokseksi. » Ollaanpas sitä kohteliaita tänään, herrasmies. » sanoin hymyillen ja kurotin rapsuttamaan oriin säkää. Se heilautti päätään ja hörisi.
Majuri kurkki karsinastaan uteliaana ja ärsyyntyi samantien nähdessään naapurin syövän. Se alkoi kopistelemaan oveaan ja kurotteli päätään kohti heinäkärryjäni. Nauraen otin kauhallisen kauroja ja kaadoin ne varovasti Dapperin kuppiin.
Majurin mielestä etenin liian hitaasti ja riehuminen vain yltyi.
» Jos jatkat tuota, saat ruuat viimeisenä! » tiuskaisin ja huitaisin oriin päätä pois kärryiltä. Heitin ruuat ja kaurat Selan eteen ja rapsutin tamman otsaa. Lopulta päästiin myös Majurin karsinalle, kun ori ensin vähän rauhoittui. Kolme karsinaa hoidettu, kuinkahan monta nälkäistä hevosta minua vielä odottaisi?

Päätallin urakka vei vähän kauemmin kuin luulin. Kira oli sen verran vilkkaalla päällä, ettei se meinannut pysähtyä lainkaan ja meinasi varsa päästä karkuunkin. Näköjään Gildakin huomasi asian, sillä se ojensi varsaansa napakasti ja pärskähti sille ärtyneenä. Naurahdin ja kävin heittämässä niille aamupalansa. Kira olisi kovasti halunnut kieriä heinissä, mikä ei Gildaa ilahduttanut.
Dodo yritti herttaisesti kurkkia karsinan oven ylitse, mutta oli sen verran pikkuinen, että sen pää oli miltei pystysuorassa. Hymyillen rapsuttelin ponia pitkän tovin ennen kuin annoin sille ruokansa.
Saatuani päätallin ruokittua aloin harjailla tallin käytäviä. Iso kasa hiekkaa, soraa, lantaa, heiniä, kauroja... En olisi ihmetellyt vaikka lattialta olisi löytynyt vaikka hevosenkenkä!
Tarkistin vielä, että kaikki oli okei ja lähdin kärryineni kohti seuraavaa tallia.

Pihattotallissa oli rauhallista. Martta katsoi uteliaana minuun kuullessaan kärryjen rytinän ja pikkuhiljaa se lipui kohti aitaa. Kävin levittelemässä heinät ja viemässä kaurat sisärakennukseen. Martta hörisi ystävällisenä ja hamusi taskujani.
» Ei minulla ole sinulle enempää herkkuja, hassu. » kuiskasin ja rapsutin sitä korvan takaa. Tartuin talikkoon ja aloin siivota lantakasoja pois pihatosta. Tamma rouskutti heiniään tyytyväisenä eikä lotkauttanut korvaansakaan, vaikka vähän häärinkin sen ympärillä siivoten. Jatkoin matkaani kohti sivutallia, jossa oli jo aika mekkala.

Suurimmiksi mekkaloitsijoiksi paljastuivat Mara ja Hurmos. Kävin järjestelmällisesti heittämässä ruuat kaikille hevosille, mutta pysähdyin Arman karsinalle. Raukka näytti niin surkealta ontuessaan jalkaansa. Ori oli myytävänä, ja pian sen karsina olisi typötyhjä - ihanaa Armaa ei olisi enää Metsälammella. Kurkkuun nousi pala, kun kaadoin kaurat oriin kuppiin. Se hörisi minulle ja pöykki minua päällään ennen kuin siirtyi syömään. Taputin Arman kaulaa ja koitin hymyillä.
» Pääset tosi hyvään kotiin, jossa paranet ja elät elämäsi loppuun asti onnellisena. Minun tulee kuitenkin ikävä sinua. » kuiskasin. Kurotin suukottamaan sitä poskelle ja pörrötin Arman harjaa. Ori tapitti minua hetken, kunnes nälkä iski taas. Lähdin karsinasta ja ruokin muut hevoset haikein mielin.

Mielialani kohosi kuitenkin nopeasti. Minun pitäisi olla iloinen, että Armaa ei lopetettaisi. Se saisi mennä vain muualle asumaan, jossa siitä pidettäisiin varmasti hyvää huolta.
Lakaisin sivutallin käytäviä niin keskittyneenä, etten huomannut Sinten tuloa.
» Huomenta! Olet saanut todella hyvää jälkeä päätallissa ja täälläkin näyttää olevan tyytyväisiä hevosia puhtaassa tallissa. Viitsisitkö vielä viedä hevoset laitumelle? Jätä kuitenkin Arma, Bruno, Hurmos ja Leevi sisälle. » Sinte kysyi. Hätkähdin ja käännyin häneen päin. En voinut peitellä haukotustani.
» Huomenta vaan! Tietysti voin, mitkä hepat vien? Täytyykö niitä loimittaa? » kysyin hymyillen.
» Ulkona on sen verran lämmin, ettei hevosia tarvitse tällä kertaa loimittaa. »
Nyökkäsin ja katselin, kuinka Sinte asteli ulos tallista. Asetin harjan paikalleen ja vein kärryt sekä ylimääräiset kaurat takaisin rehuvarastoon. Nyt olisi aika viedä hevoset ulos.

Zara oli pirteällä tuulella eikä pistänyt lainkaan pahakseen, että pääsi ulos. Poni laukkasi tyytyväisenä vapauteen ottaessani riimun pois ja hirnui iloisena. Kuitenkin hakiessani Bellaa tamma huomasi, että oli yksin laitsalla eikä se ollutkaan enää niin kivaa. Bellan nähdessään Zara sai kuitenkin ilonsa takaisin ja katselin hetken tammojen kirmailua kirpeässä syysilmassa. Myöhemmin, kun Hali ja Foggykin oli saatu laitumelle, alkoi oikea älämölö ja maan töminä. Hevoset olisi pian siirrettävä tarhoihin eivätkä ne enää saisi laukkailla noin paljon!

Kun kaikki tarvittavat hevoset olivat ulkona, tekstasin Sintelle olevani valmis. Hän kiitti vaivannäöstäni ja päästi minut takaisin kotiin nukkumaan. Aamupala oli jäänyt väliin, joten minulla oli sudennälkä. Nousin bussiin ja haukottelin suuresti. Kaikki tämä työ olisi kuitenkin iltaratsastuksen arvoista!

Sinten kommentti

Onneksi me saatiin pian järjestettyä Rosalle tuuraaja! Vaikka herätys olikin todella aikainen, selvisit todella urheasti töiden kimppuun Musta tuntuu jo ylivoimaiselta nousta kuudelta, ja auta armias jos en saa aamukahviani - sitten ei hyvä heilu! Kiitos avustasi aamutallin töissä, ilman sinua mulla olisi ollut aikamoinen kiire hoitaa hommat ennen aamutunteja.

Kuvailit hauskasti aamuväsymystäsi, mikä on ihan ymmärrettävää näin aikaisessa aamuvuorossa Virheetön teksti, josta en - tälläkään kertaa - löytänyt korjattavaa. Olet kehittynyt kirjoittajana todella paljon, kymmenen pistettä siitä!

18,50v€

[Leena]

Musta tulee ratsastuksenope

Auton renkaat rapisivat kapeahkolla, juuri kahden auton mentävällä hiekkatiellä. Ikkunoissa vilisi syksyn kellastamat metsät ja pellot. Hyräilin Owl Cityn rauhallista biisiä samaa tahtia radion kanssa, perhosten kutitellessa vatsassa. Pieni harppaus siirtyä pääkaupunkiseudulta pieneen Viitaniemen kylään, jossa sijaitsi Metsälammen ratsutalli. Töitä!
Kaarsin punaisen autoni tallin pihaan ja parin mutkan kautta koukkasin korkean Hyundain viereen. Kaksi punaista tallirakennusta seisoi vierekkäin pihalla, ja muutama poni näkyi olevan vielä tarhoissaan. Ilmeisesti hevoset olivatkin tänään viettäneet vapaapäiviään hoitajien kanssa.

Puinen ovi narahti avautuessaan, ja toffeenvärinen suomenhevonen käännähti karsinassaan lämpimästi höristen.
- No moi, Ellu! Eiks tämän päiväin huomiokiintiö ole vielä täynnä? luin tamman nimen karsinan ovesta. Ellu tunki turpansa ensin taskuilleni, ja hamusi sitten rapsutuksia puhaltamalla lämpimästi niskaani. Viereisen karsinan asukki, myöskin rautias suomenhevonen, kurkisti karsinansa oven yli korvat höröllään.
    Vilkaisin tallin hevoset nopeasti läpi, kunnes huomasin Ellun karsinan vieressä oven, jonka yläreunaan oli ruuvattu metallilaatta, jossa luki "Toimisto, varusteet". Vastaan tuli kahvin ja satulasaippuan sekainen tuoksu. Punahiuksinen nainen nosti katseensa kahvikupistaan ja tervehti minua hymyillen.
- Moi! Mä olen Loci, toimin täällä meillä tallityöntekijänä. Sinte taiskin mainita jotain uudesta ratsastuksenopesta, nainen virnisti.
- Joo, Leena, hymyilin takaisin ja ojensin käteni Locia kohti. - Ja kyllä, mun piti aloittaa täällä tallityöntekijänä.
- Otatko kahvia? Sintellä tais olla toi pihattotallin siivoaminen vielä vähän kesken.

Valkoisen, sydämillä koristellun kupin reunat huurustuivat nopeasti. Maidolla pehmennetyn kahvin pinnasta nousi lämmin höyry ohuena juovana. Juttelin Locin kanssa samalla odottaessani Sinten tuloa.
- Mä oon Helsingistä, jossa alotin ratsastuksen ihan pienenä. Sitte myöhemmin tein pari sijaisuutta sillä tallilla ja siitä se sitten oikeestaan lähti. Lopetin opiskelut tossa toissa keväänä, jonka jälkeen tämä olis mun eka vakipaikka, kerroin ja join pienen siemauksen kupistani.
- Oho, onks sulla jo kämppää? Loci kysyi.
- Jep, sain vuokralle yksiön tosta keskustasta. En ole paljoo vielä ehtinyt laittelemaan, kun tänään sain omat kamat vasta sisään.
    Varustehuoneen ovi kävi, ja sisään astui ruskeatukkainen, lilaan pipoon ja mustaan fleeceen pukeutunut nainen.
- Moi, Loci tervehti tuttavallisesti.
- Hei, aika pimee alkaa olemaan jo ulkona, nainen riisui piponsa ja heitti sen pöydän kulmalle, jonka jälkeen siirsi katseensa minuun. Nousin seisomaan ja laskin tyhjän kahvikuppini puupöydälle.
- Leena, meillä oli työsopimus alla, esittäydyin hymyillen.
- Joo, mä olen siis Sinte. Hieno juttu, että pääsit. Mulla olikin ne paperit tuolla tuntilistojen seassa, hetkinen... nainen mumisi viimeisen sanansa ja siirtyi pöydän toiseen päätyyn asetetun lipaston viereen kaivamaan ylintä laatikkoa. - Tässähän nämä. Istu toki.
Nappasin penkin Locin viereltä ja katsoin silmät kiiluen työsopimusta, jonka alimmalta riviltä puuttui enää nimeni. Sinte ojensi paperin ja mustekynän eteeni. Sen enempää empimättä, raapustin oman sotkuisen puumerkkini allekirjoituksen kohdalle, ja huokaisin melko hepottuneena.
- Mä voin aloittaa koska vaan!

Kylmä viima puhalsi ulkona ja taivas oli lähes musta. Ainoastaan tallin piha hehkui ulkolampun himmeässä valossa. Metsästä kuului puiden havinaa, ja satunnaisesti joku auto ohitti Metsiksen valot välkkyen puiden takaa.
- Tervetuloa sit vaan, kai sulle sopii huominen alkeistunti kello 17? Sinte kysyi vielä tallin ovelta.
- Tottakai, kiitos paljon! henkäisin hymyillen.
- Hieno juttu, kiitos sulle. Ja hyvää yötä! Sinte toivotti, ja katosi sitten talliin. Ovi kolahti kiinni hänen perässään ja Locin iltaruokien jaosta aiheutunut kopina ja hirnunta hiljeni. Onnistumisen tunne sisälläni sai minut puristamaan kasvoni rusinanomaiseen irvistykseen ja spurttaamaan autolle parin iloisen hypyn saattelemana.

Sinten kommentti

Pahoittelut kommentin viivästymisestä, en ollut huomannut tätä tarinaa kun se oli jäänyt uudempien tarinoiden taakse piiloon Jos kommentti viipyy yli viikon, siitä kannattaa tulla huomauttamaan minulle - todennäköisesti en ole silloin huomannut tarinan saapumista.

Ihanaa että me saatiin Metsälammelle ratsastuksenopettaja! Olet todella lämpimästi tervetullut Metsälammelle töihin! Toivottavasti työsi lähtevät hyvin käyntiin täällä, uskon että Metsiksen hevoset ja tilukset tulevat sulle pian tutuiksi Ratsastustunneille riittääkin osallistujia, ja vilkkaan ratsastuskoulun arjessa riittää jokaiselle tekemistä.

Virheetön tarina! Kuvailit hyvin ensimmäisen työpäivän tuomaa jännitystä ja innostusta. Tekstissä oli paljon ympäristön ja tilanteiden kuvailua, mikä auttoi lukijaa hyppäämään mukaan tarinaan jo ensimmäisestä virkkeestä. En löytänyt korjattavaa, hienoa!

18,70v€

[Vilja]

Lokakuu

Yöpakkasen jälkeen heinäpaalin pinnalla kimmelsi timanttinen kuura, jonka kolean syysaamun aurinko pyrki hävittämään lämpimällä katseellaan. Kottikärryt kolisivat pinnalta jäätyneisiin maanpalasiin ja pikkukiviin, jotka pyörähtelivät renkaan alta vapauteen. Jalkojen ja kovan maan väliin jäänyt sora narskui pakkaslumen tapaan, ja ilmassa tuoksui talvi.

Vielä ei ollut talven aika. Oli lokakuu, syksyn synkin kuukausi, pimeiden iltojen ja ensimmäisten pakkasten aikaa. Parasta aikaa käpertyä sohvannurkkaan iltahämärissä kynttilän valossa, teekuppi kädessä ja maailman pehmeimmät sukat jalassa. Lisää hyvä kirja tai vanha kunnon Netflix, eikä mikään maailman huoli saattanut häiritä mielenrauhaa.

Katoavaan kuuraan ei voinut koskea. Se varisi heinänkorsista kevyiden pölyhiukkasten mukana, muttei koskaan laskeutunut maahan asti. Talitintti kävi istumassa paaliin nojaavan talikon kädensijalla, muttei jäänyt keskustelemaan. Sen sijaan se pyrähti muutaman metrin päähän nokkimaan maahan jäätynyttä kauranjyvää.
”Odota hetki, niin se sulaa.” Aurinko kävi ankarammin töihin, eikä kirpeä tuulikaan tuntunut enää kylmältä. Minunkin täytyi ryhtyä hommiin, kiskoa ja tunkea heinää pyöröpaalista kärryjen kyytiin, rämistellä tarhalta toiselle heinänkorsia matkanvarrelle tiputellen kuin Hannu ja Kerttu ikään. Jotta löytäisin takaisin lähtöpaikkaan, enkä eksyisi reitiltäni.

Matala ja hiljainen tervehdys toivotti minut kärryineni tervetulleeksi tarhan portille. Pian kaksi uteliasta silmäparia tuijottivat odottavasti, kolmas oli miltei kontallaan aidan alla kulahtaneen vihreitä ruohonkorsia hamuillen. Kunnioittavasti hevoset väistivät kävelevää heinäsylillistä, mutta kun ensimmäiset heinänkorret koskettivat maata, ei millään muulla ollut enää väliä. Äkkiä ruoho aidan toisella puolella ei ollutkaan kuivattua heinää vihreämpää, ja kolmaskin silmäpari saapui heinäkasan äärelle. Aidan alalankaan jäi muistoksi muutama irtokarva heilahtelemaan kevyen tuulen mukana.

Viimeinen sylillinen heinää mätkähti maahan juuri sopivasti, kun päätallin ovelta kuului yskintää. Työnsin kottikärryt takaisin paikoilleen lämpenevää maata pitkin, kesän viimeinen perhonen lenteli siksakkia tallin seinänviertä pitkin.
”Kiitos, kun veit aamuheinät. Musta ei olisi ollut enää siihen.” Sinte seisoi ovenraossa nenä niistämisestä punaisena, tummanvihreä kaulahuivi tiukasti kaulan ympärille kiedottuna. Oranssinkeltainen koivunlehti leijaili tuulen mukana ja tarttui Sinten hiuksiin.
”Eipä mitään. Koeta parantua.” Sinte nyökkäsi, aivasti ja kirosi. Se sama talitintti aloitti pirteän aamulaulannansa, ja mietin, onnistuiko se saamaan kauranjyvää irti. Aurinko paistoi kirkkaasti kuin keskikesällä, mutta ilmassa tuoksui yhä talvi.

----
Tällä kertaa oli inspis kirjoittaa oudolla tyylillä, tuskin jää pysyvästi tyylivalikoimaan

Sinten kommentti

Mä ainakin odotan jo innolla talvea! Lämpimät villasukat, vanha kunnon glögi ja fleeceviltin alla löhöily kynttilänvalossa – voisiko parempaa toivoa! Syksykin on ihanaa aikaa, kunhan aurinko vaan paistaa välillä. Tämä syksy onkin ollut ihanan aurinkoinen ja lämmin. Syysflunssilta ei olla kyllä tänäkään vuonna vältytty [lol] Onneksi Metsälammella on niin paljon innokkaita auttajia, ettei pari sairaspäivää hetkauta tallin toimintaa!

Wau mitä kuvailua; todella elävää ja tarkkaa! Kuvailit pienenpieniä yksityiskohtia kauniisti, jopa hieman runollisesti. Näin tarkka ja hiottu kuvailu loi tarinaan ihan uudenlaista tunnelmaa. Kuvailun seasta löytyi yhtenäinen juonisiima, jolla kuroit sisällön kokonaiseksi tarinaksi. Loppu selvensi tarinan tapahtumia. Tästä tarinasta pystyi kokoamaan mieleensä kokonaisen taulun!

24,70v€ + papukaijamerkki! Paljon onnea

[Maisa L]

Lähden kävellen tutkimaan maastoreittejä, jotta ne tulevat tutuksi. Ulkona on ihana syksyinen ilma, mutta hiukan kylmä. Kävelen ensin reitillä jonka jo osaan ja poikkean sieltä uusille poluille.

Hetken käveltyäni kuulen hirnuntaa laukkapellon suunnalta. Lähden katsomaan, kuka siellä on. Suunnistan metsän läpi pellolle. En näe siellä ketään. Katselen ympärilleni ja huomaan jonkin mustan liikkuvan puskassa. Lähden varovaisesti kulkemaan puskaa kohti. Noin puolivälissä matkalla puskalle otus nostaa päänsä. Huomaan sen olevan hevonen. Ja vielä tuttu sellainen! Tunnistan hevosen Dodoksi. Dodolla on suitset muttei satulaa. Kävelen ruunan luokse ja otan sen ohjista kiinni. Talutan Dodon pois puskasta ja tähyilen ympärilleni. Ratsastajaa ei näy, joten päätän lähteä taluttamaan Dodoa tallille. 

Tallilla Dodon hoitaja tulee minua vastaan.

-Onneksi löysit Dodon! Olin ratsastamassa ilman satulaa ja tipuin vahingossa. Portti oli auki ja Dodo lähti laukkaamaan pois. Missä se oli? hoitaja kysyy. 

-Löysin Dodon laukkapellon reunalta. Siellä se söi puskassa. 

Luovutan Dodon sen hoitajalle ja menen talliin tervehtimään Brunoa.

Sinten kommentti

Voi ei! Onneksi satuit löytämään Dodon ja palautit sen turvallisesti takaisin tallille. Eipä ehtinyt epeli sen kauemmaksi pötkiä! Yleensä hevoset palaavat tallille jos ratsastaja sattuu maastossa tippumaan – joskus taas tuntuu ettei niillä ole mikään kiire kotiin, vaan naapuripellon ruohomättäät houkuttelevat paljon enemmän...

Huomaathan, että hoitomerkinnän saa vain vähintään 200 sanan mittaisesta tekstistä. Tässä tarinassa oli 155 sanaa. Jotta sanoja ei tarvitsisi laskea sormin, on olemassa sanalaskuri, joka laskee ne automaattisesti. Muistathan seuraavalla kerralla tarkistaa, että tarinasi on riittävän pitkä

Muista välilyönnit ajatusviivojen (–) ja repliikkien (puheenvuorot) väliin.

8,50v€

[Leena]

Opettajan arkea

- Eii, ei se noin mee, vaaleatukkainen tyttö nappasi Leevin suitset kaverinsa käsistä ja alkoi asettelemaan ohjia symmetrisesti niskahihnan päälle. Tyttö kiepautti leukaremmin kertaalleen suitsien ympäri, ja ripusti sitten tiiviin paketin Leevin suitsipaikalle. Hymähdin itsekseni ja siirsin katseeni ja keskittymiseni takaisin tiistain tuntilistoihin. Ruun nimi tuntui hyppäävän silmille ainakin kolmen ratsastajan kohdalta, kun taas tallin uusi poni, energiapakkaus Andy oli uskallettu laittaa ainoastaan Locin juoksutettavaksi.
    Kutristin kulmiani ja hörppäsin viimeiset kahvipisarat kuppini pohjalta. Kellon pitkä viisari naksahti viittä minuuttia vaille neljä. Työnsin lyijykynällä sutatun tuntilistan piirongin ylimpään laatikkoon ja nappasin ruskean toppaliivini tuolin selkänojalta. Pyörähdin kannoillani pari kertaa tarkastaakseni, etten ollut unohtanut mitään.

Syksyn viileä viima vinkui katonräystäissä ja kieputti räikeän keltaisia lehtiä ilmassa. Sää oli vielä lämmennyt viimepäivien aikana, ja kentän pohja pysynyt niin hyvänä, että tuntilaiset miltei vaativat päästä ratsastamaan ulos.
- Sitten saa taas koko pitkän talven kiertää maneesia ympäri, eräs tyttö tokaisi tänäänkin Selan selästä.
- No tottakai, hymyilin ja kiersin tarkastamassa tuntilaisten satulavyöt.
    - Mun väite on, että me tänään tehtäis vähän väistöjä. Miltäs kuulostais? pudotin kaksi oranssia tötteröä keskilinjalle, noin puolentoista metrin päähän toisistaan. Tuntilaiset virnuilivat keskenään, mutta taipuivat mukisematta ehdotukseeni.
- Verkatkaa vaan itsenäisesti, ja ottakaa sitten käyntiin uran sisäpuolelle, niin tiedän, kun ootte valmiita.

Ellu eteni tasaisen pehmeää laukkaansa uralla ratsastajan myötäillessä sen liikettä parhaansa mukaan. Helmin ilme oli hieman tympääntyneempi, sillä tamma olisi kovasti tahtonut laiskotella tänään, ja ratsastaja oli joutunut patistelemaan sitä koko tunnin.
- Oi, kylläpä Lepa on symppis tänään, aidan vierellä norkoileva Vilja hymyili riimunaru käsissään. Hänen pilkullinen appaloosaruunansa laukkasi korvat hörössä, pyöräyttäen siistin pääty-ympyrän C-kirjaimen kohdalle.
- Jep, teki väistötkin niin nätisti, naurahdin. - Onks hepat saatu jo sisälle?
Vilja nyökkäsi ja kertoi sitten lähtevänsä tallia kohti pitämään taukoa iltavuoron touhuista.
    - Okei, hienosti. Sitten voitte siirtää raviin ja keventää, sanoin kuuluvalla äänellä portilta, jossa jo pari seuraavan tunnin ratsastajaa odotteli Foggyn ja Majurin kanssa. Foggyn etuharjaan punottu ohut letti heilui tamman nuollessa tylsistyneenä kentän portin yläreunaa.
- Tehdäänks mekin tollasta? Foggyn ratsastaja kysyi, ja kurotti katsomaan portin yli.
- Sinte pitää sen teidän tunnin, mä en tiedä mitä se on teille suunnitellut, virnistin ja käänsin katseeni lyhyeltä sivulta löntystelevää Helmiä kohti.
- Miltäs se Helmi tuntu? kysyin väsyneen näköiseltä ratsastajalta.
- No.. se oli aika hankala. Se vaan vastusteli siinä väistössä ja oli laiska, ruskeatukkainen tyttö huokaisi. Helmi puolestaan ravisteli helpottuneena päätään ja pysähtyi ratsastajan käskystä kuuliaisesti kohdalleni.
- Niin, muista rentouttaa sun käsi varsinkin siirtymisissä ja pitää se pehmeänä, et se hevonen uskaltaa luottaa suhun. Mut tossa laukassahan se alkoi jo mennä tasaisemmin, rohkaisin ja annoin pörröiselle Helmille taputuksen takapuolelle.

Sinte veti kentän portin auki, ja päästi edellisen tunnin ratsukot ulos.
- Mä taisin hankkia varsinaisen pirulaisen meille. Andy oli kuulemma taas pimahtanut ja ottanut pari kierrosta tallipihaa ympäri, Sinte pudisteli päätään.
- Voi ei, mites se silleen? kutristin kulmiani, vaikka mitä olin Andya pari kertaa tunneilla nähnyt, niin ori osasi kyllä jekuttaa vähän kokeneempiakin ratsastajia. Minulla oli vielä huomisen tuntilistojen viimeistely rästissä, joten jätin tuntilaiset Sinten hellään huomaan ja suunnistin itse takaisin tallia kohti.
    Vilja oli asettunut pöydän ääreen ja uppoutunut Netflixin pariin, joten hän tuskin huomasi tuloani. Kaadoin kuumaa vettä valkoiseen sydänmukiin, jonka olin sattumalta ominut itselleni jo ensimmäisestä päivästä alkaen. Riisuin toppaliivin päältäni ja istahdin tottuneesti natisevalle puupenkille lyijykynä kädessäni. Nappasin tuntilistat pöytälaatikosta, ja aloin taas pyörittelemään hevosia sopivien ratsastajien kohdalle.

Sinten kommentti

Sitä se ratsastuksenopettajan arki on. Talosta maneesiin ja maneesista tallin kautta taloon; paperilappuja ja tötteröiden asettelua hevosten väliin. Onneksi työ on myös kovin antoisaa, kun saa ratsastajilta kiitosta ja huomaa omat aikaansaannoksensa ratsastajien kehittyessä paremmiksi. On todella upeaa, jos voit pitää tunteja kentällä! Vielä kannattaa hyödyntää kenttää, kun pakkanen ei ole kovettanut sen pohjaa liikaa. Koko talvi meneekin sitten lähinnä maneesin seinien sisällä pyöriessä.

Aivan upeaa kuvailua! "Syksyn viileä viima vinkui katonräystäissä ja kieputti räikeän keltaisia lehtiä ilmassa." Aivan ihanaa, elävää kuvailua joka lämmitti rintaa kuin kuuma kahvikupillinen! Tarinasi ovat todella mukavaa luettavaa: lukijan on helppo hypätä mukaan jo alkumetreillä, ja lopetuskappale sinetöi paketin siististi kasaan. (Lähes sataprosenttisesti) virheetöntä tekstiä!

- Tehdäänks mekin tollasta? Foggyn ratsastaja kysyi, ja kurotti katsomaan portin yli.
-> Kahta päälausetta ei eroteta toisistaan pilkulla, jos niitä yhdistää rinnastuskonjunktio (tässä "ja") ja niillä on yhteinen lauseenjäsen (esim. sama tekijä molemmissa lauseissa: tässä "Foggyn ratsastaja").
-> – Tehdäänks mekin tollasta? Foggyn ratsastaja kysyi ja kurotti katsomaan portin yli.

20,60v€

[Leena]

Tulispa jo talvi

Kuura oli kietonut kaiken verhonsa sisään. Aurinko paistoi keskellä taivasta, mutta sen lämpö ei ulottunut Metsiksen pihaan saakka. Hengitys höyrysi ja kivet rahisivat jalkojen alla taluttaessani pirteää Gildaa takaisin talliin. Tamma höristi korviaan ja tuuppi minua tuttavallisilla tönäisyillä. Takanamme hyppelehti Kira, joka oli kasvanut jo niin isoksi, että sitä olisi voinut luulla paremminkin Gildan pikkusiskoksi.
- Vastahan sä olit niin pieni! Sinte naurahti Kiran tallustaessa hänen vierellään kengättömät takajalat satunnaisesti lipsuen jäätyneellä maalla. Varsa pärskähti kuuluvasti ja otti pari reippaampaa askelta kurottaen turpaansa Gildan häntää kohti.
- Meillä on tuntiheppa kohta siitä leivottuna, vilkaisin taakseni hymyillen. Olin samassa liukastua pihattotallin edustalle jäätyneeseen lätäkköön, mutta sain juuri säilytettyä tasapainoni. Gilda katsahti minuun hämmentyneenä, nykäistessäni tahattomasti tamman riimunarusta.
- Musta tuntuu, että nyt alkaa pian olla aika siirtyä maneesiin, niin surullista kuin se onkin.
Kentän hiekka oli jähmettynyt koviksi kokkareiksi ja kuoppiin oli muodostunut ohuet jääkerrokset, joiden raksumisen saattoi vain kuvitella korvissaan.
    Tyrkkäsin Gildan karsinan oven kiinni. Tamma käännähti ympäri ja työnsi sitten pörröisen päänsä alaoven yli tähyilläkseen tallipihan touhuja. Heitin riimunarun olkapäälleni ja annoin Gildan hamuta lapastani. Pienet jääkiteet olivat peittäneet ponin sierainten ympärillä kasvavat turpakarvat, sekä silmäripset. Gilda maisteli hetken suutaan, kunnes työnsi pitkän kielensä ulos ja haukotteli leveästi. Ainakin pari-kolme kertaa.

Veri alkoi kiertää käsissäni ja sai ne lämpiämään juuri sopivasti. Luuta keräsi pieniä heinäkasoja, jotka työnsin sattumanvaraisesti onnekkaiden ponien karsinoihin. Tallissa oli onneksi lämpimämpää kuin ulkona, mutta myös sisällä hengitykseni tiivistyi suuta peittävään harmaaseen kaulahuiviin. Ohittamistani karsinoista kuului vaimeaa, tyytyväistä rouskutusta. Tänään ilman ylimääräistä heinää jääneet ponit käänsivät takapuolensa ovea kohti ja siirtyivät mököttämään karsinansa takanurkkaan.
    - Kiitti paljon, Vilja hymyili. - Mä en ymmärrä, että vaikka kuinka siististi aina yritän jakaa heinät, niin silti onnistun päällystämään koko käytävän, hän tuhahti.
- Eipä mitään, kohautin harteitani. Puhelimen kimeä soittoääni kaikui taskustani, jota säesti parin sekunnin välein tuntuva matala värinä. - Leena.
Soittaja oli Sinte, maneesista. Taustalla kuului sekaisesti kaikuva kavioiden töminä. Satunnaisesti nainen katkaisi repliikkinsä antaessaan neuvoja tuntiratsastajille.
- Tottakai! Selvä juttu, hyvä. Moi, vastailin lyhyesti. Innostus levisi kasvoilleni. - Vilja, pystyksä laittaa mulle Selan kuntoon?

Painoin kypärän päähäni ja vilkaisin karsinassaan seisovaa punaisensävyistä rautiasta. Ohjat oli kiepautettu kertaalleen jalustinhihnojen taa, jotta ne eivät pääsisi valumaan maahan. Tammalle oli puettu punainen huppu, jonka alta erottuivat korvaan työnnetyt tulpat. Sela seisoi jäntevänä, korvat eteenpäin suunnattuina. Se laski toisen takajalkansa tukevasti maahan ja otti muutaman askeleen niin, että ulottui juuri kurottamaan turpansa karsinan oven yläreunaan. Pujahdin tamman vierelle ja silitin sen sileää kaulaa. Tämän lihakset hehkuivat tallin kelmeässä valossa ja silmistä kajasti harmaa heijastus, josta erottui häilyvästi kasvoni muodot.
    Pienehkö, neljän ratsastajan ryhmä ratsautui maneesissa ja valmistautui maastolenkkiin.
- Muistakaa pysyä jonossa, ja pitäkää vähän normaalia lyhemmät välimatkat. Jos mä huudan edestä jotain, niin vähintään joka toinen huutaa aina taaksepäin. Vastaavasti jos joku huutaa jotain sieltä takaa niin tiedon pitää tulla kans mulle, selitin tavanomaiset ohjeet samalla, kun punnersin Selan selkään. Tamma olisi tahtonut jo lähteä liikkeelle, mutta nappasin nopeasti ohjat käsiini, jolloin sain hevosen pysähtymään. Työnsin muutaman sormen Selan vatsan ja satulavyön väliin tarkastaakseni sen kireyden.
- Okei, olettekste valmiita?

Ensimmäistä kertaa Metsiksellä pääsin vetämään lyhyttä maastolenkkiä. Päätin kiertää itselleni tuttuja reittejä, sillä en itsekään tuntenut vielä maastoja kovin kummoisesti.
- Ne on tuntilaiset semmosia perushyvätasoisia, että voi pari ravi- ja laukkapätkää ottaa, Sinte oli sanonut. Taputin Selan kaulaa ja vilkaisin taakseni. Tuntilaisryhmä oli siistissä jonossa ja hevoset vaikuttivat asiallisilta.
- Otettaisko pieni pätkä laukkaa? kysyin virnistäen. Ratsastajat alkoivat keräillä ohjia tiukemmin käsiinsä ja hevosetkin huomasivat kohta tapahtuvan jotain hauskaa. - Huutakaa, sit jos tarvii hidastaa!
    Sela puuskutti innokkaana. Tamma oli venyttänyt kaulansa pitkälle eteen ja painanut korvat niskaa vasten. Kuulin kavioiden kopinan ja naurunremahdukset selkäni takaa. Nojauduin Selan kaulaan ja tuin painoni jalustimille. Vaaleanharmaa taivas loisti repaleisena puiden oksien seasta. Tunsin muutaman heikon pistoksen kasvoillani. Se ei sattunut, mutta tuntui kuin kylmän pakkasen näykkäisyltä.
- Täällä sataa lunta!
Selan harja alkoi täyttyä eri muotoisista jääkiteistä, jotka ehtivät kuitenkin sulaa parin sekunnin kuluttua laskeutumisestaan. Siristin silmiäni tuulen ja lumen pyrkiessä kasvoilleni. Sela eteni reippaassa tahdissa, eikä minun tarvinnut juuri kannustaa tai pidätellä sitä. Hevosjoukko lensi sumuisen lumisateen läpi tanner tömisten. Pidin ohjat Selan kaulaa vasten molemmilta puolilta ja suuntasin katseeni tietä pitkin. Laukka keinahteli tasaisesti vuoroin eteen ja taakse, Sela vaikutti onnelliselta.

- Ei juma, me mentiin kovaa!
Taputin Selaa rennosti kaulalle tämän pärskähtäessä rennosti. Käynti keinutti minua satulassa. Puristin pohkeeni kevyesti Selan kylkiin saadakseni tamman kävelemään hiukan reippaammin. Takaa kuului iloista puheensorinaa ja hevosten pärskähdyksiä. Ratsastajat olivat tyytyväisiä ja kaikki olivat hengissä, joten olin saanut työni hoidettua. Vilkaisin jo hämärtyvälle taivaalle. Sen harmaasävy oli tummentunut, ja tähdet alkoivat erottua kirkkaanvalkoisina pisteinä yhä voimakkaammin tuoden mukanaan ihanan tunnelman. Tähdet olivat kuitenkin sivuseikka. Lumisade kruunasi kaiken. Kohta tulisi jo talvi.

Sinten kommentti

Mun mielestä on aivan suunnattoman ihanaa, että puiden oksat huurtuvat ja lätäköt jäätyvät! Talven huurteinen raikkaus ja hiljalleen kimmeltelevät lumihiutaleet... voisiko parempaa toivoa pitkän syksyn jälkeen? Kiva että pääsit vetämään maastolenkin tuntilaisille Metsiksen maastotkin tulevat sulle tutummiksi, ja lenkkejä voi pidentää kerta toisensa jälkeen.

Aivan upeaa kuvailua! Aloituskappale oli taianomainen, kuvailit jäistä maisemaa todella yksityiskohtaisesti. Se tekee onnelliseksi, kun osaa huomata pieniä asioita ja nauttia niistä täysin rinnoin. Käytit aikaa vain oleellisten asioiden kuvailuun, mikä on mielestäni ihan loistava juttu: puhelun jokaista repliikkiä ei tarvitse kirjoittaa, vaan riittää että lukija ymmärtää mitä milloinkin tapahtuu ja missä mennään. Ytimekäs tarina!

20,30v€

[Mia]

Ei sittenkään hullumpaa

Tallivintillä oli käynnissä kiivas keskustelu siitä miten mustikoiden syöminen vaikuttaa muistiin ja muistisairauksiin. Meteli äityi hetkessä korvia huumaavaksi, kun jokainen tahtoi samaan aikaan saada äänensä kuuluviin. Seurasin keskustelun etenemistä hörppien samalla ihanan lämpöistä kaakaota mukistani. Yhtäkkiä Loci purskahti nauramaan. Aluksi toljotimme häntä silmät pyöreinä, mutta hetken päästä räkätimme hänen mukanaan. Melkoisen huvittavaa kinastella moisesta. Mutta parempi sekin, kuin kökötellä suu mutrussa täydessä hiljaisuudessa. Oikeastaan minä pidin tälläisistä jokseenkin turhanpuoleisista keskusteluista.

Jok´ikinen henkilö vintillä nauroi vatsa kippurassa. Ilakoinnin kuitenkin katkaisi äkillisesti sammuneet valot. Kotoisa nauru vaihtui pysäyttävään hiljaisuuteen, ja kaikki vakavoituivat hetkessä.
- No nytkö ne sähköt katkes? Minkki avasi suunsa.
- Ilmeisesti. Jotenkin mä osasin oottaa tätä, puut nojas sähkölankoihin uhkaavan näkösesti, kun pyöräilin tänne, Vilja selitti
- Totta, mäkin kiinnitin huomiota siihen, sanoin.
- Tjaa a, eihän täällä nää eteensä tippaakaa, Nelly päivitteli. Kaivoin taskulampun esiin repustani, ja napsautin sen päälle.
- Noniin! Mitäs nyt? Kellokin on vasta viisi, mitenhän Sinte järjestelee noiden tuntien kanssa? Loci mietti.
- No mennään ihmeessä vilkaiseen... Ja auttamaan, tarhojen langatkaan ei toimi, totesin.
- No niin, mutta tuskinpa hepot sitä tajuaa, Vilja huomautti lyhyen naurahduksen saattelemana. Muutkin kaivelivat taskulamppujaan esille. Kompuroimme tallivintin kapeat portaat taskulamppujen valossa alas, ja jatkoimme ulos, kohti maneesia. Vedin keuhkoni täyteen raikasta pakkasilmaa. Ihanaa. Näin tallipihan sivuun kolatun lumipenkan. Se sai minut äkillisen lapsuuden puuskan valtaan, olisi niin tehnyt mieli mennä kieriskelemään puhtaanvalkeaan lumikasaan, mutta hillitsin itseni.

Sinte koetti saada tilannetta järjestykseen. Kukaan ei nähnyt eteensä tippaakaan, eikä maneesista ollut löytynyt ainuttakaan taskulamppua. Hevoset seisoivat jännittyneinä paikoillaan, tietemättä missä maneesin kolkassa seisoivat. Osoitimme taskulamppumme maneesiin. Sinte huokaisi helpotuksesta.
- Me joudutaan varmaan keskeyttämään tunti sähköjen katketessa. Ainakin siksi aikaa, kunnes mä saan aggregaatin toimintakuntoon, Sinte kertoi.
- Se tosin riittää vain maneesin valaistukseen ja tallin lämmitykseen. Päätalliin eikä sivutalliin ei saada valoja, hän kääntyi meihin päin. Nyökyttelimme hitaasti.
- Kyllä te pärjäätte, hakekaa kynttilöitä päärakennuksesta, ja hörppikää kaakaota... Ja jos viitsisitte tuoda hevoset sisään, ei sitä tiedä, että koska ne keksii ettei aidoissa ole sähköä... hän pohti pyytävästi.
- Tietty haetaan! vastasimme kuin yhdestä suusta. Jätimme Sintelle taskulampun ja autoimme tuntilaiset ulos maneesista "turvaan".

Osa meistä lähti noutamaan kynttilöitä ja lyhtyjä tallin valaisemista varten, ja toinen puolisko taas noutamaan hevosia ja poneja sisälle talleihin. Riisuimme hevosilta loimet yltä, ja tarpeen vaatiessa puimme talliloimet tilalle. Sillä välin muut koristelivat talleja kynttilöillään.
- Onpa täällä tunnelmallista! huokaisin kävellessäni sisään päätalliin, kaikki hevoset oli saateltu turvalisesti sisään odottelemaan iltasapuskojaan.
- Totta! Minkki huudahti ihaillen. Kapusimme yhdessä tallivintille, jossa muut jo oletuksemme mukaan odottelivat. Piti paikkansa. Täällähän he tunnelmoivat.
- Ei sittenkään hullumpaa? Loci kysyi meihin päin katsellen. Nyökyttelimme hymyssä suin, ja etsimme vapaata tilaa, johon laskeutua istumaan.


// Kommentti


- Mutta parempi sekin, kuin kökötellä suu mutrussa täydessä hiljaisuudessa. --> ei pilkkua
- jok´ikinen --> joka ikinen

Kiinnitä lisäksi huomiota jatkossa oikeaan pilkutukseen etenkin ja-sanan yhteydessä.  (pilkkua ei tule jos subjekti eli tekijä säilyy samana)

Esim.

Söin lihapullia, ja veli nauroi vieressäni. (eri subjekti/tekijä)
Söin lihapullia ja nauroin. (sama subjekti/tekijä)

Jotkut lauseet oli aika lyhyitä mikä teki tekstistä hieman töksähtelevää, sivulauseita lisäämällä ja lauseita yhdistelemällä tekstistä saa helposti rullaavampaa ja yhtenäisempää.

-----

Olipa mukava lukea sun tallipäivästä! Huippua kun metsisläisillä on niin hyvä tallitiimi ja yhteishenki, hienoa huomata että kaikilla on hauskaa keskenään. On se vaan huippua että Metsälammella on näin aktiivisia ja ahkeria tallilaisia eikä koskaan puutu innokkaita apukäsiä vaikka sähköt vaikka nyt meniskin poikki. Pisteet siitä koko poppoolle! Loppujen lopuksi kaikkihan päättyi ihan mukavasti, hepat saatiin talliin ja ilta saattoi jatkua leppoisissa merkeissä.
    Lumikelit on kyllä kans jotain ihan huippua, mustakin tuntuu et mun sisäinen lapsi virkoaa jotenkin kummasti aina kun ensilumet satelee maahan... Toivottavasti ensi talveksi saadaan ihan kunnolla lunta niin päästään tekeen kaikkea hauskaa pihalla, nimimerkillä Metsälammen lumisotamestari, haha.

Kiitoksia oikein paljon avusta näin Sintenkin puolesta, jatka talleilua samaan malliin! Saat tarinasta 14v€.

Terkuin Metsiksen tuore tallimestari Kasper !

[Nelly]

Salakuuntelijat vauhdissa

”Tosi hienoo että saatiin sut taas messiin. Oikeesti.”
”Ette te pärjäis ilman mua, varsinkaan tän tallimestarihomman jälkeen.”
”Se on kyllä totta.”

Me kaikki kolme, minä, Mia ja Rosa, oltiin korvat kiinni toimiston ovessa ja pinnistettiin kuuloomme niin tarkaksi kuin suinkin. Sisältä kantautui Sinten puheen lisäksi jotain tosi erikoista, jotain tosi harvinaista ja ennenkuulumatonta. Se oli miespuoliselle henkilölle kuuluva ääni, ääni jota tallikäytävällä ei tavallisina talli-iltoina ollut kuultavissa.
”Se on ihan varmasti joku superkuuma gp-tason ratsastaja joka on tuonut kauan kadoksissa olleen saturatsunsa takaisin kotiin”, Rosa kuiskasi.
”Älä unta näe. Ei semmosia oo”, Mia pyöritteli silmiään.
”Variksenpelätiltä kuulostaa”, totesin hiljaa. Mia ei pystynyt tukahduttamaan tirskahdustaan, minkä seurauksena toimistossa hiljeni. Vai oliko siellä ollut hiljaista jo pidemmän aikaa?
”Nyt pakoon! Äkkiä!”
”Mihin muka?”
”Ellun karsinaa!”

Niinpä me rynnistettiin nopeasti lähimpään karsinaan, mutta eipä me tietenkään ajoissa ehditty. Kaksikko astui toimistosta leppoisasti rupatellen.
”Hei tytöt, tulkaa moikkaamaan meiän ikiomaa tallimestaria!” Sinte huikkasi ylpeästi hymyillen.
Me kompasteltiin takaisin käytävälle karsinasta posket punoittaen. Olin aikeissa kätellä tyyppiä, mutta se nostikin mun rystyset huuliaan vasten ja hymyili vähän pitkäksi kasvaneen hiuspehkonsa takaa. Just sillain kun kaikissa elokuvissa. Kohtaus meni kuitenkin pilalle kun kiskaisin nopeasti käteni alas ja valmistauduin laukomaan syytöksiä kunnianloukkauksesta ja siveettömästä käytöksestä. Onneksi Mia ehti hienovaraisesti tönäistä mua ja tyydyin vaan mulkoilemaan sitä kulmieni alta. Hämmennys näkyi miehen silmissä ainoastaan hetken, mutta onneksi se vaan naurahti ja ottikin Rosan seuraavaksi käsittelyynsä.
”Hei, mä muistan sut!” totesin äkkiä saatuani pienen muistikuvan kyseisestä tyypistä.
Kasper mittaili mua tarkemmin katseellaan ja kurtisti kulmiaan.
”Kukapa mua ei muistaisi.”


Kasperin kommentti (iik)

Haha joo, meiksipä meiksi - onhan se hienoo kun mut muistetaan, haha. Mä tosiaan palasin Metsikseen auttelemaan Sinteä ja viihdyttään teitä rakkahia tallilaistyyppejä. Mielenkiintoinen tapaaminen, täytyy myöntää - ja pitihän mun nyt vähän yrittää hyvää vaikutelmaa teihin tehdä kun ensikertaa 'uusissa' merkeissä tavattiin. Haha, oli ilo tavata, tullaan varmasti oleen tekemisissä jatkossa! 17v€