Muut tarinat

[Deleted]

Greetings from London

Hakiessani postin huomasin siellä olevan suuren beigen värisen kirjekuoren, joka oli reunustettu brittein lipun väreillä - eli sinisellä, punaisella ja valkoisella. Käsiala oli tuttu, tunnistin sen hetken miettimisen jälkeen. Tietysti, se oli parhaan ystäväni Victorian käsialaa. Siinä luki kauniilla käsialalla osoitteemme ja kuoreen oli piirretty muutama sydän. Minulla tuli kyynel silmäkulmaan jo pelkästä kirjeen katselusta ja olin ensin sitä mieltä, että olisi ehkä parempi olla avaamatta kirjettä. En halunnut repiä haavoja vielä enemmän auki. Jostakin syystä kuitenkin avasin kuoren ja löysin sieltä postikortin, jossa oli ihana, tuttu punainen kaksikerroksinen bussi. Tietysti taustalla näkyi myös Big Ben sekä kuvan oikessa reunassa näkyi virtaavan Thames-joki. Kuinkahan monesti tuostakin tuli käveltyä? Varmaan äärettömän monta kertaa.

Kortin kääntöpuolella oli teksti: Hi Tiffany! Do you have a great time there in Finland? I hope so, even though I miss you so much. In our school nothing has been changed after when you moved - we are exactly the same, crazy class. Of course there are little bit sad feel, but we try to stand it. We hope that you enjoy there in Finland! Is there otherwise the cold, and lots of reindeer? Please send me a photo of Rudolph See you!

ps. See the class photo that I sent! Greetings, Victoria

Hyvä etten alkanut pillittämään, luulin että Victoria olisi unohtanut minut jo kokonaan. Kun kaivoin luokkakuvamme kirjekuoresta, tunsin silmieni kostuvan ja muutaman kyyneleen vierähtävän poskelleni. Kuvassa näkyivät kaikki luokkalaisemme - luokan häirikkö Peter, urheilullinen jalkapalloilija Thomas, lissukaksikko Claudia ja Nina, hikke Elisabeth ja tietysti minä ja Victoria eturivissä, iloiset virnistykset naamallamme. Kaikilla oli siniset koulupuvut ja kaikki olivat laittautuneet viimeisen päälle. Laitoin luokkakuvan takaisin kirjekuoreen ja samalla huomasin kuoressa olevan vielä jotain. Siellä oli pienehkö kirjanen, jonka päällä luki kaunein kultaisin kirjaimin: Memories. Avasin sen ja nyt pillitin jo ihan täysillä, nimittäin tuohon kirjaseen oli koottu kaikkia ihania hetkiä Victorian kanssa ja kirjoitettu lyhyesti kuvaus jokaisen kuvan viereen. Yhdessä kuvassa olimme koulun kevätjuhlassa, noidiksi pukeutuneina. Molemmilla oli mustat peruukit ja todella mustat meikit. Yhdessä kuvassa olimme kahvilassa minun synttäreitäni juhlistamassa, ja Victoria oli tehnyt sormellaan ostamaamme kermakakkuun numeron 15. Kuvassa poseerasimme kakun kanssa ja olimme sotkeneet naamaamme hieman kermalla, ihan tarkoituksella. Löytyi myös yksi kuva huvipuistosta hattaroiden kanssa, yksi kuva luokkaretkeltä, yksi kuva jalkapallo-ottelusta... Kuvat olivat niin ihania, että olisi tehnyt mieli palata ajassa taaksepäin noihin hetkiin.

Laitoin luokkakuvan hyllylle ja laitoin muistokirjan sen viereen. Voisin katsoa niitä, kun minulle tulisi ihan kamala ikävä takaisin Lontooseen. Oikeastaan nyt oli sellainen hetki, kuitenkin Victorian lähettämät jutut olivat selvästi nostaneet mielialaani. Minun oli pakko kiittää Victoriaa, miten saatoinkaan luulla että hän oli unohtanut minut täysin. Olihan Victoria ollut Lontoossakin aina tukenani, miksi hän olisi yhtäkkiä hylännyt minut. Nappasin nopeasti iPhoneni pöydältä ja valitsin Victorian numeron. Painoin kännykän korvalleni ja jäin odottamaan Victorian vastausta.

//En ota tästä hoitomerkintää koska en hoida tässä Jadea En tiedä mitä ideaa tässä oli, mutta voihan tämän poistaakin jos on ihan turha x) Ei oo pakko antaa ees rahaa tästä, koska, noh, eihän tämä varsinaisesti hoitotarina ole xd Ollaanpas sitä taas hyvin selkeitä...!

Sinten kommentti

Siirrän tämän tallipäiväkirjaan, sillä tämä ei kuitenkaan koske millään tavalla Jaden hoitamista Kiva lukea vaihteeksi vähän erikoisempia tarinoita!

Kuvailit hyvin sitä fiilistä, miltä tuntui muuttaa Lontoosta tänne Suomeen... ja miltä tuntuu ikävä takaisin entiselle kotipaikkakunnalle. Hyvää kuvailua ja tosiaan hieman erikoisempi aihe tarinalle! Aihe ei juurikaan liittynyt Metsälampeen, mutta jos kirjoitat jatkossa tämänkaltaisia tarinoita, voit lähettää ne suoraan tallipäiväkirjaan.

Tarina oli siisti ja virheetön. En löytänyt mitään korjattavaa. Miltä kuullostaisi, jos yleiselle alueelle luotaisiin "muut tarinat" aihe, jonne voisi lähettää kaikkia muita tekstejä, jotka eivät varsinaisesti liity Metsikseen? Näistä voisin jakaa vähän virtuaalieuroja.

16,20v€

[Sinte]

Muut tarinat

Tähän viestiketjuun voi lähettää sellaiset tarinat, jotka eivät liity Metsälampeen.

Sinte jakaa jokaisesta tänne lähetetystä tarinasta summan virtuaalieuroja. Tarinoita ei kuitenkaan kommentoida sen kummemmin, eikä niistä saa hoitomerkintöjä tai lisää hoitoaikaa. Tässä viestiketjussa voi myös kommentoida muiden lähettämiä tarinoita.

[Minkki]

Pienen hetken
tarina suomenhevosruunasta

Hei. Olen Julia, Julia Haapakoski. Yleensä tässä kohtaa aletaan selittää pitkä litania siitä, kuinka kauan on ratsastanut ja missä, kuka on lempihevonen talleilta ja sen sellaista. Mutta minä en halua kertoa niitä nyt. Haluan kertoa teille maailman upeimmasta hevosesta, jonka olen tavannut.

Istun normaaliin tapaani hevoslaitumen vieressä, tuore ruoho taipuu hennosti tuulessa ja aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Aitauksessa laiduntaa hevonen. Rautias, sukkajalkainen suomenhevonen, jonka suu repii ruohoa ahnaasti, tauotta. Olen katsellut sitä jo muutaman viikon, mutta en ole edes koskenut siihen. Jos kutsuisin, se tulisi varmasti luokseni. Mutta en halua.
Ruunan nimi on Pitkämäen Kelmi, mutta omistaja kutsuu sitä vain Pikeksi. En ole hevosihmisiä, en ole koskaan oikein innostunut niistä enkä unelmoinut omasta hevosesta. Ne eivät kuulu elämääni... Mutta Pikessä on jotakin, mikä saa vatsani kihelmöimään. En vain tiedä, mikä ruunassa on niin erikoista. Se on jo vanhahko, sanoo naapuri. Mennyt reippaasti yli 25 ikävuoden ja viettää nyt eläkepäiviä hänen laitumellaan. Käyn katsomassa sitä joka päivä ja joskus toivon, että se olisi ystäväni, luottaisi minuun ja tulisi luokseni. Mutta se ei tule.
- Pikee! Pike-poika, tänne! kuuluu lempeä huuto laitumelta keskeyttäen ajatukseni. Havahdun ja vilkaisen portille päin. Ruskeatukkainen nainen ottaa Piken kiinni ja vie sen sisälle talliin yöksi. Nousen ylös huokaisten ja hypähdän takaisin hiekkaiselle tielle kohti kotia.

Seuraavana aamuna vedän takin ylleni ja juoksen takaisin laitumelle. Pike on siellä, seisoo paikallaan laitumen nurkassa ja hetken luulin sen nukahtaneen. Istahtaessani nurmikolle ruuna nostaa päätään ja tuijottaa minuun ruskeilla silmillään, kysyvästi. Mutta se on jo tottunut läsnäolooni, ja laskee päänsä takaisin ruohomättäälle.
En tiedä, kauanko aikaa on kulunut, kun yhtäkkiä hevonen alkaa lähestyä aitaa. Jännityn ja toivon, että se kääntyisi. Mutta Pike ei käänny. Se jatkaa hidasta kävelyään kunnes on aivan aidan takana, nenäni edessä. Tuijotan sitä jähmettyneenä enkä oikein tiedä, mitä minun pitäisi tehdä ja hetken ajattelen juosta kotiin. Mutta hevonen kahlitsee minut katseellaan ja hörähtää.
Otan askeleen lähemmäs ja tuijotan ruunaa yhä herkeämättä. Se katsoo takaisin ja liikahtaa. Peräännyn kuin pelokas kissa, mutta en juokse pois. Kurotan kättäni kohti Piken päätä ja sipaisen sen turpaa varovasti. Se ei liikahdakaan.
Sydämeni pamppailee tuhatta ja sataa, jalkani tärisevät. Eikö se purekaan? Tähän mennessä kaikki tämän suuren eläimen edustajat ovat lähinnä purreet ja potkineet, minkä kerkiävät. Mutta Pike vain katsoo minuun ruskeilla silmillään kuin kehottaen minua tekemään ele uudestaan. Varovasti lasken käteni Piken poskelle ja silitän sitä peukalollani. Ruuna sulkee silmänsä ja hengittää lämmintä ilmaa kasvoilleni. Pieni hymynpoikanen hiipii huulilleni ja laitan vasemman käteni Piken toiselle poskelle. Hellästi silitän sen päätä ja suljen silmäni. Karvapeite tuntuu lämpimältä kämmenien ihoa vasten. 

Läheltä kuuluu rasahdus ja maaginen hetki särkyy sirpaleiksi. Pusikosta kävelee esiin arviolta minun ikäiseni lyhyttukkainen poika, riimu kädessä ja hiukset sekaisin. Peräännyn Piken luota ja käännyn lähteäkseni pois.
- Hei, älä mene, poika sanoo tuskin kuuluvalla äänellä ja tarraa käsivarrestani kiinni. Tuijotan maahan enkä sano sanaakaan.
- Ihan tosi... Saat koskea Pikeen, se on äitini hevonen.
Epäröin hetken ennen kuin katson poikaa silmiin, ilmeettömänä.
- Hevoset eivät ole minun juttuni. Kiitos kuitenkin, sanon kääntyessäni poispäin. Mutta poika tiukentaa otettaan käsivarrellani.
- Näin kyllä sinut ja Piken. Olen nähnyt sinut useasti täällä istumassa. Eikö tuo ole vähän ristiriitaista sanoa, ettet pidä hevosista kaiken tämän jälkeen? Poika vetää minut Piken viereen ja laskee käteni sen kaulalle. Rohkaistun taputtamaan lihaksikasta kaulaa, mutta en hymyile.
- Minä muuten olen Leevi. Mikä sinun nimesi on?
- Julia, mumisen hiljaa ja silitän Piken turpaa. Leevi hypistelee riimua käsissään, kunnes hänen kasvonsa alkavat loistaa.
- Tule, saat ratsastaa sillä! hän huudahtaa ja kumartuu sähkölangan ali laitumelle pujottaen riimun Piken päähän. Epäuskoisena seuraan häntä. Olisi epäkohteliasta kieltäytyä tarjouksesta. 
Leevi taputtaa ruunaa ja hymyilee minulle. Pysyn ilmeettömänä ja tulen hieman lähemmäksi silittääkseni hevosen selkää.
- Viedään se tuolle kivelle, sieltä voit nousta selkään.
Nousen harmaalle, epätasaiselle kivelle Leevin taluttaessa Piken eteeni. Epäilen vahvasti, vielä voisin kieltäytyä. Mutta Leevi kehottaa minua nousemaan hevosen selkään enkä pääse enää takaisin. Varovasti kiipeän lämpimälle, karvaiselle selälle sydämeni jyskyttäessä korvissani. Leevi ei sano mitään, vaan lähtee taluttamaan Pikeä ympäri laidunta. Puoliksi kauhuissani yritän saada tukea hevosen harjasta rystyset valkoisina, mutta huuleni pysyvät yhä peruslukemilla. Pitkä hiljaisuus laskeutuu yllemme.

- Oletko ratsastanut aiemmin? Leevi sanoo yhtäkkiä ja pysäyttää Piken keskelle laidunta. Pudistan päätäni ja huokaisen syvään. Kaikki näyttää niin erilaiselta hevosen selästä, ei lainkaan siltä mihin olen tottunut. Pike ravistaa päätään ja hetken pelkään putoavani.
- No, sen kyllä huomaa. Nojaa vähän taaksepäin, juuri noin. Otetaan pätkä ravia, Leevi sanoo hymyillen. Minulla ei ole hajuakaan, mitä se ravi tarkoittaa, mutta nyökkään. 
Leevi maiskuttaa hevoselle ja hetken mietin, mitä hän tekee. Alkaako hän leikkimään kesken ratsastukseni? Kauaa en ehdi päätäni vaivata asialla, sillä vauhti muuttuu pomppivaksi ja aivan liian nopeaksi minulle. Hyppelehdin Piken selässä kuin jauhosäkki ja tunnen valuvani hevosen vasemmalle puolelle kunnes jysähdän kivuliaasti ruohomättäälle. Leevi pysäyttää Piken ja juoksee huolissaan luokseni kysyen, olenko kunnossa. En sano mitään, nousen ylös vaatteitani pudistellen ja nyökkään. 
- Haluatko yrittää uudestaan? Kaikki putoavat joskus, Leevi kysyy silmät sädehtien. Pudistan päätäni ja lähden pois laitumelta. 

Käyn katsomassa Pikeä joka päivä, mutta Leeviä ei näy missään. Laitumella on vain laiduntava, tuttu ja turvallinen Pike.
Mutta eräänä päivänä Leevi onkin Piken luona laitumella, ratsastamassa sillä täyttä laukkaa kuin villi mustangi. Hetken ruuna tuntuu nuortuvan 20 vuotta ja heittelee takapäätään ylös kuin pieni varsa. Jään huomaamattani seuraamaan ratsastusta ja havahdun, kun Leevi ratsastaa viereeni.
- Haluatko koittaa uudestaan? hän kysyy. Varovasti astun laitumelle ja annan Leevin puntata minut selkään tällä kertaa. Pike tuntuu samalta kuin ensimmäiselläkin ratsastuskerralla, mutta tällä kertaa Leevi työntää käsiini jonkinlaiset hihnat.
- Nuo ovat ohjat, ota niistä tällä tavalla kiinni, Leevi opastaa ja nyökkään. - Kun haluat, että Pike menee kovempaa, paina jalkojasi sen kylkiä vasten. Kun haluat hidastaa, vedä hellästi ohjia taaksepäin. Puristan jalkani hevosen kylkiä vasten ja tunnen, kuinka se lähtee liikkeelle allani. Leevi ottaa suitsista kiinni ja kannustaa Piken raviin kunnes irrottaa puolivälissä. Hän maiskuttaa ja Pike nostaa laukan. Sen pehmeä ja tasainen rytmi ottaa minut mukaansa, hiukseni hulmuavat ilmavirran mukana ja sydän lyö kuin viimeistä päivää. Tunnen, kuinka sielumme yhtyvät toisiinsa. Pienen hetken siinä on vain minä ja Pike. Pienen hetken.

Pitkämäen Kelmi lopetettiin 25.6.2013. vanhuuden tuomien jalka- ja selkävaivojen vuoksi kunnioitettavassa 30 vuoden iässä. Ehdin olla ruunan kanssa tekemisissä yli 2 vuotta ja ikävä kaivertaa sisimmässäni yhä. Pike opetti minulle kaiken, minkä tiesi.

15,30v€! t. Sinte