|
|
Post by laura on Nov 27, 2016 20:31:20 GMT 2
Heijastinmaastoilua Kurkkasin rannekelloani - 18:02. Vetäisin hihan takaisin kellon päälle ja silitin Jätkän kaarevana olevaa kaulaa. Ruuna ei olisi millään jaksanut pysyä paikallaan. Se tuntui olevan kovin innoissaan muista hevosista ja tiesi selkeästi pääsevänsä maastoon. - Jaahas! Kaikki ovatkin selässä, lähdetään siis matkaan. Muistakaa pysyä jonossa ja huutakaa jos takanapäin tulee jotain ongelmaa, Sinte ohjeisti meitä ja lähti johtamaan joukkoamme Helmin kanssa kohti maastoja. Minä ohjasin Jätkän nokan kohti edessä kävelevää hevosletkaa. Jätkä pörisi innoissaan ja asteli reippain askelin muiden perään. Tämä oli ratsastuksen parhaita puolia - intoa piukassa oleva hevonen, luminen maasto ja kasapäin muita kivoja ratsukoita maastoilemassa kirpsakassa talvisäässä. Asettelin Jätkän pyllynpäällä olevaa loimea hieman paremmin, kun se tuntui valuneen hieman oikealle puolelle hevosta. Heijastinratsastusloimi oli perintöä entiseltä liikutushevoseltani, mutta onnekseni se sopi hyvin myös Jätkälle. Olen täysin sitä mieltä että heijastimia ei koskaan voi olla liikaa - varsinkaan tähän vuodenaikaan. Päälläni oleva miesten XXXL kokoinen heijastinliivi oli juurikin niin iso, että sen alle mahtui hyvin useampikin talvitakki. Kesällä se oli ihanan rento, eikä se hiostanut mistään. Jätkällä oli jaloissaan heijastinbootsit, lisäksi rinnassaan heijastinrintaremmi ja lisäksi vielä kypäräni päällä komisteli poikaystävältäni pöllimä otsalamppu. Lumi narskui ihanasti hevosten kavioiden alla ja tyytyväinen pärskimisen ääni täytti metsän. Asettelin kaulassani olevaa huivia paremmin suuni ja nenäni eteen. Vauhdin aiheuttama viima oli saanut kasvoni umpijäähän. Yllättäen joku lintu lennähti läheisen puun luota lentoon, saaden puun oksilla olevan lumen putoamaan maahan. Jätkä hätkähti ja otti muutaman lennokkaat raviaskeleen, kunnes sain ruunan takaisin hallintaan. Hetken jännittyneenä käveltyään, Jätkä rentoutui ja pärskäytti tyytyväisenä. Löysäsin ohjaa ja silitin ruunan kaulaa - oli se niin hieno. Otsalamput valaisivat lumista tietä ja heijastimet kimmelsivät kirkkaina niiden valossa. Pikkuhiljaa talli alkoi häämöttämään edessämme. Maasto oli ollut superkiva. Tämä oli ensimmäinen kerta kun Jätkän kanssa maastoilin, eikä se olisi paljon paremmin voinut mennä. Muutamasta hätkähdyksestä huolimatta, Jätkä oli kuunnellut minua hyvin ja kävellyt maastoreissun ajan varmaa, reipasta käyntiä. Ruuna oli selkeästi nauttinut maastoreissusta - niinkuin minäkin. Maastoilu oli aina niin rentouttavaa, varsinkin hyvässä porukassa ja ihanalla talvisäällä! |
|
|
|
Post by Eva on Nov 28, 2016 18:59:46 GMT 2
 *keskittymään... |
|
|
|
Post by Kasper on Nov 28, 2016 23:04:41 GMT 2
Kasper tulee! Hepaks vaikka Rosso  jos siis vielä ehtii messiin |
|
|
|
Post by Minni on Nov 29, 2016 9:07:22 GMT 2
Minni & Pasta (http://minnin.altervista.org/Pasta.html)
Vaikka lähdimme Pastan kanssa muka hyvissä ajoin kohti Metsälampea, silti löysin itseni kiirehtimästä kohti tallia, jotta kerkeiäisimme mukaan maastolenkille. Olimmekin perillä vain viittä minuuttia ennen lähtöä, joten pikaisesti suitsin tammani ja pungersin itseni selkään.
Käänsin tammani kohti muita ratsukoita ja pahoittelin myöhässä olemistani. Kuulemma mitään isoa ongelmaa tästä ei onneksi ollut, joten siirryimme Pastan kanssa meille osoitetulle paikalle ja koko letka lähti liikenteeseen. Välillä otsalamppujen valossa näkyi pakkaskuuran kimmellys, mikä oli todella kaunista, vaikka lumisessa maastossa ratsastaminen olisi ollutkin todella paljon mukavampaa, mutta suomen säätilan tuntien myös kuurainen maasto menee.
Välillä letkasta kuului muutama tyytyväinen pärskähdys, joka nosti hymyn huulilleni. Pastakin tuntui liikkuvan tänään todella hyvin ja taputinkin tammaani. Niitylle kääntyessämme yllätyin hieman siitä, että sitä peitti ohut lumikerros, joka nosti hymyni taas korviin asti. Jatkoimme vaellustamme vielä erinäisiä kauniin näköisiä polkuja pitkin sekä yhden metsäpätkän lävitse, ennen kuin olimme takaisin Metsälammella, jossa valuin ratsuni selästä alas, kiitettyäni ensin reissusta. Kuorrutettuani tammani loimilla, pakkasin sen traileriin ja aloitimme matkan kohti kotitallia.
|
|
|
|
Post by yaren on Dec 1, 2016 13:40:45 GMT 2
Ja tässä minun ja Heilan kuittaus! Tuttu Metsälampi ympäröi jälleen kerran minut ja Heilan syleilyynsä. Olin vieraillut tallilla vasta pari päivää sitten Nuuska-orini kanssa, mutta tällä kertaa ratsunani toimi rautias tammani, joka ei totisesti aikonut jäädä muista ratsukoista jälkeen. Tällä erää suuntasimme Metsälammen perinteiseen heijastinmaastoon ja kyllä vain, minä olin tunkenut minun ja Heilan päälle lähes kaiken mahdollisen, mitä vain keksin oman tallin varustehuoneesta etsiä. Heilaa koristi jaloissa olevat heijastimet, heijastinmartingaali ja ratsastusloimi, jonka tosin pelkäsin aiheuttavan liiallista hikoamista hevoselleni, joka kuumui maastossa liiankin helposti ja joka oli vielä kaiken lisäksi kasvattanut varsinaisen turatalvikarvan itselleen… Päälläni oleva heijastinliivi ei kuitenkaan tuottanut itselleni ainakaan liiallista lämpöä, päinvastoin tunsin silloin tällöin pienoisia vilunväreitä, vaikka olinkin pukeutunut kuin lumiukko. Kolmentoista ratsukon letka luikerteli pitkin isoa tietä, jonka varrelle oli kertynyt muutamia kyläläisiä lapsineen ihastelemaan meitä. Kuulin jonkun pikkutytön kilahtelevan ilosta, mutta muuten hän ei tainnutkaan osata pulppuavaa iloaan ilmaista, hän kun ei näyttänyt vielä kovinkaan vanhalta. Saimme Heilankin kanssa osaksi paljon hymyileviä naamoja ja vastasin katseisiin samalla mitalla takaisin. Yritin saada Heilan pidettyä mallikelpoisena, vaikka se tuon tuosta yrittikin talloa edellä menevän Sinten ratsun Helmin kannoille. Päästessämme lumiselle niitylle, alkoi rakkaan suomenhevostammani pinna kiristymään. Varsinkin siinä vaiheessa, kun Lancelot rennon letkeästi ohitti meidät punahehkuvalla tammallaan, oli Heila jo ottamassa muutamia raviaskelia. Onneksi käteni oli vuorattu paksuilla ratsastushanskoilla, muuten olisin saanut varmaan karvaasti kokea ne ah niin inhottavat vesirakot käsissäni… Kadehdin hetken ajan Lancelotin lämpimältä näyttävää viittaa ja hyväntahtoisesti totesinkin, ettei sellainen olisi itsellenikään pahitteeksi. Ajatukseni virtasivat vuolaasti ja pakko myöntää, että hetkellisesti keskityin vain kuuntelemaan hevosten pärskettä ja lumisia tömähdyksiä, mitkä kantautuivat kavioista. Vaikka Heila ei ollutkaan ihan omiaan tällaisiin käyntimaastoihin, teki tällainen harjoitus sen hermoille ihan hyvää. Vilkaisin ympärilleni ja totesin, kuinka monenlainen kirjo meitä mukana olikaan! Vaikka ilta oli jo pimentynyt ja lähinnä vain otsalamput valaisivat reittiämme, saatoin silti erottaa useimpien hevosten piirteet. Havahduin tästä kaikesta vasta siinä vaiheessa, kun tallipihan valot alkoivat kajastamaan puiden lomitse ja oli hiljalleen aika asennoitua siihen, että kohta pitäisi laskeutua hevosten selästä alas ja varautua hetkelliseen poltteluun jaloissa, kun ne kankeudestaan taas koittaisivat palautua vetreämmiksi… |
|
jos siis vielä ehtii messiin
Ei kyllä tuu ikinä olemaan yhtä ihanaa yhteisöä kuin tämä paikka, ikävä tulee kyllä näitäkin aikoja.
mukava törmätä vielä vanhoihin tallilaisiin! Mäkin käyn välillä täällä fiilistelemässä, harmi ettei photobucketiin ladatut kuvat enää näy, siinä on aika kova urakka lähteä korjaamaan niitä 
tsemppiä kaikille kaikkeen mitä teette 
Mulla meni ihan ranttaliksi kurssien valinta, joten mulla luultavasti venyy lukio 4 vuoteen. Yksikään aine ei kiinnosta niin paljon että sitä haluaisi mitenkään kirjottaa ja koulumoti on muutenkin olematon kaiken muun keskellä :/