Puuha Pete, kaiken korjaa!05-08-16Kävelin verkalleen Metsälampea kohti hiekkatien reunalla. Kädessäni oleva, puoliksi juotu lasten pillimehu hölskyi askeleideni tahdissa. Ympärilläni avautui loputtomalta näyttävä peltomaisema, jossa eri vihreän ja keltaisen viljan sävyt pyörteilivät ja sekoittuivat keskenään. Taivas oli kirkkaansininen ja sen pinnalla oli vain muutama hassu pumpulipilvi. Auringon säteet lämmittivät kasvojani, linnut lauloivat iloisesti puissa ja ilmassa leijui lukemattomien eri kukkasten tuoksu. Kesää parhaimmillaan, ajattelin ja astelin risteyksestä eteenpäin. Katselin tienpenkalla kasvavia niitynkukkia ja poimin niistä sekalaisen värisen kimpun. Taittelin kukkia yhteen ja aloin tekemään niistä rönsyilevää kukkaseppelettä. En ollut koskaan oikein koulun kesän aikana tehdyissä kasvikansioissa loistanut, joten kukkien lajit jäivät vähän pimentoon, mutta kyllä niistä ihan nätti rinkula syntyi. Valkoiset, pienet kukat pilkistelivät isompien vaaleanpunaisessa ja keltaisessa loisteessa. Auringonvalo syvensi kukkien väriä entisestään ja vihreiden lehtien tummuus täydensi niitä sopivassa suhteessa. Tyytyväisenä painoin kukkaseppeleen päähäni ja katkaisin siitä vielä pari roikkuvaa heinänpätkää. Seppele korvillani keikkuen jatkoin matkaa Metsälammen pihaan.
Tallilla suunnistin heti omalle kaapilleni, jonka avaimen olin hakenut Sinteltä parisen päivää sitten. Vaatteeni kaipasivat kipeästi vaihtamista, ellen halunnut liata yhtiä harvoista hyvistä vaatekappaleistani. Päälläni oli valkeat, korkeavyötäröiset shortsit, musta-valkoraidallinen t-paita, pari keskenään kilisevää rannekorua ja kaiken kruunuksi ohuet narusandaalit. Ei ihan otolliset varusteet tallitöihin.
Avasin oven päätallin satulahuoneeseen ja katsahdin pöydän ympärillä ja sohvalla istuvien ihmisten suuntaan. Pöydässä istui tallin tutut kasvot Kasper, Loci ja Pinkki. Sohvalle taas oli kerääntynyt kasa taukoilevia hoitajia, joiden joukossa oli minulle uusia hahmoja, vaikka olin tallin piirit jo suunnilleen alkanut tuntemaan kiitos hyvän nimipääni. Huikkasin nopean tervehdyksen ja aloin nopeasti kipittämään oman kaappini suuntaan, mutta takaani kailottava ääni pysäytti minut.
”Jaa että mihinkäs sitä noin hienona ollaan tulossa? Tää on talli eikä mitkään ruotsalaisten hienostokutsut”, Kasper ivasi pöydästä.
”Aikamoinen käsitys sulla on hienostokutsuista jos nää vetimet näyttää susta sellasiin kuuluvan, kyllä sua on nyt jossain sekundabileissä vedetty nenästä ja pahasti” irvistin takaisin ja käännyin takaisin kaappini pariin.
”Ja vaikkei se sulle kuulukaan, niin satuinpa vaan tulemaan kaupungista suoraan tallille.”
”Nyt meni mielenkiintoseks, kuinka sä noin puolustuskannalle lähdit? Ei noi kyllä ihan tavalliset kuteetkaan oo, kenen kanssa sitä on kaupungilla juostu?” Pinkki myös nosti päätään.
”Kunhan kävin vaan kavereiden kanssa kaupoilla.” Sain kaappini lukon auki ja avasin sen narisevan oven, johon olin teipannut pari lappusta Kiran hoito-ohjeista, Metsiksen tuntien aikatauluista ja muista tärkeimmistä aiheista joita tuppasin vielä välillä unohtamaan.
”Kavereiden vai niiku ’kavereiden kavereiden’?” Nyt myös sohvalta liityttiin keskusteluun. Vai enemmänkin kuulusteluun? Pysyin hiljaa ja kahmaisin pari vaatekappaletta ja ensimmäiset kengät jotka käsiini sain kaapin pohjalta.
”Eikai se vaan nyt punastunu, aivan selkeesti jotain vakavampaa tekeillä”, tokaisi Kasper samalla kun käännähdin ympäri tavarat sylissä.
”Kohta mä rupean tekemään teille jotain vakavampaa” heristin leikillä nyrkkiäni ja meinasin nostaa tietyn, valitun sormen pystyyn, mutta päätin pitäytyä vain yhdessä käsieleessä. Sohvallahan istuu lapsiakin, herrajumala, yritä edes hillitä itsesi!
”Voi kertoisit nyt tarkemmin, me niin ollaan odotettu uusia juoruja leviteltäväksi” Pinkki virnisti ja iski silmää. Näytin kieltä pöydän suuntaan, harpoin ovesta ulos ja suoraan satulahuoneen viereiseen vessaan vaihtamaan vaatteita.
Olin kaapin saadessani roudannut sinne heti kasan vaihtovaatteita t-paidasta toppahousuihin ja saappaisiin. Olisihan se kätevä pitää siistinä ja tyhjänä tulevaisuutta ja uusia varusteita varten, mutta miksi turhaa odotella sitä tavaran kertymistä ja materiavuorta jota karkuun saisi juosta aina kaapin avatessa, jos tämän sai toteutettua heti! Vessassa sain tarkasteltua mukaan nappaamiani vaatekappaleita paremmin ja aikamoinen asukokonaisuus sieltä tulikin. Vaaleansininen henkselihousujen ja haalareiden rakkauslapsi sekä keltaiset Nokian saappaat vessanpytyn kannella odottaen aloin repimään korut pois ranteista ja avaamaan sandaalien naruja. Pian olinkin jo lähtövalmis. Nopeasti kiikutin vielä vanhat vaatteeni kaapin ylähyllylle suurimmilta lioilta turvaan.
”En mä kyllä sillä hienostokommentilla ihan tällasta muutosta meinannut, sähän menisit vaikka Puuha Petestä ton näkösenä!” Kasper repesi nauruun avatessani satulahuoneen oven uudestaan. Ja siinä sitä taas mentiin.
Hetken aikaa antauduin kohtalolleni ja naureskelin muiden kanssa keikkuen satulahuoneen penkinreunalla, mutta pian aloin jo miettimään oikeaa velvollisuuttani tallilla, eli Kiraa.
”Onko kellään muuten tietoa tän päivän tunneista ja sattuisko kukaan muistamaan Kiran osuutta niissä?” huikkasin kovaan ääneen muiden meluamisen yli. Riisuneeni saappaat makasivat jokseenkin pölyisellä lattialla ja itse nojasin julisteiden ja palkintojen peittämään seinään. Kädessäni oli se sama vanha pillimehupurkki jonka olin ostanut bussipysäkin vierestä kiireessä ja ryystin siitä viimeisiä mehutippoja. Päärynän maku oli lämmetessä muuttunut epämiellyttäväksi.
”Kai se oli aamulla jossain”, Ruun hoitaja Aria vastasi kysymykseeni ainoana joka taisi edes kuulla sen. Aria kertoi myös useimpien hevosten olevan jo laitumella iltapäivä- ja aamutuntien välillä. Hymyilin tälle kiitokseksi ja aloin haromaan saappaitani lattialta takaisin jalkoihin. Keplottelin itseni pöydän ja muun porukan takaa keskelle satulahuonetta ja kovaan ääneen kailotin lähteväni hakemaan Kiraa laitumelta. Pari kädenheilautusta ja epämääräistä muminaa vastaukseksi saaneena korotin ääntäni vielä pykälän ja jatkoin, ettei seura olisi pahitteeksi. Pari tyttöä taisi herätä sohvalta todellisuuteen ja sain kuin sainkin ihan hyvän kokoisen poppoon seurakseni laidunreissulle. Tunnistin porukasta Lydian, joka hoiti Rossoa, Viljan, joka hoiti Leeviä sekä ensimmäisen tallipäiväni perusteella kaksoisolentoni Minkin, jonka hoitohevosena toimi Majuri. Joukossa oli myös kaksi minulle tuntematonta tyttöä, yksi lyhyt ja nuorelta näyttävä kiharapää ja yksi pisamakasvoinen brunette.
Lompsiessamme pitkin hiekkatietä laitumille päin lyöttäydyinkin heti näiden kahden tuntemattoman tytön seuraan, sillä mikä sen parempaa kuin uudet tuttavuudet?
”Hei! Anteeks että näin vaan kysyn, mutta keitäs te nyt olittekaan? Ei olla taitu ehtiä nähdä vielä, mä oon Ilona ja oon nyt hoitanu Kiraa sen parisen viikkoa”, virnistin ja heilautin Kiran riimun olalleni. Sain suuntaani pari hämmästynyttä katsetta, mutta pian lyhempi kiharatyttö, jolla oli Helmin riimu kädessään, ryhtyi puhumaan ja kertomaan itsestään.
”Mä oon Johanna ja oon justiinsa alottanu Helmin hoitajana. Oon kolmetoistavee ja harrastanu jo kahdeksan vuotta ratsastusta, menny kouluu korkeisii luokkiin asti ja hypänny metriä. En harrasta sit mitään muuta ku just ratsastusta, paras tottua mun kasvoihin sillä tulen olemaan tallilla varmaan sen joka ikinen päivä”, tuo hymyili ja kertoi vielä lisää ratsastustaustastaan.
Kuuntelin pöllämystyneenä Johannan puheita.
”Kolmentoista? Ja mitä kaikkea ootkaan tehnyt, koulua ja satasta ja vaikka mitä? Jestas lapsi oot kyllä ittelles homman näistä hevosista ottanu”, nauroin ja mietin samalla omaa esittelylitanjaani. Hei, Ilona, seittemäntoista ja olen pari kertaa hevosen selässä istunut niin etten ole valunut reunalta alas. Vakuuttavaa. Okei, ehkä vähän liioiteltuna, mutta alemmuuskompleksi alkoi iskemään rinnan alle ja lujasti Johannan jatkaessa puhumista.
Laitumilla nostin käteni silmien suojaksi ja tähystin Kiraa tammojen joukosta. Aurinko paistoi täydeltä taivaalta ja jalat alkoivat jo tuntua siltä, ettei saappaiden sijasta olisin vetänyt niihin muhennoskattilat. Kärpäset pörräsivät ympäri laidunta hevosten häntien jahtaamana ja laskeutuivat käsivarsilleni tasaisin väliajoin. Maa jousti pehmeästi jalkojeni alla lähtiessäni etsimään Kiraa ruohomättään toiselta puolelta, josta se löytyikin kavereidensa kanssa makoilemasta.
”Ootko aurinkoa ottamassa?” hymyilin ja rapsutin Kiran otsaa. Poni nosti päätään ja alkoi hamuamaan kukkaseppelettäni laiskanpuoleisesti. Työnsin sen turvan pois ja nousin pystyyn. Maiskutin ja yritin saada Kiran nousemaan, mutta huonoin tuloksin. Se ei millään olisi jaksanut nousta ylös ja lähteä pois laitumelta, kuka jaksaisikaan tällaisena hellepäivänä? Pari kertaa jouduin tammaa takapuolelle taputtelemaan ja hätistämään, kunnes se ähkäisten kampesi itsensä seisaalleen. Sujautin riimun Kiran päähän, taputin sitä kaulalle ja lähdin taluttelemaan sitä laitumen portille ja kohti tallia. Kira käveli kuin siirapissa ja monta kertaa meinasi jopa kompastua jalkoihinsa, kun se ei niitä tarpeeksi jaksanut nostella. Turhaan yritin jotain energiaa sen sisältä herätellä, ei se siitä yhtään paremmaksi muuttunut. Taisi tästä tulla laiskottelupäivä, kaikkea ei sentään saa Puuha Pete -haalareillakaan korjattua.
”Hei, jääkö joku meidän kanssa tähän ulos harjaamaan? Mä en ainakaan jaksaisi mennä mihinkää hiostavaan karsinaan, tarhatki on tyhjinä nii voitais sitoa nää tohon aitoihin kiinni”, tuumin tallipihassa. Ilokseni kaikki laitumella olijat päättivät jäädä ulos hoitamaan hevosensa, joten seuranpuutteesta en joutuisi kärsimään. Sidoimme hevosia nelos- ja vitostarhan tallinpuoleiselle sivulle. Etsin katseellani toisen uusista tytöistä, jolle en ollut vielä ehtinyt puhua. Tämä oli hakenut laitumelta tumman puoliverisen Remin.
”Terve! Jäi vähän juttu kesken tuolla laitumilla, mikäs sun nimi on?” aloitin juttelemisen uudestaan samalla, kun sidoin Kiran Remin viereen ja aloin penkomaan laatikosta pölyharjaa. Tyttö katsoi minua toistamiseen hämmentyneenä ja tuntui hetken miettivän, kunnes esitteli itsensä Reaksi.
”Ja tää Remi on varmaan sun hoitohevonen?” kysyin, kun näytti siltä, ettei puhuttavaa löytynytkään sen enempää. Realta piti alussa vähän nyhtää puheenaihetta ja kannoin keskustelua eteenpäin jonkin aikaa, mutta siinä ajan kuluessa taisi tuo rentoutua –tai vaan antaa periksi rauhaan jätetyksi tulemien suhteen– ja juttu alkoi luistamaan mukavammin. Juttelimme niitä näitä ja hevoset puhdistuivat ruoholäikistä ja pölystä.
”Sanoitko että oot hoitanu Kiraa vasta pari viikkoa?” Rea kysyi Remin selän takaa.
”Joo. Tai no en kyllä ees sitä, alotin tossa kymmenisen päivää sitten”, tarkensin ja hankasin yhtä itsepäistä tahraa Kiran kyljestä.
”Ja silti menet täällä vaan ympäriinsä kun olisit elänyt Metsiksessä koko elämäsi, heität läppää satulahuoneessa ja käskytät muita seuraksi tarhoille” Rea naurahti ja jäin pöllämystyneenä seisomaan harja kädessä. Jaa. Enpä olekaan ajatellut asiaa.
”No mä oon aina ollut vähän sellanen häslääjä ja hyppään helposti porukan jatkoksi ilman sen kummempia, ei oo ollu isoa kynnystä tutustua ihmisiin ja niin. Pienempänä oon vaihtanu paikkakuntaa ja koulua pari kertaa ja oon siinä sitten varmaan kehittäny jonkun systeemin jossa vaan lähden menoon mukaan aika sukkelasti”, mietin.
”Eikä Metsiksen porukkaan oo vaikee päästä, enhän mä siellä satulahuoneessa yksin vitsaile vaan muiden kanssa. Ja jos mun lähentely alkaa ahdistaa nii sano vaan, kyllä mä sitten peräännyn, mutta tykkään vaan olla muiden seurassa. Muut on kissa- ja koiraihmisiä niin mä taidan olla vähän tällanen ihmis-ihminen”, nauroin ja jatkoin Kiran harjaamista. ”Kyllähän me kaikki täällä tallilla kavereita ollaan, samassa veneessä ja niin.”
Iltatuntien lähestyessä heitin Kiran takaisin karsinaan, jonka vieressä ratsastaja jo odottelikin.
”Hei! Mä oon Kiran hoitaja Ilona ja tässä tää poni onkin, sori jos jouduit odotteleen kauankin, me oltiin tossa ulkona. Jos koskaa muuten meet Kiralla ja mä oon sen kaa puuhaamassa jotain tuu vaa huikkaamaan nii luovutan sen sulle.” hymyilin, pyöräytin ponin karsinassa ympäri ja iskin riimunnarun ratsastajan käteen.
”Pahimmat liat oon siltä hankannu pois mutta sä voit sen harjailla loppuun jos haluut. Varusteet on tuolla päätallin satulahuoneessa, tarviitko apua niiden laittamisessa?”
”Kyllä mä pärjään, Kirahan on todella kiva”, edessäni oleva, itseäni hieman vanhempi nainen mietti.
”Joo Kira on ihana ja sillä taitaa vielä olla joku kesäpäivän kooma”, naurahdin ja rapsutin Kiraa otsatukan alta.
”No mutta kuitenkin, jos sulla tulee ongelmia tai tarviit ihan mitä vaan apua nii mä oon kans tuolla päätallin satulahuoneessa, saa tulla noutamaan sieltä!”
Satulahuoneessa oli melkein tyhjää, Kasper vain istui päivän lehden kanssa pöydällä. Kahvipannu porisi mikron vieressä ja hiljalleen laskevan auringon säteet paistoivat sisään ikkunasta.
”Ootkos persuksista juurtunu siihe penkkiin vai mitä oot täällä koko päivän lorvannut”, virnistin Kasperin suuntaan ja nostin Kiran päiväkirjan kaapistani.
”No vähän näin on käynyt, voisit varmaan, hm, korjata tämän tilanteen? Vai oletko haalariesi arvoinen?”
”Älä nyt hyvä mies koettele onneas, korjaan sut kohta ihan uuteen uskoon. Onko toi sumppi kohta valmista?”
Valitsin hyllyltä puhtaan näköisen mukin, jossa oli pieniä tähtiä kyljessä. Kasperilta ei kuulunut vastausta, joten koputin pöytää kupin pohjalla mielenosoituksellisesti ja istahdin kahvinkeittimen viereen. Oikaisin jalkani ja potkin hikiset saappaat pöydän alle.
”Kyllä sen kohta pitäisi.”
Avasin Kiran päiväkirjan ja raapustin pienen tiivistelmän päivän hommista ja fiiliksistä. Pari huumorilla höystettyä keskustelunpätkää vaihdoin Kasperin kanssa kahvikupin ääressä ja töhräsin Kiran päiväkirjaa satunnaisilla piirustuksilla. Hetken päästä muita hoitajia alkoi tuntien mennessä valumaan satulahuoneeseen penkille ja sohvalle ja keskustelun määrä sen kun lisääntyi, eikä mennyt kauaakaan kun oli taas täysi hulina päällä. Joku oli laittanut musiikkia soimaan vanhasta radiosta ja rumpujen jumputus kuului rätisevänä muiden puheiden taustalla. Meno oli kuin markkinoilla kun ihmiset nauroivat, lauleskelivat ja puhuivat kovaan ääneen. Ja minä siellä menossa mukana, Metsikseen syntynyt Puuha Pete.
Sinten kommentti
Ihana kuulla että olet päässyt näin nopeasti mukaan Metsiksen porukkaan! Tallivintti ja toimisto ovat juurikin sitä varten, että saisi viettää hyvää aikaa muiden tallilaisten kanssa. Metsiksen tallialue on tullut sulle varmaan jo kokolailla tutuksi, ja on tosi kiva että jaksat auttaa myös tuoreempia tuntiratsastajia. 
Olipa pitkä tarina ja virheetöntä tekstiä! Tarinaa oli mukava lukea: osaat kuvailla värikkäästi tallilaisten kanssa käytyjä keskusteluita ja värittää tarinaa erilaisilla tunteilla ja tapahtumilla. Tarina oli niin mielenkiintoinen ja inspiroiva, että sen oli lukenut hetkessä!
Loistavaa! Jatka samaan malliin
22,60v€
Musta on myös tosi kiva, että otit poikasi mukaan tallille – tuleva tuntiratsastaja, kenties? 
Terveisiä kaikille Metsiksen tyypeille, jos satutte tänne tienne löytämään 
mukava törmätä vielä vanhoihin tallilaisiin! Mäkin käyn välillä täällä fiilistelemässä, harmi ettei photobucketiin ladatut kuvat enää näy, siinä on aika kova urakka lähteä korjaamaan niitä 
tsemppiä kaikille kaikkeen mitä teette 
