Tallipäiväkirja (kaikille)

[Kasper]

Väliaikainen työsopimus kaupan kassalla oli saanut tylyn lopun vuodenvaihteessa, ja koko joululoman mä olin vain maannut kotona nukkumassa ja miettimättä asiaa sen kummemmin. Mutta sitten todellisuus löi takaapäin ja oli pakko sisäistää, että mulla ei ihan oikeasti olisi töitä ja elannonlähdettä tiedossa seuraavalle vuodelle. Jotain mystistä kautta kohdalle sattui ratsastuskoulun työhakuilmoitus, ja lopulta löysin itseni työsopparia allekirjoittamasta, valmiina ottamaan vastaan jotain ihan uudenlaista ja mahtavaa. Tää oli ollut aina yks suurin haaveeni, vaikka olinkin jättänyt sen taka-alalle. Musta tulisi nyt virallisesti tallityöntekijä.

Siispä - tänään löysin itseni Metsiksen karsinarivistön ääreltä, päntäten päähäni karsinoissa lukevia nimiä. En tuntenut täältä ketään, koska armeijan jälkeen paikkakunnalle hiljattain muuttaneena etenkin hevospiirit oli jotain aivan... noh, tuntematonta. Päätin aloittaa siivoushommilla odotellessani Sannaa paikalle. Se oli ilmoittanut tulevansa tallille vähän tavallista myöhemmin kiireisiinsä vedoten.

Edettyäni karsinoissa ehkä puoliväliin saakka kuulin tallin oven kolahtavan ja kirkkaan äänen puhuvan jotain toiselle. Lähemmäs kävellessään iloisesti rupatteleva ääni vaimeni, ja kuulin sen kuiskaavan jotain. Kurtistin vain hieman kulmiani ja jatkoin *n lappamista.
"Onko siellä joku?", ääni huhuili hieman epävarmana. Mä en tiennyt yhtään miten tohon olis voinut vastata järkevästi. Olis vaikuttanut ihan hölmöltä pöllähtää tuikituntemattomana karsinasta käytävälle vaan esittelemään sontaista talikkoa. Päätin siis vetää keskusteluun huumorilinjan.
"Ei täällä ketään ole, kuvittelet vain."

Hetken oli hiljaista, sitten kuului lähestyvät askeleet ja pian naurua. Katseeni tapasi kaverilleen naureskelevan tytön, joka iloisesti virnistellen viittoi toistakin lähemmäs.
"Ei täällä Janna mitään kummituksia ole!"

Pian toinenkin tyttö ilmestyi seisomaan kaverinsa viereen ja purskahti sekin nauruun. Se koko tilanne oli niin awkward: kaks tuikituntematonta naureskelemassa päin, enkä mä saanut suutani avatuksi. Lopulta ne hiljeni, (vaikka siinä vierähtikin tovi jos toinenkin), ja sain esiteltyä itseni niille. Ensimmäiseksi paikalle saapunut tyttö kertoi nimekseen Claudia, ja toinen taas sanoi olevansa Janna.

"Niin säkö olet nyt töissä täällä? Jännä kun Sanna ei oo sanonut mitään uudesta työntekijästä."
"Niin no, mä tulin kyllä aika lyhyellä varoitusajalla. Sanotaanko että viikko sitten en tiennyt vielä työpaikasta mitään", totesin ja nakkasin viimeiset likaiset purut kärryyn. "Mutta kiva nähdä muitakin, mä en olekaan törmännyt Sannan lisäksi toisiin."
Tytöt hyrähtivät jotain keskenään.
"Me ollaan menossa ratsastamaan niin pitää varmaan mennä ennenkuin tulee pimeetä. Työn iloa!"

Jäin yksin hoitamaan hommani loppuun, minkä jälkeen jaoin hevosille päiväheinät ja törmäsin paikalle juuri parahiksi astelevaan Sannaan.
"Moikka!"
Vastasin tervehdykseen kädenheilautuksella.
"Mä sain juuri siivottua ja vietyä heinät ulkohevosille. Oliks vielä jotain erityistä hommaa ennen päiväheiniä? Mä katsoin että hepoilla oli vettä ja näin, ja käytävänkin oli joku lakaissut..."
"Eiköhän me nyt lähdetä pitämään pikku tauko! Ei sun tarvitse itseäs työnteolla lannistaa heti ensimmäisenä työpäivänä", Sanna nauroi. Ja sen jälkeen sä voisit käydä vähän vaikka juoksuttamassa tota meidän Rionaa."

Sisällä Sannan talossa tuoksui kahvi. Nainen johdatti mut olohuoneen sohvalle istumaan, ja palas pian keittiöstä mukanaan kahvimukit ja lautasellinen suklaakeksejä. Yleensä tällaiset tilanteet sai aina jotenkin vaivautumaan, mutta tällä kertaa pystyin olemaan ihan oma itseni. Tuntui kuin olisin tuntenut Metsiksen aina, vaikka kuitenkin kaikki oli vaan niin uutta ja erilaista. Tää oli ehkä ensimmäinen kerta elämässäni kun työpäivän jälkeen mä suorastaan odotin mitä seuraava toisi tullessaan.

Ensimmäinen tarina, jes! Tsemppiä jatkoon 18,90v€ + tarinamerkintä. -Sanna

[milla]

Katsoin Pepin kuvaa hyllyssäni. Se oli vaaleanpunaisissa kehyksissä, joissa oli hopean värisellä olevia taiteellisia sydämmiä mitkä kohosivat vähän pohjasta. Kuvassa Peppi hyppää silmät hymyillen renkaan läpi. Otin kuvan käteeni ja tunsin kun kyyneleet tulvivat silmiini vaikka yritin estellä. Laitin kuvan takaisin hyllylle ja katsoin kelloa. Tasan neljä. Vanhempani tulisivat pian kotiin enkä halunnut nähdä enkä kuulla ketään. Halusin olla yksin. Ja tiesin missä voisin myös tehdä sen. Repäisin kierrevihostani paperin ja kirjoitin siihen, että menen tallille. Otin bussikorttini pöydältä, mutta muistin ettei sitä ole ladattu joten laitin sen takaisin pöydälle ja otin rahaa kahteen matkaan. Sitten lähdin alas, laitin paperin keittiön pöydälle ja vedin kengät jalkaani, takin päälleni ja talli toppahanskat käteeni ja lähdin. Puolessa välissä matkaa näin äitini ajavan kotiin. Juoksin nopeasti piiloon, eikä hän huomannut minua. Pysyin piilossani kunnes hän meni sisälle, sitten jatkoin mateluani bussipysäkille.

Kun kävelin talliin Arttunen juoksi minua vastaan häntä heiluen. Menin kyykkyyn ja otin koiran vastaan.
- Mennään tänään vähän kävelemään. Harjaan sinua samalla, sanoin koiralle ja nousin. Tallissa oli kotoisa hevosen haju. Suuntasin suoraan kaapilleni ja toivoin etten näkisi ketään. Otin kaapistani riimunnarun, koiraharjan, pipon ja tuubihuivin. Pipo ja tuubihuovi olivat molemma pinkkejä ja pipossa oli musta kimalteleva suuri sydän. Sanna todella tiesi mistä pidin. Ulkona näinkin hänet, Sannan siis. Tämä käveli luokseni.
- Ovatko pipo ja huivi miellyttäviä? hän kysyi.
- Ovan, kiitos. Mutta saanko nyt olla yksin? vastasin.
- Saat toki. Näytät menevän harjaamaan Arttua, Sanna vastasi ja lähti iloisesti. Huokaisin ja kutsuin Artun matkaani. Koira tuli reippaasti luokseni ja lähdimme kävelemään kohti maastopolkuja.

Kävelimme saunarannalle asti ja siellä istahtin puurungolle nuotion ääreen. Kutsuin Artun luokseni ja laitin riimunnarun löysähkösti sen kaulan ympäri ja aloin harjata.
- Peppi oli niin mahtava koira. Sen kullanruskea karva kiilsi aina auringossa, ja se oli niin pehmeää ja sileää. Peppi osasi kaiken laisia temppuja kuten kieriä, antaa tassun ja halata, puhelin Artulle ja aloin taas itkeä.
- Se hyppäsi paremmin kuin mikään muu koira mailmassa ja se lohdutti aina. voin puhua sille aina kaikesta ja kuunteli. Rakastin harjata sen silkkistä ja pehmeää karvaa ja koulutta sitä. Kävimme usein myös kävelemässä metsässä. Se kuoli melkein tasan vuosi sitten ja soli todella ihana koira, lopetin muistopuheeni. Arttu oli kääntynyt ja istui nyt rennosti edessäni ja nautti harjaamisesta. Hymähdin ja sanoin sille:
- Mutta kyllä sinäkin olet ihana. Katsoin maahan ja näin hirveästi irronnutta karvaa ja otin harjastakin viellä loput, ja päästin Artun vapaaksi.
-Pitää varmaan sanoa Sannalle ettei täällä ole tapettu mitään eläintä, olen vain vähän harjannut sinua, sanoin Artulle ja hymähdin.

Sannan kommentti

Voi, olipa surullinen ja haikea tarina. Peppi taisi olla sinun oma koirasi? Lemmikit ovat korvaamattomia, niiden paikkaa ei voi viedä kukaan – toivottavasti Arttu kuitenkin parantaa mieltäsi ja oloasi. Muista vain, että saat tulla koska tahansa käymään ja leikkimään Artun kanssa. Artulla taitaa olla parhaillaan karvanlähtöaika, hassua tähän aikaan vuodesta, mutta sitä ne lämpimät säät teettävät.

hopean värisellä = hopeanvärisellä
puolessa välissä = puolessavälissä
kaiken laisia = kaikenlaisia

sydämmiä = sydämiä
laitin = laitoin

12,70v€

[Sinte]

Stefan kertaa kaksi

Metsälammella päivä oli kääntymässä iltaan. Minä istuin toimiston pöydän ääressä hoitajalistoja selaillen. “Ihme ja kumma, listassa ei ole ainuttakaan vapaata hevosta”, ihmettelin ääneen Kasperille, joka työn touhussa kiinnitteli nimilappuja hevosten suitsitelineisiin. “Metsälampi on vilkas paikka”, Kasper kommentoi. Samalla hetkellä Stefan marssi ovesta sisään heinänkorret päästä roikkuen. Käännyimme Kasperin kanssa katsomaan tulokasta, joka aukaisi suunsa: “Vivikan hoitoaika meni umpeen.” Pläräsin listaa kiinnostuneena ja löysin kuin löysinkin tytön nimen Crandin kohdalta. “Yksi vapaa hevonen”, korjasin Kasperille.

Suljin tallipäiväkirjan, venyttelin ja nousin ylös. “Jahas, tuntilaiset taitavat odotella”, huikkasin Kasperille joka nauroi ja morjesti, kun painelin ovesta ulos kohti maneesia, jossa keskiviikon Helppo A -ryhmä verrytteli parhaillaan. Haukottelin ja poimin ovensuusta talikon – nyt saisivat kakkarat kyytiä. Juuri kun olin seivästämässä ensimmäistä läjää mustalla talikollani, maneesin ovi raottui saranat narahtaen. Ovenraosta kurkki Stefan – tai niin minä ainakin luulin, joksikin tämä näytti kummallisen naiselliselta. Miksi Stefan kurkkisi maneesin ovenraosta, kysyin itseltäni ja totesin tämän keksineen taas jonkin kummallisen päähänpiston.

Ovi raottui entisestään, ja sisään maneesiin hipsi nuori nainen. Hups, ei se sitten ollutkaan Stefan. Jotain samannäköistä noissa kahdessa kuitenkin oli, totesin ja skannasin naista päästä varpaisiin arvioiden, yrittäen selvittää hänen henkilöllisyyttään. Nainen huiskautti maneesinreunalta.

– Hei Sanna!
– Heippa! Mitäs…
– Stefan kertoi että täällä olisi vapaana yksi hoitohevonen, hannovertamma.
– Ai, Stefan puhui varmaankin Crandista. Olisitko…, aloitin mutta en ehtinyt jatkamaan.
– Mä olisin oikein kiinnostunut ottamaan sen ittelleni, tai siis hoitsuksi, nainen esitti toivomuksen.

Ainoksi esittäytynyt Stefanin sisko sai kuin saikin Crandin hoidettavakseen. Ihmekös kun noissa oli niin paljon samaa näköä, naureskelin mielessäni. Metsälammella hoitohevoset tosiaan menivät kuin kuumille kiville.

[Roope K.]

11.01.2013 Pakkaspäivä

Vedin Sannalta joululahjaksi saamani toppatakin hupun päähäni ja puhaltelin kohmettuneille sormilleni lämmintä ilmaa keuhkoistani. Hanskat joku tampio oli päättänyt jättää talliin lähtiessään viemään heiniä tarhoille. Hrrrhhh....
Hevoset näyttivät nauttivan pakkasesta ja laukkailivat pitkin tarhoja villisti pukitellen sekä hirnahdellen kuin mitkäkin villi hevoset. Ihme sakkia. Minun kyllä teki lähinnä mieli paeta sisälle lämpimään ja pysyä siellä. Mutta ei. Tallitöissä ei armoa tunneta, töitä oli tehtävä vaikka sataisi mummoja taivaalta.

Lauantaina tallilla oli huomattavasti enemmän porukkaa kuin arkipäivinä. Olihan kaikilla vapaata koulusta, joten innokkaimmat hoitajat säntäsivät tallille jo aamusta.
Mikäs siinä. Huomattavasti nopeammin meni aamutallin teko kun komentelin hoitajia auttamaan minua karsinoiden siivouksessa. Muah hah haa!

- Lähteekö Roope Jukolaan? Stefan kysäisi laiskotellessaan tallivintillä.
- Kyllä mä mukaan ilmottauduin, ilmoitin. - Maisemanvaihdos silloin tällöin piristää kummasti.
- Hyvä!
Stefan tapansa mukaan härnäsi hoitajatyttöjä, minä syvennyin johonkin hevoslehteen ja ihan mielenkiinnosta selailin myytäviä hevosia. Eihän mun kukkaron nyörit antais periksi sellaisen ostoon, mutta ainahan sitä sai haaveilla. Joku kiva suokki ois niin näppärä, mutta ei niin ei. Täytyy siis tyytyä näihin "lainahevosiin" täällä.
- Mä niin haluaisin jonkun mustan arabialaisen! joku hoitajista kertoi, kun Stefan oli urkkinut selkäni takaa lukemisiani. Tytön nimeä en kuollaksenikaan muistanut. Tänne kun tuli uusia naamoja melkein viikottain enkä millään tahtonut pysyä perässä kuka kukin oli.
Pian tallivintin täytti keskustelu siitä, millainen olisi kenenkin unelmahevonen. Itse liputin sen suomenhevosen perään. Pitäähän suomijuntilla olla lempirotunaan toinen suomijuntti!

Sanna huuteli portaiden alapuolella ylös, että hevosia pitäisi hakea sisälle tunteja varten. Joten ei muuta kuin persaukset ylös penkeiltä ja hommiin.
- Miks ne tuntilaiset ei itse hae hevosiaan? Stefan nurisi. - Tuonne pakkaseen meidät ajat.
- Ole sinä nyt hiljaa! Sanna komensi leikkisästi ja harjaa heiluttaen ajoi miehen ulos tallista.
- Hullu!
Ennen kuin Sanna ehtisi minua mäiskiä harjalla, pinkaisin Stefanin perään ja kävin pyydystämässä Lude-orin tarhastaan. Tai no, pyydystin ja pyydystin. Helposti oripoika antoi itsensä kiinni. Se nimittäin seisoi jo valmiina portilla.
Olihan se komea! Ja olihan se Nassun varsa, joten ihmekkös että siitäkin oli tullut lyhyessä ajassa yksi suosikeistani.

Kun tuntilaiset oli saatu ratsujensa selkään, Claudia porhalsi paikalle ja selitti Pablon karanneen.
Kohta koko konkkaronkka olivat metsästämässä aasia. Ja aasihan juoksutti meitä pitkin pihaa "komean" kiljuntansa säestämänä. Miks niiden piti olla niin pahaäänisiä?
Ihan kylmiä väreitä olin saanut, kun eräs päivä tallille tallustin ja ensimmäiseksi kuulin sen äänen. En ollut silloin vielä tiennytkään, että Sanna oli tommosen pitkäkorvan tallille tuonut ja luulin jo jonkin hevosen tekevän kuolemaa... Mutta ei. Pablohan se vain oli.

Pablon karkureissun päätyttyä, alkoi työvuoroni olla loppusuoralla, joten lopun työajastani käytin oikeastaan autoni ikkkunoiden raaputtamiseen ja sen starttailuun. Ei ollut pakkaset tälle romulle oikein luotu. Mutta nooh... Matkaan päästiin kuitenkin, vaikka auto hieman nikottelikin. Sekin olisi varmaan halunnut siirtyä talviunille. Ihan niin kuin minäkin.

17,60v€ + tarinamerkintä -Sanna

[Sinte]

Keskusteluja heinäkasan kanssa

Istuin tallivintin heinäpaalikasassa ja puhdistin vanhoja suitsia. Arttu makoili vieressäni ja heilautteli vaaleaa häntäänsä laiskasti puolelta toiselle. Koiran vaaleisiin karvoihin oli tarttunut ainakin kilo heiniä, ja manasin mielessäni tulevaa harjausurakkaa. Arttu röhkäisi omalla arttumaisella tavallaan ja kellahti kyljelleen heinien sekaan. Hymähdin ja jatkoin pölyisien suitsien kuuraamista. Tallivintille kantautui vaimeasti elon ääniä päätallin käytäviltä ja karsinoista: hevosten kavioiden kopinat kulkivat tallista sisään ja ulos, karsinoihin ja käytäville. Tallivintillä ei ollut lisäkseni ketään – tai niin minä luulin.

Vastapäinen heinäkasa kahahti, ja säpsähdin hommistani. Hyi, siellä oli varmaan joku tosi iso rotta, ajattelin ja vedin jalkani lähemmäs itseäni. Heinäkasa liikahti uudelleen, ja olin varma nähneeni heinien seassa vilahtavan jotain sinistä. Tuijotin kasaa hievahtamatta, valmiina hyökkäämään sen kimppuun. Arttukin oli huomannut jotakin poikkeuksellista, sillä yltä päältä heinien peitossa oleva pää nousi heinäkasasta tarkkailemaan ympäristöä.

Heinäkasassa vilahti uudelleen jotakin sinistä, ja minä tomerana päätin ottaa asiasta selvää. Sinänsä juttu oli helppo nakki, koska yleensä Metsälammen rotat eivät ole osoittautuneet sinisiksi. Ehkä siellä oli papukaija… tai riikinkukko? Nousin ylös ja hiippailin heinäkasaa kohti, ylttääkseni tökkäämään sitä pitkän juoksutusraipan kärjellä. Heinäkasa kiljaisi ja juoksi pakoon.

– Huh, se olitkin vain sä, Sanna! kauemmaksi paennut heinäkasa avasi kitansa. Tai heinäkasaksi mä sitä luulin, kunnes sen alta kömpi esiin Vilja. Naurahdin:
– Mitä ihmettä sä teet heinäkasassa?
– Mä olin paossa Aylaa, Jannaa ja Kasperia, ajattelin ettei ne löydä mua täältä. Ne uhkas kostaa mulle kun voitin lumisodan, Vilja selitti hihityksen lomasta.

Samaan aikaan tallivintin ovi narahti, ja päähäni lensi lantapallo. Perästä kaikui naurunräkätystä ja huuto: “Anteeksi Sanna, sen piti osua Viljaan!” Huutaja oli Kasper, jonka takaa kurkkivat Ayla ja Janna, sekä näemmä myös Stefan.

– Mitä te ootte nyt taas keksineet? kysyin oviaukossa kökkiviltä tallilaisilta mahdollisimman vihaisena, kädet lanteilla ja pää kallellaan.
– Me oltiin lumisotaa, ja Vilja käytti Stefania apuna! Ayla nauroi. Stefan takana muuttui punaiseksi ja peruutti vintin portaikosta alas hiljaa.
– Stefan takaisin! huusin katoamistemppua yrittävälle pojalle. Stefan palasi takaisin vihellellen. Katselin hetken oviaukossa kökkiviä, punahtavia tallilaisia kunnes räjähdin älyttömään nauruun.
– Okei, menkää jatkamaan, sain sanotuksi nauruni seasta, ja katselin hymyillen, kuinka porukka lähti laahustamaan vintin portaita kohti heinäkasaksi pukeutunut Vilja perässään.

Miten mä pärjäisinkään ilman teitä, ajattelin, ja jatkoin suitsien kuurausta yhä tyytyväisempänä Metsälampeen.

[Meiju]

On se kumma miten aika tuntuu lipuvan käsistä kun löytää itsensä erittäin kipeänä sänkynsä pohjalta kuudetta viikkoa. Ei meinaa muuten helpottaa, ei sitten millään! Tästä huolimatta pakkohan sitä nyt on tallille raahautua ja vihdoin niin sain tehtyä. Sanna oli pistänyt minulle tekstarin aamutallin kanssa jeesaamisesta ja kukapa minä olen kieltäytymään, varsinkin kun Crandistakin on pidetty Metsiksessä niin hyvää huolta poissaoloni aikana.

Raahatessani mukana Aidaa - mokoma piskikin on mennyt kasvamaan niin kovin paljon tässä, pennusta ole enää tietoakaan! - suorastaan tunsin kuinka pakkanen pureutui luihin ja ytimiin ja en voinut kuin täristä, vaikka päällä olikin toppatakin alla toppaliivikin jopa. Kuitenkin saavuin aamutalliin ajoissa ja aloin auttamaan Sannaa aamuruokien jaossa. Juttelimme niitä näitä, satunnaisesti minun yskäistessä ja kirotessa jotain vitamiinien puutteesta, ja kumma kyllä aamutallin tekeminen sujui oikein rattoisasti. Talliin alkoi pian ilmestyä miespuolisia ihmisiä, talliorjia kait (vetoan aamu-unisuuteeni kun ketään en tunnistanut!), ja saimmekin tungettua hevoset ulos erittäin nopeasti. Minä omin Crandini, ihanan hannoni, ja saatoinpa sitä hetken jopa rapsutella. Se on mainio tamma, enkä voinut muuta kuin hymyillä kun kuulin, että hänellä oli hoitaja. Saas nähdä missä vaiheessa minä tuosta vielä varsan itselleni kotiin jätän, on se vain luonteeltaan niin mukiin menevä tapaus.

Kun hevoset sitten olivat ulkona, Sanna salakavalasti vetäisi minut mukaansa huikatessaan miespololle jotain suunnitelmista ja minä seurasin niiskuttaen, Aidan juostessa perässäni intopiukassa. Päädyimme keskustelemaan, jälleen kerran, kaikesta maan ja taivaan välillä. Ehdotinkin, että Mairen jättäisin itselleni nurkkiin pyörimään kun Crandi tuntui uponneen niin hyvin tähän ryhmään ja talliporukkaan. Säälihän sitä olisi jättää jotain tyttöä ilman hoitohevostaan.

”Kuulin siitä Ranskan reissusta.. Eikös se ollutkin Selle de Royal mihin ootte menossa?” Kysyn hörppiessäni kuumaa kahvia.
”Juu, tossa tammikuun lopussa oltaisiin sinne menossa, kuin?”
”Mun yks tamma on siellä, ja uskonpa, että Nina on menossa mukana. Siinähän nauratte kun täysi kouluratsu menee jotain esteitä.. Joline varmaankin on Ninalle loukkaantunut koko lopun ajan,” tyrskähdän, mielikuva tuosta ruunikosta ratsusta ylittämässä esteitä huvittaessa minua suuresti.
”No mutta sehän saattaa yllättää!” Sanna naurahtaa, mutta hänestä kyllä huomaa, että ei hänkään oikein usko tuon tamman olevan estemateriaalia.
”Joline on sen 13 vuotta, se ei paljoa enää uutta opi, ellei Nina keksi jotain tosi taitavaa ja maagista,” sanon virnuillen ja pyöritellen päätäni. ”Uskon melkein, että Joline mieluummin vaan kiertää esteet, sen sijaan että hyppäis mitään..”
Mitä enemmän ajattelen sitä, sitä enemmän minua naurattaa. Voi jestas että olisi kyllä loistavaa nähdä tuo tapahtuma!

”Vaadin, että otat todistusaineistoa, jos se Nina päätyy Jolinella menemään niitä esteitä, joohan?” Sanon, katsoen Sannaa kovin vakavana, vaikken saakaan ihan sitä pientä virnettä pidettyä pois suupielistäni. Sanna vain naurahtaa, pyörittää päätänsä ja tyrkkää suuhuni pullaa. Kai sitä on aamun juttutuokio sitten ohi. Onhan minullakin vielä ne muutamat valmennuspalautteet antamatta, joten kaipa sitä pitää aloittaa rustaaminen.

Meijun tarina pitkästä aikaa, jee! 18,70v€ -Sanna

[Jossu]

Herään noin neljältä aamulla. Olemme päättäneet talliporukan ja Sannan kanssa, että pidämme kaikille rennon hevospäivän. Harmi kuitenkin, sillä Clarissa, Aino, Tessa, aWa, Crista ja Kasper eivät pääse. No nyt saa ajattelu riittää, sanon itsekseni. Nousen sängystäni ja puen tallivaatteet päälleni. Kävelen raput alas ja heitän tallikassin olalleni. Vedän ulkovaatteet päälleni ja lähden juoksemaan kohti Metsälammen ratsutallia. Tästä päivästä tulisi kiva ajattelen kun astun tallinovesta sisään. Melkein kaikki ovat jo paikalla vain Iidaa ja Locia odotellaan. Kun nekin ovat tulleet.

- Noniin ette tiedäkään mitä tämä tuo mukanaan kaikille jaetaan hoitohevonen koko päiväksi ja se ei ole oma hoitsu lista on ilmoitustaululla, Sanna puhuu ja lähdemme kohti ilmoitustaulua. Lista on tämmöinen. Matkalla katsahdan kelloa ja se on vasta puoli viisi.

Sanna - Kuiskaus

Meiju - Silava

Claudia - Jätkä

Destiny - Pipsa

Emma - Esa

Jossu - Lude

Snuffe - Riona

Vilja - Cranni

Loci - Kisu

Roope - Foggy

Stefan - Ronnie

Iida - Buster

Emppu - Aksu

Veera - Nova

Emilie - Merli

Ana - Myy

Janna - Ella

Ayla - Roni.

Lopulta kaikki ovat tyytyväisiä ja pääsemme viemään hoitsut ulos. Otan Luden riimun ja avaan orin karsinanoven. Rapsutan Ludea otsasta ja laitan sille riimun päähän. Kun hevoset ovat ulkona, karsinat pitää siivota.

- Miksi pitää aina siivota? Snuffe valittaa. Haemme tarvittavat välineet ja alamme töihin.

- Sannakin tekee töitä harvinaista, kuulu jostain. Kun on valmista Sanna kutsuu meidät aamupalalle.

- Jee vihdoinkin, Stefan sanoo ja alkaa hotkia aamupalaa.

- No aamupalan jälkeen lähdemme maastoon hevoset pitää olla kunnossa tasan kymmeneltä ja kellohan on vasta kahdeksan, joten kaikki letittävät, Sanna nauraa. 

- Miksi ihmeessä, Stefan ja Roope valittavat. Kun olen syönyt lähden hakemaan Luden riimua. Avaan ulkoaitauksen portin ja kävelen Luden luokse. Hetken päästä löydän itseni sukimasta Ludea.

- Cranni on oikeasti tosi ihana hevonen, Vilja sanoo.

- Niin on Rionakin, Snuffe nauraa. Otan kaviokoukun ja aloitan putsaamaan kavioita. Ludelta on hieman hankala putsata kaviot, sillä ori heiluttelee jalkoja. Saan kuitenkin putsattua kaviot. Selvitän jouhet ja aloitan letittämisen. Otsatukkaan teen normiletin, harjaan sykeröt ja häntään kalanruotoletin.

- Katsokaa Ludea miten ihana ori onkaan letitettynä, nauran.

- Niin muuten onkin, Claudia katsoo ja puhuu samalla.

- Kaikki menee ilman satulaa, Sanna sanoo ja pujahtaa Kuiskauksen luokse suitsien kanssa. Käyn hakemassa Luden suitset ja vedän päitset kaulalle. Nostan ohjatkin kaulalle ja olenkin hetkessä valmis.

Kaikki saavat ratsunsa valmiiksi ajoissa, joten lähdemme taluttamaan ratsukkoja ulos. Kaikki ihailevat Claudian  tekemää sivulettiä Jätkälle. Sanna tuo minulle jakkaran ja hyppään orin selkään. Sanna kertoo järjestyksen ja päädyn keskivaiheille. Lähdemme kävelemään.

- Kaikki hyvin, Sanna huutaa viimeisimmille. Hetken päästä alamme ottaa ravia.

- Apuaa, kuuluu huuto, jonka Ayla ilmeisesti huutaa, sillä hän on tippunut Ronin selästä. Sanna pysäyttää jonon ja menee auttamaan Aylaa takaisin selkään. Sanna päättää, että menemme vain käyntiä.

- Maastoilu on ihanaa ison porukan kanssa, Iida sanoo.

- Niin onkin, Stefan toteaa. Kaikki taitavat pitää ideasta, ajattelen.

- Sanna olet tosi nokkela kun keksit tämmöisiä, sanon. Kun tulemme tallin pihaan laskeudun Luden selästä ja lähden taluttamaan sitä talliin. Tallissa riisun siltä suitset ja menen sen jälkeen syömään lounasta Sannan taloon.

- Noniin kun olette syöneet otatte tuosta huonot toppavaatteet ja tulette sitten talliin, Sanna sanoo ja lähtee itse. Kun olen syönyt valitsen sopivan kokoiset vaatteet ja lähden kohti tallia.

Kun kaikki ovat paikalla Sanna sanoo, että sitoo silmämme pinteleillä, mutta ei kerro mitä teemme.

Jatkuu

Palkka jatkossa.

[Jossu]

Jatkoa.

Sanna pyytää meitä ottamaan narusta kiinni ja lähtee kuljettamaan meitä. Ensiksi Sanna pyytää meitä ryömimään esteen ali. Onneksi on toppavaatteet päällä, joten ne vain tulevat hiekkaisiksi. Kun Viljan vuoro on

- Ääks, Vilja huutaa ja Sanna purskahtaa nauruun. Seuraavaksi Sanna syöttää kaikille yksitellen jotain mömmöä. Viimeiseksi Sanna pyytää kaikkia ottamaan hanskan pois ja jakaa meidät kolmeen ryhmään. Meidän ryhmä on ensimmäinen, joka pääsee suorittamaan tehtävää.

- Tässä on nyt iso saavi ja täältä teidän pitää löytää yksi hevosenkenkä, mutta saatte käyttää vain toista kättänne. Ensimmäisessä saavissa on rehuja. Iida löytää hevosenkengän tästä saavista, joten pääsee pesulle. Toisessa saavissa on turvetta ja minä ja Emma kilpailemme kumpi löytää sen ensimmäisenä. Harmi vaan Emma voittaa ja pääsee pesulle. Joudun kaivamaan yksin viimeisestä saavista, jossa on hevosen kakkaa. Löydän kengän kuitenkin melko nopeasti. Otan pintelit pois silmiltäni ja ryntään Iidan ja Emman luokse.¨

- Mitä siinä viimeisessä saavissa oli? Emma ja Iida kysyvät uteliaina.

- Hevosen kakkaa, sanon ja Iida ja Emma alkavat kikattaa. Hetken päästä Snuffe tulee maneesista.

- Mennäänkö pesulle? Snuffe kysyy ja lähdemme juoksemaan kohti Sannan taloa.

Talolla vaihdamme puhtaat vaatteet ja pistämme telkkarin päälle. Kun kaikki ovat paikalla Sanna laittaa herkkuja pöytään ja ilta kuluukin karkkia mässäilemässä.

18,20v€ + 2 hoitomerkintää! -Sanna

[Meiju]

"Koirat odottaa siellä autossa!" Murahdan autosta puoliksi jo ulos hypänneille koirille, joista jokainen, paitsi Ariel onnistuu kyseisessä. Sininen kuitenkin kovin pian hyppää takaisin autoon, istuen auton penkillä jokseenkin loukkaantuneena Riimin ja Aidan vieressä. En voi kuin vain nauraa ja hieman pudistaa päätäni. Ihan hölmöläisiä on noista jokainen! Kyllähän nyt ne toki ulos pääsisivät, mutta ensiksi olin päättänyt käydä metsästämässä Rionan ja Crandin tarhoistaan, olin nimittäin päättänyt, että tänään mentäisiin Crandi perähevosena ja minä Rionan selässä maastossa. Hyvää reeniä tammoillekin tuollainen erilainen harrastaminen, enkä sinänsä uskonutkaan, että mitään suurempia ongelmia tulisikaan. Kauaa ei kestänyt, että minulla oli tamma kaksikko käytävällä kiinni, molempien melkein nuokkuessa vaikka ulkona olikin mitä kaunein päivä. Huikkasin Roopelle, että tämä pitäisi heitä silmällä, samalla kun minä kävin hakemassa kauhukolmikkoni autosta. Koirathan painelivat suoraa tietä raketteina ympäri pihaa, mutta talliin osasivat kuitenkin tulla nätisti ja hitaasti. Roope tosin joutui ehkä kahden sheltin ja yhden nahkan rakastamaksi, saattoipa tuo Aida syliinkin kiivetä..

Crandin ja Rionan harjaamisessa ei kauaa kestänyt, Crandille en edes suitsia hakenut, otin siltä vain loimen pois selästä. Rionalle sitten taas suitset ja satulahuovan, jonka kiinnitin irtonaisella mahavyöllä. Saisi tottua kimo sitten samalla liinan tuntuun takalistonsa päällä, tosin en kyllä uskonut että uskollinen hannoni mitään rupeaisi hidastelemaan, tepastelisi varmaan vaan vierellä. Talutin tammat kirpeään pakkaseen ja jostain Arttukin löysi itsensä koirieni seuraksi, samalla kun kapusin kimon tamman selkään. En todellakaan ajatellut mitään suurta lenkkiä käydä, mutta hyvähän se on käydä mummoa hieman kävelyttämässä!

Tarkoituksenanihan oli vain käydä kiertämässä lampi, mutta sen sijaan päädyimmekin Harjunlenkille kiipeilemään, ravia otimme vain tasaisilla pätkillä ja sitäkin erittäin vähän. Koirat sen sijaan juoksivat minkä kintuistaan kerkesivät, sheltit välillä räksyttäen kahden isomman koiran perässä. Olivat muuten hulvattoman näköisiä, harmi kun en tajunnut kameraa ottaa mukaan! Riona tuntui oikein terhakkaalta, eli kyllä tuntuu tästäkin tammasta vielä ruutia löytyvän. Se on harvinaisen hyvä, ettei vanhuus ole päässyt vaikuttamaan tähän tammaan, sillä se teki maastoilusta vielä mukavampaa. Crandikin tallusteli meidän vieressä oikein rauhallisena, nauttien kivasta päivästä ja pakko se on myöntää, maastoilu rauhallisten hevosten kanssa on vain yksiä parhaimpia stressinpurku keinoja!

Saavuimme tallille niin, että Roope vilkaisi minua jopa hieman huolissaan, kun olinhan sentään ollut aika kauan pois, mutta käden heilautuksella annoin piut paut hänen huolestumiselleen ja laskeuduin Rionan selästä. Kellään ei ollut tullut hiki, joten molemmat tammat saivat takit takaisin niskaansa ja lähtöpassit takaisin tarhoihinsa. Kävin nappaamassa Novan vielä joutessani käsittelyyni, tarkoituksena läpiratsastaa tamma. Rautias tuntui olevan varsin täpinöissään kirpeästä pakkaspäivästä ja tuntuikin oikein täpäkältä, jopa satulavyön kanssa jaksoi luimia ja olla mukamas niin olevinaan! Saatoinpa ehkä muutamat *et karjaista, mutta uskoi ja rauhottui ja sain tämän varustettua erittäin nopeasti.

Kentälle ja selkään päästyäni oli selvää, että tamma oli ehkä jonkin aikaa saanut vedättää ratsastajiaan. Tunsin kuinka tamma alkoi ärsyyntyä heti kun aloin vaatia muutakin kuin alkukäyntejä ja heittipä tuo mokoma yhden pienen pukkisarjankin kun aloin väistättämään, mutta huomatessaan että minä en mihinkään ollut menossa, alistui hän kohtaloonsa. Pian tamma alkoikin kulkea nätisti ja huomasin tamman koulutustason jälleen kerran. Tiesinkin, ettei kauaa kestäisi että tamma alkaisi kulkea nätisti takapää allansa, tehden kaiken väistöistä temmonlisäyksiin ilman suurempia käskyjä. Pohjan hyvän kunnon takia saatoin jopa kokeilla tamman lisätyt laukat ja voi herranjestas, että se on aina yhtä mahtavaa! Virnistelin laskeutuessani tamman selästä loppuravien ja -käyntien jälkeen, hyräillen itsekseni samalla kun heitin höyryävälle tammalle viltin selkäänsä matkalle talliin. Pyyhin pahimmat hiet märällä sienellä, ennen kuin paketoin hänet oikein hyvin loimiin, unohtamtta tietenkään jalkojen kylmäystä. Saatoinpahan viettää aikaa leperellen tammalle, rapsutellen tätä korvan takaa samalla kun hymyilin.

Säpäshdin ajatuksistani Roopen käskiessä kahville ja lähdinkin ilman suurempia mutinoita, koirien seuratessa perässä erittäin väsyneinä. Kaikki neljä karvakasta löysivätkin itsensä kahvihuoneesta, minun tytöt epämääräisessä kasassa, samalla kun Arttu asettautui jonnekin heidän lähistöönsä. Naputtelin Sannalle tekstiviestin ja koosteen Novan ratsastuksesta ennen kuin keskityin sulattamaan itseni kahvikupposen avulla.

Lisänä tällainen pieni, hieman säälittävä piirrosräpellys meidän reissusta:


25,40v€ + tarina- ja kuvamerkinnät! -Sanna

[Sinte]

Tammikuun varsa, Tutta

Olimme jo monta päivää katselleet turpean masunsa kanssa vaappuvaa Ella-tammaa odottaen sen varsomista. Ellan laskettu aika oli ylitetty jo parilla päivällä, ja jokaisen tallilaisen vatsassa kutkutteli pienin untuvikon putkahtaminen maailman melskeeseen – minähän jännitin luonnollisesti kaikkein eniten, vaikka en suostunutkaan sitä myöntämään.

Viime hetkellä, juuri kun olin repimässä hiuksia päästäni jännityksestä, ulko-ovi avautui ja sisään rynnisti Meiju, nimeäni huutaen:
– Sanna, Ella varsoo!
– Apua, apua, apua, apua, soittakaa päivystävälle, pelastakaa mun tamma, pelastakaa se! Huusin juostessani ovesta pihalle pää kolmantena jalkana. Meiju ravasi perässäni päätallin varsomiskarsinalle, jota ympäröi miljoona varsomista päivystäneen tallilaisen parvi. Meiju ilmoitti soittaneensa jo vähän aikaa sitten Juniperille, ja kiitin naista suuresti avusta.
– Menkääs vähän kauemmaksi. Herkemmille suosittelen oritalliin itsensä hilaamista, ilmoitin samalla hetkellä kun eläinlääkäri sattui astelemaan ovesta sisään.

Koko pitkän operaation ajan olin vuoroin itkenyt, vuoroin nauranut ja vuoroin ollut erittäin järkyttynyt näkemästäni. Loppuen lopuksi Ellasta oli putkahtanut ulos pieni ja säälittävän suloinen, hirmuisen ihana varsa, joka kantaisi tästä lähtien nimeä Metsälammen Tättähäärä. Meidän pikku Tutta.

[Meiju]

Sitä on tottunut näkemään isojen hevsoten varsomisia, niin siinä vaiheessa kun tuollainen piskuinen shetlanninponitamma alkaa varsomaan, niin johan menee sormi suuhun! Mutta onneksi kaikki meni hyvin ja pieni Tuttavainen pääsi ehjin nahoin ulos ja onneksi Ellakin on ainakin osoittautunut ihan fiksuksi emäksi. On nimittäin ehkä tullut tapeltua muutaman tamman kanssa aina joskus kun ne mokomat on alkaneet varsojaan vähän turhaksi vahtimaan.. Tallille saapuessanihan tänään kävin heti pallottelemassa tuota pientä varsaa, lässyttäen samalla kun melkein tunsin karsinan läpi porautuvien silmäparien tuijotuksen. Olinhan kehdannut jättää nuo mokomat koiruudet karsinan ulkopuolelle, tiedä vaikka joku niistä päättäisi ruveta leikkimään varsan kanssa - olihan Aida melkeinpä Tutan kokoinen.. Saatuani sen päivän söpöstelyt tehtyä, päätin lähteä metsästämään itselleni jotakuta seuraksi maastoon - yhtään tehnyt mieli vääntää kenenkään kanssa - ja sainkin yllätettyä Kasperin lorvailemasta tallin nurkalla.

"Maastoon, mun kanssa, nyt!" Totesin kuuntelematta yhtään mitään vastaanväitteitä. Patistin herran etsimään itsellensä sopivan ratsun, kun taas minä päätin kokeilla vähän isompaa ja muhkumpaa, eli Ronia! Ikinä kun tuolla nöyrällä shirellä ole tullut ratsastettua, joten kerta se on ensimmäinenkin. Naureskelin keskenäni - Kasper lopetti tyrskähtelemisen kun mulkaisin - seisoessani ruunan vieressä ja huomatessani, että ruunan sään ja minun päälakeni välillä oli sellaiset mukavat 20 senttiä. Turvauduin jakkaraan, samalla jättäen huomiotta Kasperin, joka taisi löytää tilanteesta jotain erittäin koomista. Ihan vain kettuillakseni, päätin letittää ruunan harjan yhdeksi pitkäksi ranskalaiseksi letiksi, samalla kun Kasper rupesi hieman mutisemaan jotain tylsyydestä, hän kun oli jo saanut Jätkän jo satuloitua. Molemmat herrat vaikuttivat erittäin rauhattomilta, joten armahdin ja skippasin hännän letityksen. Sen sijaan heitin Ronille suitset päähän ja päätin, jälleen kerran, mennä ilman satulaa.

Selkään pääseminen olikin seuraava haaste. Samalla kun Kasper vaivattomasti nousi suokkiruunan selkään, minä sain puolestaan hankkia melkeinpä tikkaat, jotta pääsin Ronin selkään. Totesin selkään päästyäni, etten oikein ole varma tulenko alaskaan kovin nopeasti, sillä herranen aika tuon shiren selkä on leveä! Pääsimme kuitenkin matkaan, koirien juostessa mukana. Lunta alkoi sataa oikeastaan heti, mutta se ei niinkään meidän vauhtia haitannut, emmekä olleet ajatelleetkaan tehdä mitään muuta kuin Rantatien kiertämisen. Otimme muutamat rennot ravipätkät - herranen aika Ronin ravi on ihana! - ja innostuimmepa jopa karauttamaan laukkaakin, kunnes päädyimme takaisin tallin pihaan. Taisin kälättää koko matkan - ja samalla miesraukan korvan irti - selittämällä koirista ja hevosistani ja poneistani ja oikeastaan kaikesta, mutta eipä tuo riskiä nuorta miestä tuntunut vaivaavan.

Saatuamme hevoset purettua ja laitettua syömään päiväheiniään, suuntasimme kohti kahvin tuoksua kerä hieman nääntyneen näköisten koirien, suunnilleen lysähtäen sohvalle istumaan kun pääsimme lämpimään huoneeseen.

"Sanna, muistuta mua, että venyttelen tänään vielä," totesin omistajattarelle hieman vaikeroiden. "Ronin selkä tappaa. Mun reidet. Sovitaanko, että jos joskus ikinä koskaan sen läpiratsastan, niin keksit jostain mulle pidemmät koivet?" Naurahdan ja pian puheemme kääntyykin laskiasriehaan - näköjään jossain osataan arvostaa aikaisin suunniteltuja tapahtumia! - ja tehtäviin.

"Sä oot muuten Meiju sitten makkaravastaava," Kasper toteaa ohimennen, ja minä toljotan häntä hetken.
"Niin että siis makkaroidenhan pitäis olla syötäviäkin," Sanna naljailee toiselta puolen huonetta saaden minulta mulkaisun.
"Kyllä minä makkaroista syötäviä saan! Jos en, niin onhan mulla kolmikko auttamassa todisteiden tuhoamisessa! Ihan hyvin hallitsen makarat." Mutisen, pistäen käteni puuskaan ennen kuin minua rupeaa hymyilyttää ja pian me naurammekin taas vaihteeksi, niin että Riimi-parka hyppää syliini minua rauhtoittaakseen. Pitää varmaankin alkaa harjoittelemaan makkaranpaistoa.

20,50v€ + tarinamerkintä. -Sanna

[Stefan]

Onneksi on siskot

- Miten niin en välitä sinusta? ärähdin ja puristin käteni nyrkkiin.
- En minä niin sanonut! vaaleahiuksinen liekitär ilmoitti kiihtyneenä.
- Jaa, hyvä homma, vaikka ensi kerralla voisit ilmaista mielipiteesi selkeämmin! huusin.
- Itse et tajunnut mitä sanoin, tuskin edes olet minun puolellani! Nyt mene pois ennen kuin suutun todella, mene vaikka sinne Locin syliin! Destiny ärisi ja sylkäisi viimeiset sanat suustaan.
- Minä ja Loci olemme kavereita etkä sinä voi tulla sen väliin, et vaikka kuinka rakastaisit minua! ilmoitin ja käänsin selkäni harppoen hoitajien huoneesta nopeasti. Kiireissäni töytäisin ohikulkevaa Aylaa olkapäälläni, ja tyttö jäi katsomaan perääni kummastuneena.

Päätin lähteä lanaamaan maneesin, sillä Sanna oli sitä minulta pyytänyt, ja pakkohan häntä oli totella. Hetken kuluttua olin jo maneesissa lanailemassa. Aino talutti Crandin sisään, mutta peruutti tamman pois kun vilkutin maneesin toisesta päästä hänelle. Lanattuani maneesin vein koneen paikalleen. Lähdin etsimään Ainoa ja löysin siskon Crandin kanssa tallipihalta.
- Joko lanasit sen maneesin? sisko ihmetteli.
- Olin loppusuoralla kun kävit. Mulla ja Destinyllä oli riitaa, mutisin.
- Naiset on herkkiä olentoja, ja sanavalintojaan kannattaa harkita niiden seurassa. Sitä paitsi naiset ei tykkää salaisista syrjähypyistä, Aino vinkkasi ja iski silmää.
- Tarkoitatko sä... mistä sä tiesit musta ja Locista? kysyin silmät levinneinä.

- Hei, sisko kyllä näkee mikä on homman nimi.
- Et kerro kenellekkään tai levitän juorua siitä että olet ihastunut Sakuun, ainoaan varattuun mieheen Metsälammella. Minun lisäkseni siis, ilmoitin kulmiani kiristäen.
- Calm down, kukaan ei saa tietää. Ihailen vaan sun rauhallisuuttas Desin seurassa.
- En mä edes suudellu Locia, se suuteli mua.
- Kannattaisko olla vähän hiljempaa! Aino varoitti. - Äläkä valehtele. Sä olit Locin ensisuudelma, tajuatko? Sun huulet kuuluis ihan toiselle tyypille kuin Locille. Nimittäin sulle, kun oot niin puhelias.
- Kiitos kuitenkin avusta. Kunhan et kerro kellekkään.

No jo on Oonko mä missannut jotakin? 17,60v€ + tarinamerkintä. -Sanna

[Destiny]

Hevoset piristävät

- Ärh, mä en kestä enää! Huudahdin jo häipyneelle pojalle ja lysähdin itkien istumaan lattialle.
- Desi? Ootko sä kunnossa? Mä kuulin riitelyä ja matkalla tänne Stefan tuli ärtyneesti mua vastaan, kysyi Ayla ja istuutui viereeni.
- Joo, oon mä ihan okei, mutisin pyyhkien kyyneleitä.
- Hei, mä tiedän ettei kaikki oo okei. Sun ei tarvii kertoo jos et tahdo.
- Kiitti, oot tosi hyvä ystävä.
- Mitä sanoisit pienestä piristysretkestä? Ayla kysyi hymyillen.
- Jos vaikka otettais Aksu ja Buster? Mentäis revittelee pellolle! Tyttö hihkaisi.
Nyökkäsin ja nousin ylös.

Otimme tallista molempien suitset ja lähdimme tarhoille. Pojat antoivat helposti kiinni ja saimme suitset päähän ilman ylimääräisiä sähläyksiä.

- Aksu, vauhtia!
- Buster juokse, me voitetaan!
- Jihuu, voittaja löytyi!
- Pruut Buster, hidasta!
- Ayla! Mä tipun! Kiljaisin, mutta liian myöhään.
Lumi valui pitkin selkää. Buster pysyi paikallaan ja katsoi Aksun selässä nauravaa Aylaa. Aloin itsekkin nauramaan, olihan tilanne aika hauska. Päästyäni selkään lähdimme kävellen pitkin ohjin kohti tallia.

Tallissa jätimme ponit karsinoihin hoitamisen jälkeen ja hipsimme Sannan lämpimään taloon juomaan kuumaa kaakaota.

Pöh, toivottavasti asiat selviävät! 11,20v€ + tarinamerkintä. -Sanna

[Emma]

Hiihtoratsastusta ja Runeberintorttuja
(joo en osaa kirjottaa, älkää välittäkö )


Nostin vastavalmistuneet runeberintortut hellalle ja laitoin kolmannen pellillisen uuniin. Kävin viemässä kuumat tortut ulos jäähtymään ja vein edellisen pellillisen sisälle. Haukkasin palas leivästä, jonka olin valmistanut itselleni ja hipsin yläkertaan vaihtamaan ylleni tallivaatteita. Valkkasin itselleni kaapista liilan hupparin – kuten aina – ja peiget talviratsastushousut. Istahdin hetkeksi vielä läppärille, ennenkuin tortut olisivat valmiit ja lähtisin tallille.

Havahduin, kun sain viestin kännykkääni. Se oli Desiltäja siinä luki näin: ”Emma tuujo, me ootetaan sua!”. Vastasin viestiin: ”Juu. Lähen ihan kohta.” Vilkaisin kelloa ja huomasin sen olevan jo kolme. Tungin viimeisen leipäpalan suuhuni ja kiiruhdin keittiöön. Juui ajoissa sain nostettua Runeberintortut pöydälle ja ja hain ulkona olevat tortut pihalta. Pussitin tortut kahteen pieneen muovipussiin ja pakkasin ne laukkuun. Torttujen lisäksi laitoin laukkuun sokerikuorrutteen ja vadelmahillon, jotta voisin koristella tortut tallilla muiden kanssa. Kuulin ulkonta äidin auton äänen ja marssin eteiseen pukemaan päälleni. Huikkasin äidille, että ottaisi lautani ja monot ja laittaisi ne jo autoon valmiiksi. Pian olimme valmiit lähtemään tallille.

Tallilla joukko tallillaisia riensi minua vastaan. Joukossa tunnistin heti Desin, Stefanin ja Kasperin. Lisäksi joukossa oli minulle uusi kasvo, joka esittäytyi Jannaksi.
”Olemme odottaneet sinua jo tunti tolkulla!” Desi intoili.
”Sori, mulla oli tekemistä kotona”, vastasin ja ojensin laukkuni Desille. Desin ympärille kerääntyi joukko ihmettelevia tyttöjä ja poikia, kun Desi avasi laukun.
”Emma! Sä sitten osaat yllättää!” tyttö sanoi.
”Jätin mä teillekkin koristelu hommia”, sanoin ja vinkkasin silmää muille tallilaisille.

”Mitkä ovat muuten ohjastus, ja hiihto jaot?” kysyi Kasper, kun harjasimme Merliä.
”Mä voin ratsastaa ja lautailla”, sanoin. ”Mulla on sellaset monot, joissa voi ratsastaa. Meen siis ilman satulaa.”
”Lautailla!?” Kasper huudahti.
”Niin. Mulla on lauta”, vastasin ja aloin suitsittamaan Merliä.
”Ok. Stefan vissii ratsastaa Jätkällä, niin mä voin vaihella sun kaa ratsastajan ja hiihtäjän paikkaa, ellei Janna haluu ratsastaa.”
”Okei”, vastasin ja loin hymyn kasvoilleni. Kuin tilauksesta Janna tuli paikalle ja sanoi, ettei halua ratsastaa. Minä siis aloitin ratsastamisen ja Janna aloitti suksilla Merlin takana heti alkuverryttelyjen jälkeen. Desi oli Jätkän ja Stefun takana suksilla.

Nostin ravin ja lähdimme kohti harjulenkkiä. Merlin ravi oli pomputtavaa istua ilman satulaa, mutta totuin siihen pian.
”Hiljennä!” huusi Janna takana nauraen. Annoin muutamat pidätteet ja Merli ravasi hieman hallitummin. Stefan, Desi ja Jätkä menivät jo kaukana edessämme, ja vauhti oli
Desin kiljahteluista päätellen päätä huimaava.
”Otetaanko Muut kiinni?” kysyin Jannalta, joka vastasi myöntävästi. Annoin kevyet laukkapohkeet ja Merli nosti keinahtelevan laukan. Pian saavutimme Stefanin porukan, joka oli pysähtynyt.
”Kävelläänkö takaisin?” kysyi Stefan, Jätkän selästä.
”Juu kävellään vain.” vastasin.

Pian olimme taas tallilla ja Kasper pääsi ratsaille. Minä asetuin lautani kanssa Merlin taakse ja odotimme, että Stefan ja Janna olisivat valmiita.
”Otetaanko kisa? Se kuka ensin rantapolun risteyksessä voittaa”, Stefan kysyi, tai pikemminkin ilmoitti.
”Otetaan vain!” Kasper vastasi.
”Ja meiltä ei sitten kysytty mitään?” sanoin moittivasti, mutta naurahdin kuitenkin.
”Asia siis selvä”, ilmoitti kasper ja painoi pohkeensa Merlin kylkiin. Merli lähti laukkaamaan ja minä hädintuskin pysyin pystyssä. Saimme hyvän etumatkan, mutta Stefan kiri meidät kuitenkin nopeasti. Hetken aikaa menimme rinnakkain ja seitten Jätkä ohitti Merlin helposti. Pian kuitenkin Jätkä alkoi uupumaan ja ohittimme heidät. Kisa oli todella tiukka koko matkan ja lopulta Stefanin porukka voitti meidät ehkä kahdella metrillä.Minä olin varmaan kauhusta kalpea, kun lähdimme ravaamaan takaisin päin. Vauhti oli ollut kisan aikana niin hurja, että melkein huimasi. Tallilla Desi otti Jätkän ohjaksiinsa jä Stefan meni jätkän takana ja Kasper meni minun ja Merlin takana.
”Varo vaan,ponipoika!” huudahdin Kasperille. Pian laukkasimme täyttä vauhtiä kohti rantapolkua ja Kasper nauraa rätkätti perässä. Ihmettelin, että mitä se siellä käkättää, mutta kun vilkaisin taakseni, näin Stefanin nousevan maasta. Aloin itsekkin nauraa ja pian luisuin Merlisn selästä alas. Kaikki olemme varmaan punaisia nauramisesta. Päätimme kääntyä takaisin, mutta menimme takaisin reippaassa ravissa, ja jossain vaiheessa hiljensimme ravia.

Kävelimme vielä hetken kentällä, kunnes veimme hevoset talliin.
”No, oliko hauskaa?” kysyi Sanna tallin ovelta.
”Juu. Olihan meillä,” vastasimme yhteen ääneen ja aloimme taas nauramaan. Sanna katsoi meitä kummaksuen ja hävisi sitten toimistoonsa. Kun olimme saaneet hevoset harjattua ja loimitettua, lähdimme Sannan talolle koristelemaan torttuja. Tämän jälkeen söimme tortut pois ja lähdin kotia.

Emma 15HM

20,30v€ sekä tarinamerkintä! -Sanna

[Jasu]

Liukastelin tallitietä pitkin kohti Metsälampea. Autoni ovet olivat jäätyneet kiinni, joten jouduin tyytymään bussiin. Pian olin kuitenkin tallin pihalla ja näin Sannan menevän päätalliin. Kipitin naisen perään ja tervehdin häntä.
-Haluisitko tulla nostelemaan minulle puomeja, kun meinasin hypätä Rionalla? nainen kysyi.
-Toki, vastasin ja lampsin Sannan perässä talliin. Sillä aikaa, kun Sanna hoiti Rionaa, minä lakaisin tallin käytävää.


Hain harjan tallikäytävän toisesta päästä ja aloitin sieltä lakaisemaan purut ja heinänrippeet avonaisiin karsinoihin. Lakaistuani lyhyen tallikäytävän, siivosin Kuiskauksen karsinan, sillä tamma oli tarhassa. Muuta en ehtinytkään tekemään, kun menimme jo maneesiin.


-Kasaisitko yhden pystyesteen pitkälle sivulle, ja pienen ristikon keskihalkaisijalle vinottain? Sanna pyysi. Minä tein työtä käskettyä ja pian Sanna hyppäsikin molempien esteiden yli alkuverryttelyjen jälkeen. Ihastelin ratsukon yhteistyötä, kun he liisivät molempien esteiden yli puhtaasti.
-Nostatko molempia hieman?
-Juu, toki, vastasin ja nostin molempia noin kymmenellä sentillä.
-Kiitos! Sanna kiitteli. Ensimmäisellä kerralla Riona kompasteli pystyesteellä, ja pudotti puomin. Minä kävin nostamassa puomin ja menin takaisin maneesin laidalle katselemaan Sannan ja Rionan suoritusta.


Jatketaan..

V€:t jatkossa! Tästä yksi tarinamerkintä. -Sanna