|
Post by Sinte on Oct 23, 2013 15:43:03 GMT 2
HALLOWEENTARINATTarinatalkoot 23.–30.10.13 Lähestyvää halloweenia varten kerätään iso pino hyytäviä hoitotarinoita. Kirjoita oma halloweenaiheinen tarinasi (voi olla joko hevosen hoidosta, tai muuten vain Metsälammesta) tai piirrä pelottava kuva. Tuotokset lähetetään tähän alle viimeistään 30.10. Lue tarkemmat ohjeet alta! Osa (tai kaikki) tuotoksista julkaistaan halloweenbileissä! Info ja ohjeita- tuotos voi olla tarina, piirros, valokuva tai vaikkapa runo
- kaikki tekeleet on lähetettävä tähän alle viimeistään 30.10.
- tuotoksen on oltava jollakin tavalla pelottava/halloweenaiheinen
- kaikki osallistujat saavat palkinnot tuotoksistaan!
|
|
|
Post by Stefan on Oct 23, 2013 21:12:56 GMT 2
Viimeinen kesä
Kerran seisoi Metsiksen läheisellä lammella vanha ja mädäntynyt lintutorni, joka on jo tänä päivänä purettu rapistuneisuuden vuoksi. Tarinamme päähenkilö on nuori tyttö, joka oli järvellä viilentymässä, vaikka hänet oli sinne alunperin lähetetty pyykkiä pesemään.
Hän kuuli hevosen ääniä, joka houkutteli hänet ulos lammesta. Kuu heijastui lammen pinnasta ja oli lämmin heinäkuinen yö. Tyttö seurasi ääniä ja vaelsi tuulta vasten. Lopulta tyttö kuuli äänen voimakkaampana. Ja pensaassa oli pieni, suloinen varsa. Mutta varsa ei tuntunut näyttävän tavalliselta. Sen rintaa koristi verinen risti, niin hehkuvan punainen, että tyttö perääntyi.
Askel askeleelta hän perääntyi, hiljaa kuin käärme, mutta oli jo liian myöhäistä. Varsa käänsi käärmemäisen katseensa tyttöön, joka ehti nähdä vain osan siitä kauhusta joka hevosen silmistä paistoi. Varsa oli jähmettynyt täysin paikalleen, ja tyttö myös. Tyttö etsi katseellaan hätääntyneesti varsan laihojen kylkien liikettä, mutta ei löytänyt. Varsa ei siis hengittänyt, ja pelko kuristi jo tytön kurkkua. Hän kaatui kylmään maahan, yhtäkkiä kesäilta pimeni ja joka sekunti varsan silmiin katsomista tuntui vuodelta, varsan silmien punertava hehku ja liskomaisuus vangitsivat katseen.
Tyttö perääntyi katse tiukasti varsassa, joka nousi seisomaan kuin vanha tekijä. Sillä ei ollut lainkaan massaa, pelkkä nahka peittämässä luita. Varsan katse ei kääntynyt tytön silmistä minnekkään, vaan siinä he seisoivat, tyttö ja hevonen vain. Varsa lähestyi taas, nyt tyttö saattoi tuntea sen hohkaaman surun, pohjattoman surun, jota kukaan muu tässä maailmassa ei voisi kuulla kuin hän. Tytön sydän sykähti kymmenennen ylimääräisen kerran, kun hän vahvisti havaintonsa - varsa ei yksinkertsisesti hengittänyt. Rintakehää sillä ei edes ollut, ja itseasiassa tunti kuin sillä ei olisi ollut keuhkoja ollenkaan.
Hevosen harja harmaantui ja lakastui maahan, jolloin tytön veri pakeni hänen kasvoiltaan. Tytön oli pakko kurkottaa ja koskettaa varsan silkkistä turpaa, mutta juuri ennen kosketusta lammelta huusi ääni: - Riia, missä olet viipynyt? Tyttö kiljui 'ei, ei, ei' äänihuuliensa takaa, mutta musta varsa kasvatti hetkessä itselleen siivet ja katosi yöhön. Tytön isä sai juuri hevosen kadottua tyttärensä olkapäistä kiinni. Tyttö oli paniikissa, ja kuin halvaantunut. Iho oli rapistunut kalpeaksi ja ryppyiseksi, ja tyttö oli aivan äärettömän laiha. Mutta siinä ei ollut tarpeeksi tytölle. Hän ryntäsi seuraavana yönä lintutornille, jonka korkeuksista etsi varsaa. Lopulta katto hajosi tytön niskaan, rakenteet murtuivat ja tyttö peittyi puisiin lankkuihin sekä pölyyn.
Ähkien hän nousi ylös, pölynsyömänä, lyhyenä ja raihaana, kuolemansairaana. Mutta siinä se seisoi. Varsa. Äkillinen kauhu valtasi tytön, veri seisahtui ja taju heikkeni, aivan kuten edelliselläkin kerralla. Nyt tyttö huomasi varsan syvät viillot sen kehossa. Niitä oli kaksi, ja molemmat hyvin syviä ja luuhun painuneita. Varsa tuijotti tyttöä, joka ei voinut muuta kuin tuijottaa kauhuissaan takaisin. Yhtäkkiä hevonen alkoi laulaa:
sydän ei tunne mutta jalat vielä kantaa pystynkö mitään enää antaa en halua enää jatkaa
Tyttö asteli varsaa vastaan, ja viimein kosketti tuon turpaa. Mutta silloin varsan kylkeen ilmestyi kolmas, syvä viilto, ja se nousi kivusta kauhuissaan takajaloilleen. Tytön rintaan piirtyi sama tuttu risti mikä hevosellakin oli, ja hänen vartalonsa muuttui hetkessä rupistuneeksi, iho alkoi myödätä luustoa ja pulssi katosi. Tytön silmät saivat sen saman kauhun ilmeen kuin varsankin. Tytön oli kohottauduttava varpailleen, hän suuteli varsan otsaa - ja lensi.
Hän lensi varsan kanssa. He päätyivät yhdessä vanhan tammipuun alle. Tyttö kävi lepäämään muun alle ja hevonen nukahti pää hänen syliinsä. Aamulla isä ja äiti ratsastivat suomenhevosillaan etsimään tytärtään, ja sattumalta löysivät jotakin tammipuun alta. Kaksi kuihtunutta ruumista, jotka eivät ikinä heräisi. Suomenhevoset heittivät ratsastajat selästään ja pakenivat, mutta vanhemmat vain seisoivat. Kenties he olisivat seuraavat, joita lammen tarunomainen hevonen veisi seuraavaksi.
Tarun hevosen tarina alkaa kurjasta syntymästä. Vanhemmatkin vihasivat varsaansa, he tekivät itsemurhat poikansa vuoksi. Varsa ei koskaan saanut rakkautta luokseen, jolloin siitä muuttui hetkessä riutunut ja ajansyömä vuotias. Hän ei edes kasvanut, ei senttiäkään. Lopulta varsa viilteli itselleen ristin ryntäilleen ja jätti itsensä löydettäväksi. Tyttö raukka löysi hänet, ja hänelle kävi kuten kertomuksen tytölle. Tällöin varsa sai ensimmäisen viiltonsa. Seuraavan aiheutti nuori poika. Ja kolmas... te tiedätte kyllä.
Joten muistakaa, älkää koskaan luottako hylättyihin varsoihin. Valitettavasti se on myönnettävä, että tällaisissa tilanteissa ei voi enää vaikuttaa - siksi teidän on vain varottava ja odotettava, milloin teidän viimeinen kesänne koittaa.
Hyi, kun oli pelottava tarina! Onneksi Metsälammella ei sentään ole vielä tavattu tuollaista hyytävää varsaa. Tämä oli kyllä kauhutarinoiden aatelia – hyrr!
20v€ & oranssi satulahuopa & kimmeltävä otsapanta
|
|
|
Post by Claudia on Oct 25, 2013 17:18:30 GMT 2
Joskus kauan sitten, ennen kuin Elorannan suku tunsi Metsiksen, tallin mailla asui muuan perhe. Perheessä oli äiti, isä ja tytär. Tyttö rakasti halloweenia ja muuta hyytävää - mutta ei enää vuoden 1344 halloweenin jälkeen!
- En! En tule takaisin enää koskaan! tyttö huusi. Vanhemmat pyörittelivät päitään. "Tuon se tekee joka ainoa halloween", he päivittelivät. Samaan aikaan tyttö suitsi Horroria. Horror oli pikimusta ori, joka vihasi ihmisiä. Oikeastaan Horror oli tytön vanhempien "siitosori" johon tyttö ei saisi edes koskea, niin... no, nimensä mukainen se oli. Tyttö oli kuitenkin päättäväinen, joten hän paiskasi oriin selkään vanhan, raskaan koulusatulan, ja repäisi ohjista. - Mennään! tyttö kiljaisi. Tyttö hyppäsi oriin selkään raskaasti. Horror puri ja potki, se teki kaikkensa, jotta tyttö putoaisi. Mutta tyttö ei välittänyt, hakkasi vain raipalla. Ja silloin kun hän hakkasi, hän todella hakkasi! Pian Horror olikin veren peitossa. Eihän se tietenkään hyvä asia ollut, mutta tytöllä oli jotain mielessään. Tytöllä oli musta, pitkä mekko, ja noidan hattu päässään.
Tyttö ruoski Horrorin lapoja vauhdin lisäämiseksi. Horrorin laukka oli jo valmiiksi kiitoa, mutta tytölle se ei riittänyt. - Vauhtia, VAUHTIA! tyttö karjui ja hakkasi aina vaan kovempaa. Kammottava - monellakin tapaa kammottava; ori, josta roiskuu verta, ja noidan näköinen tyttö eivät ole mikään hyvä yhdistelmä - laukka jatkui aina isolle ristin muotoiselle kivelle. Kiven juurella tyttö pysähtyi. Hän hyppäsi alas Horrorin selästä ja ruoskaisi sitä vielä kerran. Ja kunnolla ruoskaisikin! Tyttö kastoi sormensa vereen ja piirsi sillä ristin otsaansa. Vähitellen Horror lakkasi taistelemasta. Se kaatui. Kirjaimellisesti. Tyttö käveli oriin luo. - Tämä on kohtalosi, tyttö sanoi katsoen oriin lasittuneisiin silmiin. Tyttö käveli takaisin kiven luo. Hän katsoi kiven taakse kuin tietääkseen, mitä siellä oli. Paitsi että tyttö tiesi mitä siellä oli: miekka. Tyttö otti kiinni miekasta. Hän kääntyi oriin puoleen. Kyyneleet alkoivat valua hänen silmistään. - Rakastin sinua, Horror! Mutta... en koskaan päässyt kanssasi tekemisiin. Olisin pärjännyt kanssasi! Mutta... tyttö jätti lauseen kesken. Hetkeäkään epäröimättä tyttö iski miekan rintaansa ja kuoli.
Muutaman minuutin päästä tytön kyyneleet alkoivat vaikuttaa Horroriin. Ori nousi vaivalloisesti ylös ja suuntasi katseensa kiveen. Se olisi halunnut nähdä kiven - ja siihen ilmestyneet kaiverrukset - mutta se ei voinut. Horror oli sokeutunut tytön viimeisestä iskusta. Kivessä olisi lukenut Ella Edwards, 1330-1344. Rakas tyttäremme Ella kuoli luultavasti jäätyään orin alle. Jos Horror olisi nähnyt tekstin, se olisi potkaissut koko kiven halki, ja niin se lopulta tekikin, tosin ilman syytä.
VUODEN PÄÄSTÄ HALLOWEENINA
Horror laukkasi kivelle, kuten se teki joka päivä. Se teki äkkipysäyksen. Kivi oli jo palasina, mutta Horrorille riitti, että se sai potkia ilmaa kiven päällä. Kivi oli tytön hauta. Sen Horror tiesi, vaikka sokea olikin. Ori oli ymmärtänyt tytön sanat. Tyttö halusi elää, ja ennenkaikkea saada Horrorin itselleen. Niinpä Horror yritti epätoivoisesti herättää tyttöä. Se ei vaan onnistunut. Horror palasi kotiin lannistuneena.
Horror oli yrittänyt herättää tyttöä jo vuoden. Kun se viimeisen kerran yritti, se kuoli. Se oli ollut liian epätoivoinen. Jos se vain olisi onnistunut, kaikki olisivat nyt onnellisia. Horror koki velvollisuudekseen kuolla samaan miekan kuin tyttö - se, jota ori oikeasti oli rakastanut koko ajan.
Voi että kun osaattekin kirjoittaa kamalia tarinoita! Tällaiseen verilöylyyn verrattuna joidenkin talutustuntilaisten raipankäyttö ei kuulosta enää ollenkaan pahalta. Kammottavaa!
20v€ & heijastinratsastusloimi & 8 kpl kavioon liimattavaa timanttikoristetta
|
|
|
Post by Loci on Oct 26, 2013 23:18:25 GMT 2
Hylätty hautausmaa Kaun sitten Harjupolun ja Viherpolun välisen metsän kohdilla asui torppari perheineen. Miehen suku oli asunut talossa jo useita sukupolvia viljellen pientä maatilkkua. Suvussa oli tietenkin ollut useita työhevosia, ja niiden kuoltua ne oli haudattu metsän laitaan. Rakkaita eläimiä kunnioittaen, oli jokaisen haudan päälle tehty kivistä ympyrä ja paikkaa kutsuttiinkin hautausmaaksi. Lapsille oli pienenä kerrottu tarinoita hautausmaasta, kuinka sinne ei kannattanut mennä pimeällä, mutta yksi heistä ei ollut koskaan uskonut tarinoihin kummituksista ja pahoista hengistä.Torpparin nuorin tytär huolsi hevoset aina iltaisin, kuten tuonakin synkkänä syysiltana. Kellarista tyttö toi mukanaan kankaisen pussillisen porkkanoita ja sujahti talliin. Heinäkasasta hän antoi hevosille ja lehmälle heinät eteen. Puisiin kaukaloihin tyttö kaatoi kauraa ja tyhjensi porkkanapussin sisällön tasaisesti jokaiselle. Eläinten saatua ruokaa eteensä tyttö otti saavin ja lypsi lehmän. Kun illan askareet oli hoidettu lähti tyttö yöpuulle. Muutamia tunteja myöhemmin, muiden nukahdettua, tytö nousi ja hiipi hiljaa. Hän pukeutui ja pujahti oven suusta ulos, suunnaten tallille. Naulasta hän nappasi oriin suitset ja käveli sen karsinalle. Suitsittuaan orin tyttö talutti hevosen ulos läheiselle kivelle ja nousi selkään. Tyttö ohjasi orin sängeksi leikatulle pellolle. Siellä hän antoi hevosen ravata ja kävellä, itse nauttien hevosen voimakkuuden tunteesta. Taianomaisen hetken rikkoi ääni. Tuo viiltävä korkea kiljunta, hevosen kiljunta, toiselta puolen peltoa, hautausmaan suunnalta. Hetken epäröityään tyttö kannusti orin laukkaamaan pellon toiselle laidalle. Hätääntynyt ääni kuului pari kertaa uudestaan ennen kuin ratsukko saapui metsän rajaan. Pysäytettyään ratsunsa tyttö tähysi metsään. Kiljunta kuului uudestaan ja tyttö kannusti hevosen eteenpäin. Ori ei kuitenkaan suostunut kulkemaan yhdenkään kiven ohitse. Tyttö pyysi oria uudestaan, mutta hevonen kieltäytyi uudestaan. Neito laskeutui oriin selästä uuden kiljaisun kajahtaessa ilmoille. Tyttö talutti orin vähän kauemmaksi hautausmaasta, siirsi toisen ohjan lenkkiin turparemmissä ja sitoi puuhun kiinni. Tyttö jätti hevosen ja suuntasi metsään, taas kuullen hevosen kiljunnan. Ääni ei tullut kaukaa ja tytön oli helppo suunnistaa ääntä kohden. Tytön kadottua metsään ori riuhtoi itsensä vapaaksi, lopulta katkaisten ohjan, ja ravasi pelokkaana takaisin tallille. Jännittyneenä hevonen steppasi tallin ja talon välissä hirnuen - herättäen torpparin. Uninen mies kömpi ylös vuoteestaan, astui ulos ovesta ja katsoi pihassa seisovaa oria. Nopeasti kengät jalkaansa saatuaan mies kiirehti ulos. Otettuaan ohjasta kiinni mies lähti taluttamaan hevosta, mutta vähän ennen tallia, ori kiskaisikin pellon suuntaan. Vaikka mies olikin voimakas, ei hän pärjännyt hevoselle, vaan joutui seuraamaan tuota pellon poikki, aina hautausmaalle saakka. Sillä välin tyttö oli kulkenut syvemmälle metsään, niin ettei peltoa enää kykenisi näkemään, edes päivän valossa. Kiljunta kuului taas, läheltä, niin tyttö arveli. Pian häntä tuli vastaan tuo vaaleana hohkava hevonen, ei se ei ollut hevonen, vaikka aivan hevoselta näyttikin, se oli aavehevonen. Tyttö katsoi hevosta kauhusta jähmettyneenä. sinistä hohkavat tummat lonkerot lähtivät hevosen sydämen kohdalta ja kietoivat tytön syleilyynsä imien elämän tästä. Isä ei pimeällä suostunut menemään metsään, mutta päivällä koko perhe etsi tyttöä, koskaan kuitenkaan löytämättä tätä. Mutta vielä tänäkin päivänä, rakennusten lahottua ja metsän kasvettua kuulla tytön laukkaavan, aavehevosen kiljuvan uutta uhria tai nähdä tytön ylittävän harjupolun ratsain, mutta vain pimeällä. Onneksi Metsälammen hautuumaaniityllä ei ole pahantahtoisia haamuhevosia – vaikka siellä onkin nähty monta kertaa Metsiksen entisiä hevosia hiippailemassa. Jännittäviä tarinoita!
20v€ & tulenpunainen satulahuopa & timanttinen otsapanta
|
|