Harjoituskoulukilpailut 14.8.
+ ekstratehtäväSintti pyörähteli kentällä korvat innokkaasti höristäen. Seurasin silmä kovana maneesin katsomosta nojaillen toisella kädellä leukaani.
- On Sintti kyllä parantunut paljon siitä mitä se oli, kun se tuli. Sehän oli sillon pelkkää jäykkää luurankoa koko hevonen! Minkki totesi silmäillen radalla löntystelevää pilkukasta tammaani. Sen selässä oli tuntiratsastaja Iina, joka paraikaa kääntyi lopputervedykseen raviohjelman päätyttyä. Onneksi minulle jäi luokkien välissä hyvin aikaa tunnustella Sinttiä tänään, vaikka enimmäkseen se taisi olla jo vertynyt Iinan jäljiltä.
- Kiitos, Sinte nyökkäsi hymyillen ja istahti sitten takaisin maneesin päädyssä olevan tuomarinpöydän ääreen. Iina heitti ohjat vapaiksi ja taputti Sinttiä kaksin käsin. Tamma pärskähti äänekkäästi ja ravisteli päätään tyytyväisen oloisena. Minua jännitti, millainen Sintti mahtaisi olla, sillä olin ensimmäisen totaalisesti epäonnistuneen ratsastuskertani jälkeen oikeastaan vain tyytynyt juoksuttamaan Sinttiä ja touhuamaan maastakäsin, joka oli kuitenkin osaltaan vahvistanut molemminpuolista luottamustamme. Toivoin vain kuollakseni, että se heijastuisi selkään asti...
- Hyvinhän se meni! Millanen Sintti oli? kysyin Iinan ratsastettua vapaassa käynnissä maneesin ovelle.
- Ihan kiva, mutta aika reipas, Iina sanoi hymyillen. - Ja vähän jäykkä niinkun aina. Vilkaisin Sinttiä, joka pää pitkällä laahusti pitkää käyntiään kentälle päin. Sinten ääni kuului kentän laidalle asetetuista rätisevistä kaiuttimista, ja lausui Iinan tuloksen.
- 56%, ei paha, sanoin painaen kypärän päähäni.
- Ei ollenkaan. Hieno, Sintti! Iina nojautui vielä halaamaan Sintin kapeaa kaulaa. Minä vetäisin hanskat käsiini ja valmistauduin hyppäämään selkään. Minua jännitti tavallista enemmän, enkä oikeastaan tiennyt jännitinkö itse Sintillä ratsastusta vai sitä, että itsetuntoni rapisisi vielä entisestään mahdollisesti epäonnistuneen suorituksen jälkeen.
Ponnistin itseni Sintin syvään koulusatulaan, jonka istuin narahti huolellisen rasvaamisen jäljiltä.
- Pitäisiköhän tän kanssa mennä kävelemään johonkin, missä ei olis näin paljon muita? Mä luulen, että oon edessä jos pörrään tässä, eikä Sinttiä kuitenkaan talliinkaan kehtaa tässä välissä viedä, minä pohdin samalla säätäessäni jalustimia sopiviksi.
- No tossa tallipihalla voi varmaankin pyöriä, tai sitten lähimaastoissa. Mä voin lähtee sun mukaan, Iina tarjoutui ja silitti hellästi Sintin poskea. Minä suostuin, ja kun annoin Sintille luvan, se nytkähti keinahtaen liikkeelle. Ohjasin sen Iinan perässä pois kentältä, josta jatkoimme tallipihan läpi lammelle päin lyhyelle jäähdyttelylenkille.
Syksyä oli selvästi ilmassa, kun vaaleanharmaat pilvenhattarat seilasivat taivaalla ja koivujen lehtien kärjet alkoivat kääntyä kirkkaan vihreästä lämpimän keltaiseen. Viileä tuuli värisytti Sintin kaulalle tehdyistä nutturoista törröttäviä yksittäisiä jouhia ja tuntui kieppuvan ilmassa siihen malliin, että pääsi sujahtamaan kisapaitani korkeasta kauluksestakin sisään.
Lammen rannalta jatkoimme Oikopolun kautta isolle tielle. Tiedustelin muutaman minuutin välein Iinalta kelloa, mutta olimme epäilyksistäni huolimatta ihan hyvin aikataulussa, niin että ehtisin ottamaan vielä muutamat ravi- ja laukkapätkät kentällä. Kertailin keskittyneenä rataa mielessäni, kun puiden takaa alkoi hahmottua harvan metsän takana näkyvä iso tie. Annoin Sintille hieman ohjaa, jotta sillä olisi tilaa ponnistaa pienen ojanpientareen yli. Tamma otti muutaman hieman voimakkaamman askeleen, kunnes tallilta päin ajava auto ilmestyi sen näköpiiriin sekoittaen sen ajatukset. Sintti ponnahti säikähtäneenä sivulle ja onnistui luiskahtamaan altani niin vikkelästi, että pyllähdin sen sileän tien ojanpientareelle. Sintti repäisi ohjat käsistäni ja lähti päättömänä kaahottamaan aivan väärään suuntaan, Metsälammelta pois päin kohti Revenance Studia. Katsoin suu auki hevosen perään, jonka tietä vasten vimmattuun tahtiin kopisevat kaviot kaivoivat maata ilmaan ja jalustimet ja ohjat roikkuivat vaarallisesti vapaina.
- Sattuko? Iina kysyi rutiininomaisesti, mutta minä vain pyörittelin päätäni ja kokosin itseni seisomaan. Syyssateet olivat tehneet tepposet myös tielle, ja ennen niin valkoisia kisahousujani koristi nyt takapuolesta koko reiteen ulottuva rusehtava tahra, ja kilpailuja varten kiillotettuihin saappaiisinkin tuli epämääräinen kivistä ja mudasta muodostunut kuorrutus.
Meidät pelästyttänyt auto pysähtyi kohdallemme, ja säikähtäneen näköinen nainen hyppäsi ulos kuljettajan paikalta.
- Miten kävi? Tarviitteko apua? Soitanko johonkin? hän kyseli selvästi omantunnon tuskissa kieriskellen.
- Eei, sä voit jatkaa matkaa, eiköhän me pärjätä, mutisin ja lähdin kalppimaan Sintin perään. Iina jäi taakseni ja saatoin kuvitella hänen mairean katseensa nuoreen naiseen, joka luuli varmasti aiheuttaneensa jonkun kuoleman.
Olin varma, että oma kilpailuvuoroni oli jo alkanut. Hiekkatie rapisi saappaideni alla edetessäni sen reunaa puolijuoksua. En oikein tiennyt, mitä tässä tilanteessa olisi pitänyt tehdä. Mahdollisesti soittaa, tai pahimmassa tapauksessa joutuisin kasvotusten kertomaan Sintelle, että terveisiä, putosin Sintiltä ja nyt koko hevonen on kadonnut ja koulukilpailut on täydessä vauhdissaan ja luokat tarvitsevat tuomariaan. Yritin pidätellä turhautumisen kyyneleitäni, kun kuulin auton karauttavan perääni
- Silja! Tuu kyytii, et sä kävellen ikinä löydä sitä, Iinan ääni huusi. Hän oli noussut auton kyytiin ja ikkunasta viittoi minua tekemään samoin. Vilkaisin huokaisten edessä seisovaa tienpätkää, joka näytti loputtomalta. Revenance Studiinkin olisi vielä ainakin pari kilometriä, joten Iina saattoi hyvinkin olla oikeassa.
Minua oli epäilyttänyt istua puhtaanharmaalle penkille kuraisissa vaatteissani, mutta kuskina toiminut nainen ei tuntunut kiinnittävän siihen huomiota. Hän oli melkoinen räpätäti ja puhui lähes taukoamatta, kuinka ei ollut huomannut meitä, ja kuinka olikaan säikähtänyt. Tyydyimme vain myötäilemään tämän sepustuksia hiljaisella äänellä, ja vaikka ainakin minä tavallisesti olisin mielelläni jutustellut yhtä mukavan ihmisen kanssa, olin nyt niin pettynyt, epätoivoinen ja peloissani, että yritin kenenkään huomaamatta vain haudata kasvoni ja kyyneleeni valkoisiin ratsastushansikkaisiin.
- Onko se tuo? nainen huudahti yllättäen ja jarrutti niin äkisti, että säikähdin ja heilahdin eteen päin turvavyön lopulta pidättäessä minua olkapäältä. Mutta ilmeeni kirkastui heti kun tuurimme tuntui kääntyvän.
- Tuo se on! hihkaisin, kiitin naista nopeasti ja hyppäsin sen enempää miettimättä kyydistä.
- Sintti! huudahdin. Tamma kohotti päätään. Se oli asettunut nyhtämään heinää niityn reunalle, ja näytti onneksi ainakin päälisin puolin olevan kunnossa, eikä se edes ollut hankkinut itselleen kamalaa kurakerrosta märällä tiellä laukkailusta huolimatta. Myös Iinan punainen hiuspehko nousi auton takapenkiltä, mutisi naiselle kiitoksensa ja lähti perääni.
- Paljonko kello on? On se kyllä varmaan jo.. käännähdin nopeasti Iinan puoleen, kun olin saanut Sintin ohjat tukevasti käsiini. Pyyhin kyyneleet poskiltani, jolloin valkoiseen hanskaan jäi pois valuneista ripsiväreistäni tummat rannut.
- Se on puoli kaksitoista, Iina katsoi minua kulmat kutrussa. - Eikös sun lähtöaika ollut kymmentä vaille?
Olin kokenut monta katastrofaalista kisapäivää. Luulin, että Helmin kanssa kaatuminen viime syksynä, tai totaalinen sössiminen Munkkivuoren kisavalmisteluissa olisivat olleet pahimmat munaukset kautta aikojen, mutta tähän verrattuna ne eivät olleet mitään. Mietin vain, mitä Sinte ja ennen kaikkea kaikki katsojat ajattelisivat, kun radalle astuisi räjähtänyt ratsukko, joka mahdollisesti kaiken päällisiksi ratsastaisi kuin juuri alkeiskurssin suorittanut.
Sydämeni hakkasi niin kovaa, että se tuntui tulevan rinnasta läpi. Tukeuduin Sintin kaulaan ja luulin jo repiväni muutaman nutturan auki yrittäessäni ottaa tukea sen harjasta. Kaikki pääni sisällä tuntui sumealta, ja minusta tuntui, että olisin saman tien voinut luovuttaa, tulla alas selästä ja kävellä itkua tuhertaen takaisin tallille ja kertoa nolona kaikille mitä epäonnistunut kisapäivä piti sisällään. Vaikka ei tämä nytkään tuntunut menevän aivan oppikirjojen mukaan. Sintti laukkasi hengästyneenä allani. Sen kavionpainallukset jäivät tasaisina ruoholäiskinä niityn pintaan tamman nelistäessä innokkaasti korvat höröllään. Ilme oli sama, kuin aamulla raviluokassa Iinan kanssa. Sen sijaan, että olisin kuitenkaan keskittynyt tekemään parhaan mahdollisen suorituksen, annoin murtuneena Sintin kantaa minua takaisin tallia päin, ohjaillen sen satunnaisesti oikealle polulle. Olin aina laukannut, koska se oli hauskaa, tai koska halusin tehdä parhaan mahdollisen suorituksen. En muistanut koskaan laukanneeni jostain oikeasta syystä, tai koska minulla oli kiire. Se tuntui väärältä, eikä se tuntunut hauskalta. Tästä vauhdista ei voinut nauttia. Toivoin pääsevämme vain mahdollisimman nopeasti takaisin Metsälammelle, vaikka minua säälitti, kuinka Iina oli uhrautuvan rohkeasti suostunut kävelemään pitkän matkan tallille yksin ja patistanut minut matkaan niityn ja lammen ympärillä risteilevien kymmenien polkujen sekä syksyisen karun lehtimetsän sekaan.
Vasta tallipihan häämöttäessä edessämme, hidastin Sintin raviin. Olimme molemmat tavattoman hengästyneitä, ja minua hävetti enemmän kuin koskaan, kun ovenavaajat ja katsojat suuntasivat kauhistuneet katseensa minuun ja Sinttiin. Sintti puuskutti kuin vesikauhuinen, mutta onnekseni meitä edeltävä ratsukko vasta aloitteli rataansa. Taputin Sinttiä kaulalle ja annoin sille oitis vapaan ohjan. Yritin pätkittäin palautella rataa mieleeni, joka oli tuntunut tässä härdellissä unohtuvan tyystin.
- Okei, mä oon maneesissa, enää ei oo mitään hätää, muistan vaan radan... Sintti on tässä, mä oon tässä, numerolappu ja varusteet on, kaikki on.. mutisin yrittäen rauhoitella itseäni. Kuinka ollakaan, kaikki oli kunnossa, ainakin melkein, ja nyt minun pitäisi enää ratsastaa rata ja kaikki olisi ohi.
Sintti tuntui lämmenneen. Sen omaa moottoria ei tuntunut sammuttavan edes päälle yhä voimakkaammin puskeva väsymys. Pikemminkin se tuntui saavan aina vain lisää virtaa maitohapoista lihaksissaan. Se sai tamman nostelemaan jalkojaan ja kokoamaan itseään niin, että jo valmiiksi joustava ravi tuntui mahdottomalta istua. Niska korkealla Sintti pyöräytti voltin jos toisenkin. Laukkaympyrällä se eteni vetreästi sieraimiaan pärisytellen, ja jouduin jopa hieman hillitsemään sen menojalkaa. Vaikka sen suupielet olivat yhtä vahvat kuin tavallisestikin, sen kaula oli kaartunut kauniille kaarelle ja latvoistaan häilyvän, ruskean sävyn saanut häntä nousi korkealle ja heilui puolelta toiselle aina askelten tahdissa.
Sintti tuntui oikeastaan aika hyvältä. Niin hyvältä, ettei se ollut koskaan tuntunut samalta. Se tuntui aika uskomattomalta, aiemmat tapahtumat huomioon ottaen. Minun tarvitsi vain istua pehmeänä selässä, kertoa sinne minne halusin, ja vaikka jouduinkin myöntämään apujeni olevan jokseenkin huolimattomia ja huonosti ajoitettuja tökkivästä ajatuksenkulusta johtuen, Sintti hoiti siistin radan puolestani. Tamma sai ratsastuksen ainakin tuntumaan hyvälle, ensimmäistä kertaa koskaan sen selässä.
- Kiitos, Sinte sanoi tasaisella äänellä, mutta minusta tuntui, että hän loi minuun jokseenkin erikoisen katseen. Mietin, johtuiko se jollain tavalla epäedustavasta olemuksestamme, vai siitä, että Sintti ei ollut koskaan liikkunut yhtä hyvin allani. Leväytin ohjat Sintin kaulalle ja kiedoin käteni sen kaulaan.
- Hieno, Sintti! Sä oot ihan paras, päästin hieman epäröiden huuliltani.
Minusta yhtäkkisesti siunaantunut menestyksemme tuntui järjettömältä. Vielä järjettömämmältä tuntui kuulla meidän nimemme kuulutuksessa, jossa sijoittuneita ratsukoita pyydettiin saapumaan palkintojenjakoon. Sini ja Helmi seisoivat rinnallani, ja maneesin ovella odottelivat myös kaksi ulkopuolista ratsukkoa.
- Oii, teistähän on tullut hieno pari! Sini hymyili rapsutellen Helmiä harjanjuuresta.
- Voi, sä et tiedä mitä kaikkea tänään on sattunut. Tää päivä oli ihan kamala ja on ihan mahdotonta, että me seistään nyt tässä, minä huokaisin, mutta väläytin Sinin suuntaan myös pienen onnellisuudesta ja helpotuksesta kielivän hymyn.
Ratsukot kävelivät jonossa sisään maneesiin rytmikkään musiikin tahdissa. Minä ja Sintti olimme jo toisena, ja tamma seisahtui kauniisti ensimmäisen ratsukon viereen hieman kuolaintaan pureskellen. Sinte ja Pinkki seisoivat ratsukkorivin edessä leveästi hymyillen. Pinkin kantaman punaisen tyynyn päällä oli neljä ruusuketta, joista Sinte otti ensimmäiseksi sinivalkoisen. Se meni viereiselle ratsukollemme, mutta olin haljeta onnesta, kun pääsin vuorollani kättelemään Sinte, joka asetteli myös sinisen ruusukkeen Sintin suitsiin.
- Hyvin ratsastettu, Sinte kuiskasi. - Älä ota itseesi, mutta miten te olette noin pykineen näköisiä?
- Sulla ei ole aavistustakaan, uskalsin viimein virnistää. Ehkä tämäkin kommellusten kisapäivä muuttuisi vielä ajan varrella vitsiksi.
Se onnistumisen hetki radalla jäi mieleeni. Olin saanut tästä kamelia muistuttavasta hevosesta loihdittua upean ratsun, vaikka se olisikin johtunut taikakeijun minulle edellisenä yönä lahjoittamista taikavoimista.
Terveisiä kaikille Metsiksen tyypeille, jos satutte tänne tienne löytämään 
mukava törmätä vielä vanhoihin tallilaisiin! Mäkin käyn välillä täällä fiilistelemässä, harmi ettei photobucketiin ladatut kuvat enää näy, siinä on aika kova urakka lähteä korjaamaan niitä 
Aug 3, 2017 16:34:07 GMT 2
Jun 8, 2017 20:14:45 GMT 2
tsemppiä kaikille kaikkeen mitä teette 
Mar 20, 2017 18:23:48 GMT 2
Mar 2, 2017 13:33:58 GMT 2
Feb 28, 2017 21:00:28 GMT 2
Mulla meni ihan ranttaliksi kurssien valinta, joten mulla luultavasti venyy lukio 4 vuoteen. Yksikään aine ei kiinnosta niin paljon että sitä haluaisi mitenkään kirjottaa ja koulumoti on muutenkin olematon kaiken muun keskellä :/
Feb 27, 2017 22:17:02 GMT 2
