Yöttömän yön maastoAuringonvalo välähteli viistosti puiden takaa ja lämmitti ihanasti poskiani. Vuoden pisin päivä, juhannus, tarjosi valoisan yön ja sitä kautta mahtavan mahdollisuuden yömaastolle hyvässä seurassa. Seisoimme oranssiksi kääntyvien auringonsäteiden ja haaleansinisen taivaan valaisemalla tallipihalla odotellen, että viimeisimmätkin ratsukot olivat valmiita lähtöön. Sinte kertaili ryhmämaastoilun sääntöjä, kuten joka kerta ennen lähtöä, mutta ne vyöryivät minulta toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Olin suunnannut katseeni Helmin harjaan, ja vaikka ajatuskammioni tuntui typötyhjältä, jokin sai minut keskittymään vain ja ainoastaan maailman parhaan ponin selässä istumiseen. Helmin satulaton selkä oli pehmeä, eikä edes säkä tuntunut kovalta ja ikävältä. Tamma oli hieman hämmentynyt erikoisesta ratsastusajankohdasta, mutta silti se näytti tyytyväiseltä korvien roikkuessa rennosti sivuilla ja tummien silmien tarkkaillessa ympäristöään huomaamattoman tarkasti.
- Kaikki valmiita? Sinte kiersi päätallin takana seisovan hevosjoukon katseellaan. - Okei hyvä. Mun perään tulee Sini ja Martta, sitten otetaas nää ulkopuoliset Oonaroosa ja Vilma hevostensa kanssa, siihen väliin Remi, Elowyn ja Sigrid, Hurmos, Leevi, Helmi, Foggy ja Ruu ja Aria pitää perää, Sinte päätti hevosjonon järjestyksen. Porukkaa oli lähdössä melko paljon, joten tärkeää oli pitää villimmät hevoset letkan etupäässä ja kiltimmät niiden ympärillä, jotta maaston menokin saataisiin pysymään täyspäisenä.
- Ja eikun menoksi sitten!
Pääsin Viljan ja Saaran väliin, joten meillä riitti kovasti juteltavaa maaston aikana. Myös Vilja ja Saara olivat lähteneet matkaan ilman satulaa, joten ainakin valitusta hevosen liian liukkaasta selästä ja vaappuvasta käynnistä piisasi myös omalta osaltani.
- Minä en oo koskaan ees käynyt tällä maastossa, Saara pyöräytti silmiään. - Ei sillä kuitenkaan, että katuisin päätöstäni.
- Mä oon mennyt tällä maastossa ilman satulaakin tuhat kertaa, mutta hän osaa aina kyllä edelleen yllättää, hymyilin rapsuttaen Helmiä kaulalta. Tamma käveli reippaasti, mutta rennosti eteenpäin, ja pyrki välillä omatoimisesti ottamaan kiinni edellä laahustavaa Leeviä.
- Samoin. Leevi on herrasmies, josta ei saa koskaan tarpeekseen!
Yökasteen kastelema niitty kimalteli auringonsäteiden lävistäessä heinänkorsille kertyneet vesipisarat prisman kaltaisesti. Helmi höristi korviaan ja keräsi ryhtiään odottaen selvästi jonkinlaista vauhdinmuutosta. Pysäytimme hevoset niityn laidalle, jossa Sinte ohjasi Kiraa hieman sivuun nähdäkseen kaikki ratsukot. Helmi pureskeli kuolaintaan ja liikutteli korviaan malttamattomana edestakaisin. Välillä se yritti liirata Leevin takapuoleen, mutta pysähtyi aina uudelleen pidättäessäni ohjasta.
- Tehtäisiinkö juhannustaikoja? Sinte kysyi lämpimästi hymyillen. Ratsastajat olivat yhtenä isona kysymysmerkkinä, mutta odottivat hiljaa Sinten jatkavan, ja ratsastuksenopettajana antavan jotain konkreettisia ohjeita.
- Kerätkää seitsemän kukkaa ja laittakaa ne tyynyn alle juhannusyönä. Saatatte unessa nähdä tulevan puolisonne, Sinte virnisti. - No, hopi, hopi!
Luonnon muodostama hiljaisuus niityllä rikkoontui, ja tilalle tulvivat humoristiset letkautukset ja salaperäinen hihitys.
- Jos kerään 14, niin saanko mä kaksi ehdokasta, joista valita? Sini kysyi.
- Mitä ihmettä? Mä en oo löytäny edes seitsemää, surkuttelin haroessani niityn pitkää heinää toiveena löytää jokin kaunis kukka aluskasvillisuudesta, vaikka pieni metsätähti. Helmiä eivät kukat kiinnostaneet, vaan tamma pysähteli koko ajan hapuilemaan heinänkorsia suuhunsa kielloistani huolimatta.
- Jääkö mun tuleva rakkauselämä nyt tästä kiinni? Oon ikuisesti sinkku! parahdin.
- Kerää vaikka heinää siihen kimppuus, Rea lohdutti. - Ei se juhannustonttu, tai mikä ikinä onkaan, sitä kukkien ulkomuotoa kato.
- Heijastuuko ruma kimppu mun puolisoehdokkaaseen?
Kun jokainen oli saanut oman kukkakimppunsa kerättyä ja ehtinyt hyvällä tuurilla vielä päivitellä toiveitaankin tulevaan puolisoonsa liittyen, päätimme jatkaa matkaa. Nousimme takaisin selkään kantojen ja kivien päältä, ja kun jono oli taas kasassa, siirryimme isolle tielle. Revenance Stud vaikutti hiljaiselta. Vain tallin ikkunassa paloi valo ja pihassa seisoi yksinäinen Opel.
- Tossa tulee pieni oja, tulkaa yksitellen! Sinte huusi edestä, ja antoi Kiralle hieman ohjaa. Tamma höristi korviaan, venytti kaulaansa ja ponnisti häntä heilahtaen pienellä hypyllä ojan yli. Tamma jatkoi muutaman askeleen ravissa Sinten taputtaen sitä kaulalle kaksin käsin. - Noniin, tulkaa vaan.
- Jäiks, en mä tienny, et meidän pitää hypätä! No niin, Foggy, meet sitten niin tasasesti kuin osaat, Saara kauhistui.
Ratsukot hyppivät yksitellen onnistuneesti ojan yli. Kun meidän vuoromme tuli, tartuin Helmin harjaan ja painoin pohkeeni kevyesti sen kylkiin. Pehmeä, pyöreä hyppy suuntautui eteenpäin, keinauttaen minua hieman eteenpäin maahan laskeutumisen yhteydessä. Helmi otti pari laukka-askelta, mutta joutui melko pian pysähtymään Leevin häntään. Myös Saara selvisi ojan ylityksestä kunnialla, ja vaikka Foggy ottikin hieman suuremman loikan, ei tytöllä ollut ongelmia pysytellä mukana.
- Susta taisi Saara nousta uusi aurinko ton aidon ja oikean tilalle, joka painuu pian horisonttiin, Sinte vitsaili viitaten Saaran korviin asti nousseeseen hymyyn.
Harjupolulla pääsimme ottamaan myös pienen laukkapätkän. Tartuin jälleen Helmin harjaan ja annoin sen siirtyä laukkaan muiden hevosten perässä. Tamman laukka pyöri tasaisesti allani ja tuuli humisi korvissa. Helmi venytti askeltaan. Se laukkasi pää korkealla ja korvat hörössä hevosenmitan päässä Leevistä. En ollut vielä tähänastisessa elämässäni kokenut mitään vapauttavampaa kuin vauhdikas laukka maastossa. Siinä en pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin hevosen korvia näkökentässäni, sen hengästynyttä runkoa allani ja ohjia käsissäni, joita puristin rystyset jännityksestä valkoisina. Martta puhisi turpa Sinten selkää vasten ja Ruun pukki sai Arian kiljaisemaan. Myös Ihme-Into innostui laukasta niin, että Ihme-Into heitti vinkaisten mojovasti takapuoltaan ja siitä hämmentynyt Remi koukkasi pienen mutkan pusikon kautta.
- Yrittäkäähän pysyä jonossa! Sinte nauroi, ja kannusti Kiraa entistä reippaampaan laukkaan.
Harjupolun risteyksessä siirsimme hevoset raviin. Jonosta kuului kavioiden kopinan lisäksi iloista naurua, äskeisen laukkapätkän kohokohtien kertaamista ja hevosten tyytyväisiä pärskähdyksiä.
- Käyntiiin! Sinte huusi. - Kattokaa, näättekö ton peuran tuolla? hän madalsi ääntään ja osoitti pusikkoon. Musta, kosteana himmeästi loistava kuono ja eteenpäin suunnatut korvat olivat keskittäneet huomionsa lähestyvään hevoslaumaan ratsastajineen. Hevoset jännittyivät ja osa lähti poikittamaan pelottavasta kohteesta poispäin. Peura oli yhtä järkyttynyt ja säntäsi pian lehdet kahisten matkoihinsa. Pari risua katkesi sen jaloissa, mutta muutoin kevytrakenteinen otus pakeni vähin äänin, ja vain täysi hiljaisuus paljasti sen liikkeet metsässä. Helmi tuijotti kauhistuneena peuran äkkinäistä pakoreaktiota, ja hetken mietittyään se päätti varmuuden vuoksi ottaa kurssinsa pusikkoon.
- Helmi! kuuluivat jonosta hämmentyneet huudahdukset, sillä tilanne oikeastaan oli jo ohi. Helmi oli kuitenkin asiasta eri mieltä ja siksakkasi pusikossa korkein askelin, jonka seurauksena minun painopisteeni alkoi valua tamman kaulalle.
- Nojaa taakse! Sinte yritti, mutta Helmin pysähtyessä äkisti, minä valuin maahan halaten edelleen tiukasti ponin kaulaa. Tuloksena sekä minä että Helmi seisoimme jalat tukevasti tantereella kääntäen sitten katseemme Sinteen molemmat kuin kysyen: "Oho, haittaako?"
Sen suurempaa skandaalia aiheuttamatta, minä pääsin kipuamaan läheiseltä kannolta takaisin selkään, ja matka tallille jatkui. Onneksi hevosetkin rentoutuivat pian, ja pääsimme palaamaan Metsikselle rauhallisissa merkeissä.
- Kiitos kaikille, oli ihan mahtava maasto! Sinte hymyili tyytyväisenä, kun kaikki olivat pysäyttäneet hevosensa tallipihalle. - Käyn tuikkaamassa rantasaunaan tulen kohta, että halukkaat pääsee vielä saunomaankin jos haluaa.
- Kai uimaankin saa mennä? Aria kysyi valuen samalla alas Ruun selästä, joka sai hänen äänensä nytkähtämään.
- No tottakai, Sinte hymyili ja taputti Kiraa kaulalle. - Käykää purkamassa hevoset niin nähdään rantasaunalla!
- Eihän sua Silja sattunut? Näytät niin vakavalta, Sinte kysyi vielä illalla minulta kulmat kutrussa.
- Ei, maasto oli ihan mahtava! Mutta mua vaan jäi harmittamaan, että jos se mun mies ei nyt ole hyvännäkönen.
Kiitos kuittaustarinasta! Ihan loistava kokonaisuus, hymy nousi jatkuvasti huulille tätä lukiessa! Musta on ihan mahtavaa huomata miten paljon oot mukaillut pohjatarinaa ja kuvaillut maastoa omasta näkökulmastasi Viimeinen kappale oli ihan loistava lopetus onnistuneelle tarinalle! Ekstrapisteet elävästä kuvailusta Palkinnoksi saatte Helmin kanssa 30v€, ohuet ratsastushanskat, vaaleanvioletin satulahuovan ja saman sarjan joustopintelit. (+ tarina- ja tapahtumamerkinnät tietty) Terkuin Sinte