Tallipäiväkirja (kaikille)

[Loci]

Kesä-aasi =)

Sannan kommentti

Ihana kuva kesäPablosta pitkine korvineen! Kuvaa olisi saanut hiottua varjostuksilla: nyt se näyttää vähän lattealta ja väritystyylinsä vuoksi sotkeentuu hiukan alla olevaan heinään. Pakko kuitenkin myöntää, että se on piirretty hankalasta kulmasta kiitettävän todenmukaisesti!

12,20v€

[Sinte]

Tiistaiaamun aurinko lämmittämässä Metsälammen pihamaata.

[Loci]

16.07. - Vuosi täynnä muistoja

Makaan tallivintille laitetussa retkivuoteessa ja suljen silmäni. Tämä päivä on ollut mahtava! Vuosi sitten sain puhelinsoiton, joka vahvisti minun pääsevän hoitamaan komeaa puoliveriruunaa, Esaa. Olin alkuun kai ujo, mutta pian huomasinkin kuuluvani varmaan maailman parhaaseen talliporukkaan. Osa hevosista oli yhä täällä, mutta suurinosa taitaa olla vaihtunut uusiin turpiin, kuten rakkaaksi tullut Esa, joka makaa nyt muistoniityllä.

Aamupäivästä, ennen kekkereiden alkua, olin käynyt sytyttämässä pienen tuikun Esan hautakivenpäälle ja laskenut viereen luonnonkukista tekemäni kimpun. Muistelin kiven äärellä istuessani elämääni Esan hoitajana: Esaan tutustuin alkuun juoksuttamalla ruunaa, missä heppa tuntuikin erittäin mukavalta, vähän turhankin innokkaalta. Seuraavan yön painajainen oli minulle kauhea: Esa oli saanut ähkykohtauksen ja jouduttiin lopettamaan, mutta onnekseni se oli vain painajaista. Päivällä kuitenkin kävimme Jätkän silloisen hoitajan kanssa maastoilemassa. Kaulaani vasten lepäävän medaljonkinikin olin silloin löytänyt.

Elokuun alussa olin lentänyt pahasti Esalta, kun paarma oli puraissut sitä nivusiin. Onneksi selvisin säikähdyksellä. Halloweenina olimme Esan kanssa zombeja ja taisi tekoveri paria juhlijaa säikäyttääkin. Lisäksi voitin silloin kurpitsanveistokilpailun. Myös Sannan kanssa taisimme lokakuussa vähän hurjastella laukkapellolla.

Talven ensilumet koimme Esan kanssa rauhallisella maastokävelyllä ja taisi siitä tulla otettua kuvanenkin. Syksyinen myrsky ja maneesin kokonaan itselleen vallannut Sanna tekivät yhdestä syyspäivästä ikimuistoisen, tosin silloin taisi sattua ja tapahtua enemmän ja vähemmän: Stefan sai nauttia mutakylvystä ja itse heinäsateesta, myöhemmin vielä me molemmat saimme yhteentörmäyksen syynä kylpeä melassivedessä. Illan vielä taisi kruunata sähkökatkos.

Perjantai 13. oli todellinen pahanonnen päivä, eikä siitä sen enempää. Vuoden viimeinen estetreeni oli Stefanin ja tyttöjen kujeilua, josta onneksi selvisin ehjin nahoin! Stefan oli pystyttänyt yli metrisen esteen ja laittoi minut hyppäämään sen Esalla, onnekseni selvisimme esteestä hienosti!

Tammikuun lopulla teimme Destinyn kanssa hoitsujenvaihdoksen: minä pääsin vääntämään koulua kisulla, mutta onneksi vaihtelu virkistää. Tammikuun alussa myös koin elämäni uskomattomimman tapahtuman: maastoretkellä Esan kanssa ruuna lähti yllättäen kävelemään pois polulta. Tiheästä metsästä putkahdimme pienelle aukiolle. Yksisarvisia, aukiolla oli yksisarvisia, enkä vieläkään voinut uskoa sitä todeksi. Maaliskuun alussa olin kuullut rakkaan Esan lopetuksesta. Se oli minulle kova paikka.

"Mutta tiedän, elämä jatkuu, sen on jatkuttava.".

Hautuuniityltä palattuani kävin esteradan kimppuun: ensimmäisenä rakensin pari pystyestettä, jotka tuli hypätä ilman satulaa. Seuraavaksi laitoin kaksi puomia rinnakkain: niiden väli tuli peruuttaa ja jokaisesta puomien ulkopuolelle menneestä askeleesta tuli virhepisteitä. Lisäksi tein keiloista pujotteluradan ja vedenkantotehtävän, missä litran astiasta jokainen läikkynyt desi lisättiin virhepistesaldoon.

Muiden valmisteltua ratsunsa ja haettua uittoratsut jo valmiiksi sisälle, kerroin heille radan ja tehtävät. Joukosta kuului erinäistä jupinaa ja marinaa, mutten antanut sen pilata fiilistäni. Kasperin ja Leevin suoritus oli kyllä huvittavaa katseltavaa: ensimmäisen metrin esteen jälkeen mies roikkui jo kaulalla ja peruutuksissa Leevi onnistui taiteilemaan itsensä puoliksi ulos tehtävästä. Pujottelu onnistui hyvin, mutta vesitehtävässä Leevi säikähti ensimmäistä loiskahdusta ja lopputuloksena olikin puoliksi kasteltu Kasper ja tyhjä vesiastia.

Viilentävä pulahdus teki kaikille varmasti terää kuumana päivänä. Hevoset polskuttelivat iloisesti ja taisi pari ratsastajaakin joutua uimaan. Kun olimme saaneet itsemme ja hevoset kuiviksi ja turvallisesti takaisin laitumelle, siirryimme pihaalle muistelemaan mennyttä vuotta. Kasper piti erityisesti yhdestä tämänkesän piirroksestani, joka esitti Maraa, Kate muisti minut iloisena persoonana, jonka kanssa aina varmasti viihtyi. Sanna nosti esiin, kuinka hyvin olin toiminut Esan kanssa ja kuinka suhteemme oli vahvistunut päivä päivältä. Cella mainitsi, että ottamani kuva Esasta, ensilumen hiljalleen lipuessa taivaalta, oli jäänyt erityisesti hänen mieleensä. Stefan vihjasi siihen suuntaan, että puolivuotta sitten tapahtunut pikkuinen "välikohtaus" oli jäänyt hänelle päällimmäiseksi mieleen.

Kaikki muistot tulivat mieleeni ja haikeana mietin mennyttä vuotta: kaikkia tippumisia, kisailua, varusteiden puunausta, karanneita hevosia. Se oli elämää juuri sellaisenaan. Sanna oli livahtanut valmistelemaan ruokaa, joten autoimme häntä kattamaan pihaan pöydän ja kävimme kiinni kesäisiin herkkuihin.

Ruokailun jälkeen jaoin porukan kahteen ja annoin heille vesipyssyt ja -ilmapallot käyttöön: se joukkue, kumpi olisi 45 minuutin päästä kuivempi, voittaisi vesisodan. ­­Lopputulos oli selvä: sinisessä joukkueessa olleet Stefan, Cella ja Kate olivat kaikki lähes litimärkiä päästä varpaisiin ja orannsien voiton varmisti lähestulkoon kuiva Kasper. Kuin merkistä Stefan tuli eteeni ja nappasi kännykkäni taskustani, samalla Kasper ja Jonathan tulivat taakseni ja pian minua jo keikutettiin kohti lähintä tarhaa. Eikä aikaakaan, kun makasin puolilleen täytetyn vanhan aammeen pohjalla, läpimärkänä. Siinä ei enää auttanut muu kuin nousta ylös ja yrittää rustitella vaatteista vettä pois.

Olin vähän aiemmin käynyt laittamassa rantasaunaan tulet uuniin ja pääsimmekin vähän aikaisemmin saunomaan. Lammen vesi oli ihanan lämmintä ja innostuimmekin polskimaan ihan urakalla! Saunan jälkeen oli kyllä nälkä ja letut katosivat sitä mukaa, kun niitä saatiin paistettua, Kasper hotki vielä lettuja, kun muut olivat lopettaneet muutaman jälkeen, mikä pohjaton vatsa tuolla miehellä oikein on?

Illan viiletessä pääsimme maastoilemaan. Ötökkämyrkyllä saimme varustaa itsemme sekä ratsumme, mutta sekään ei tuntunut riittävän. Metsän siimeksessä oli hämärää, muttei pimeää, vaikka lamput olivatkin mukana varmuuden vuoksi. Mara taisi jonon perällä vähän enemmän hyppiä ja pomppia ja lopulta ötökänpistos taisi saada sen oikein hermostumaan. Muutaman pukin jälkeen Stefan istui maassa katsellen kummastuneena Maraa. Rohkeasti mies kuitenkin nousi takaisin selkään ja matka jatkui. Hevoset saatuamme yöpuulle teimme omat iltatoimemme.

Nyt makaan tässä, enkä saa unta. Varoen hiivin alas talliin ja ulos. Hevoset ovat laitumilla, joten tallipiha on tyhjillään. Kuuntelen hiljaisuutta ja tapan itikan, joka yrittää imeä vertani. Medaljonki tuntuu kylmältä ihoani vasten ja minua karmii. Oritallin takaa kävelee hevonen, kuulen vaimean kavioiden kopseen ja jään paikoilleni tuijottamaan näkyä: pahoilla haavoilla oleva Mara kävelee luokseni heikkona. Huuto pääsee huuliltani.

– Loci! kuulen hätäisen äänen viereltäni. Jokin on takertunut minuun kiinni ja yritän päästä vapaaksi. Vihdoin peiton virkaa toimittanut lakana tippuu lattialle ja pystyn hengittämään. Tajuan sen olleen vain pahaa unta, Maran on oltava yhä hengissä.
– Se oli vain unta, toistelen itselleni hiljalleen kyynelten valuessa poskilleni. Stefan istahtaa vierelleni ja puolittain halaa minua.

Hetken kuluttua saan itseni rauhoitetuksi ja kerrottua unestani. Minua rauhoittaakseen Kasper suostuu käymään laitumilla tarkastamassa kaikkien hevosten voivan hyvin. Istun puolittain Stefanin sylissä ja odotan pelosta täristen Kasperin paluuta. Minuutit tuntuvat ikuisuudelta. Vihdoin tallikäytävältä kuuluvat askeleet ja Kasper palaa takaisin.
– Kaikki kunnossa, hän kertoo ja pian ovenraosta luikkii sisälle myös Mooses, tallikissa, joka hyppää pedilleni kuin tietäen minun tarvitsevan lohdutusta. En vielä hetkeen saa unta, mutta lopulta nukahdan.

Sannan kommentti

Kuluneeseen vuoteen on mahtunut vaikka mitä, niin iloja kuin vastoinkäymisiäkin. Silti niistä ollaan aina selvitty, ja ne ovat aikojen saatossa muuttuneet kultareunaisiksi muistoiksi kaikkine tunteineen. Onneksi Maran tapaturma oli vain pahaa unta, eikä mitään oikeasti sattunut. Olet menettänyt monta tärkeää hevosta Metsälammella, ja toivon koko sydämestäni ettei niin tule käymään Maran kanssa – se ei nimittäin ole omistuksessani, enkä voi vaikuttaa esimerkiksi Noreenin tekemiin päätöksiin.

Tarinasi oli erittäin pitkä, ja teksti syveni kappale kappaleelta, mikä on hyvä asia. Olen kuitenkin sitä mieltä, että tarina oli hieman liiankin pitkä – sen lukeminen erityisesti alussa oli raskaanpuoleista. Voit keventää tarinaa elävöittämällä sitä kuvailulla ja juonikäänteillä ja käyttämällä enemmän tunnevaihteluita kerronnassa. Erityisesti tarinan alussa oli paljon huolimattomuusvirheitä: joistakin kohdista puuttui välilyöntejä ja jotkut erisnimet oli kirjoitettu pienellä alkukirjaimella. Korjasin suurimman osan virheistä suoraan tarinaan, sillä ei auta että nipotan niistä tässä. Tässä taisikin tulla koko Metsis-historiasi esille.

suurinosa = suurin osa (uskon tämänkin olleen huolimattomuusvirhe, mutta korjaan silti)

28,40v€

[Sinte]

Kaikki on vinksin vonksin, tai ainakin heikun keikun

Aurinko porotti kuin viimeistä päivää niskaani ja linnut visersivät eri sävellajeissa. Jossakin fasaani päästi korviaraastavan rääkäisyn, mihin tosin olin jo tottunut täällä asuessani. Sinisellä, kirkkaalla taivaalla leijui muutamia, yksittäisiä pilviharsoja jotka eivät vaikuttaneet järin uhkaavilta. Ilma oli kuin juhannuksena – joka tosin jäi lumisateidensa puolesta tältä vuodelta kokematta. Tallirakennus paistatteli iltapäivän auringossa samanlaisena kuin ennen – miksi se olisi siitä muuttunutkaan: aikaa nähnyt punamultamaali repsahteli paikoittain ja haarapääskyt pesivät ränninnurkassa niin kuin joka ikinen kesä tähänkin asti. Kevyt tuulenvire siirsi tumman hiussuortuvan kasvoiltani jättäen iholle hetkeksi, ehkä sekunniksi tai kahdeksi, virkistävän tunteen. 

Cella ja Tuire nauraa räkättivät talon ulkorapuilla kuin sotahuutoa kailottavat apinat rynnistäessään kohti vihollisen leiriä. Cellan aurinkolasit repsottivat ja posket punoittivat naurun ja helteen ansiosta kuin espanjalaiset omenat kaupan vegehyllyssä. Tuire taas oli ... oma tuiremainen itsensä. Minä istuin vieressä hymy korvissa ja hörpin Juhla Mokkaa mustasta Muumipappa-mukistani. Stefan vakuutti kivenkovaa ratsastaneensa Finnalla laukkapohkeenväistöä niityllä, mikä yllytti kaksikon naurua entisestään. Vesi virtasi naisten silmistä ja kumpikin haukkoi vuorotellen henkeään naurun lomasta.

        – Jumaliste eikö täällä enää uskota edes tosiseikkoihin! Stefan murjotti kädet puuskassa kun suurin naurunpuuska oli ohitettu, selvästi näreissään kertomuksen aiheuttamasta remakasta.

– Finna ei taivu edes käyntiväistöihin! Cella virnisti ja katsahti Tuireen joka puolestaan oli keskittynyt kännykkänsä näppäilyyn. Sen jälkeen vaaleahiuksinen nainen katsahti minuun ja väläytin jälleen leveän hymyni.

– Melkonen taikuri oot jos sellaseen pystyt, osoitin toteamukseni Stefanille. Puheen lomasta tuijotin ajatuksissani tallipihaan jossa varikset nokkivat vuorotellen unohtuneita kauranjyviä.

– Sanna, tulisitko auttamaan! havahduin päätallin ovelta kantautuvaan pyyntöön. Nousin ylös venytellen.

– Jees jees! I'm on the way...

Pihan rauha jäi taakse kun astuin keskelle sotatanteretta: ihmisiä harppoi pitkin askelin sinne sun tänne. Alkeiskurssi oli alkamassa puolisen tunnin kuluttua ja siltä kyllä vaikuttikin! Vasemmalla Vilja lykkäsi Ronnien harjapakin ruskeahiuksisen tytön syliin ja neuvoi tätä hoitamaan rauhassa käytävällä nuokkuvan vuonoruunan. Vilja hymyili ja käveli sitten luokseni.

        – Ronnie karkasi aamupäivällä maastossa. Me laukattiin harjulla kun se sitten yhtäkkiä keksi lyödä jarrut kiinni, ja mun tasapaino tietysti petti siinä rytinässä. Voit arvata mitä kävi: se lähti lipettiin ja laukkasi ihan tallille asti, jätti mut kävelemään hitto vie!

– No voi vitsi, eihän sattunut? kysyin ja murisin ajatuksissani nyt-niin-viattomalta näyttävälle ruunanretaleelle.

– Ei sattunut, mutta Ronnielta oli irronnut molemmista takasista kengät. En sitten tiedä olivatko irtisanoutuneet karkumatkan aikana vai jo aikaisemmin. Ei me aikanaan niitä löydetty vaikka koitettiin Aavan kanssa etsiä. 

– Ihmishenget on tärkeämpiä kuin hevosenkengät, onneksi suhun ei sattunut. Ihme että se on keksinyt aloittaa tollasen typeryyden, toivottavasti jättää sen tähän kertaan. Hyvä kun ilmoitit, tilaan kengityksen heti kiireiltäni.

        Vilja nyökkäsi ja poistui hymyillen auttamaan ruskeahiuksista likkaa. Minä huokaisin syvään ja katsoin kelloani: enää muutama minuutti alkeiskurssin alkuun.

[Cella]

Rolliksesta on tullut mun ihan vakkari lenkkikamu : Aina aamuisin lähetään hölköttelemään jos oon ajoissa tallilla, enkä viitti Samia hakea heti sisään. Tänään oli juurikin sellanen aamu, ja kyllä oliki kuuma juoksusää!

Sannan kommentti

Voi että kun on upea kuva! Rollis on intopiukeena lenkkeilemässä vaikka helteet tykittää edelleen. Erittäin taidokkaasti piirretty kuva, väritys tekee kuvasta elävän ja sen avulla olet saanut kuvaan myös syvyysvaikutelmaa. Sulla on piirtäminenkin selkeästi hanskassa, jos antaisin näistä papukaijamerkkejä niin tämä olisi kyllä sellaisen arvoinen! Ihanat sienet tuolla taustalla

25,40v€ PM

[Kasper]

Helteen höllentämät hullut

Viimepäivät tallilla oli ollut jotenkin erittäin työntäyteisiä, tai sit se vaan tuntui siltä kun oli ollut niin hempurasti hellettä ja kaikki tuntui aivan kauheen työläältä. Sanna oli komentanut mun tän päivän urakaksi jonkun rainasen metsäpolun ruoppaamisen heinistä, mutta mä olin jotenkin maagisesti jumiutunut täysin Sannan olkkarin sohvalle teeveen eteen makoileen. Vetosin sisälläkävijöihin sillä, ettei hommien paiskiminen yksinkertaisesti sopinut mulle näin kovilla hellelukemilla. En mä nyt kuitenkaan ihan vastuuton ollut – olinhan mä häärännyt tallissa vaikka mitä aamuseiskasta asti – nyt oli jo aika viettää vähän venähtänyttä lounastaukoa.

Kohta mun seuraksi viileeseen olkkariin pamahti Sanna, joka kulmiaan kurtistellen käveli keittiöön ja palasi mukanaan jääkaappikylmää kokista.
– Tuossa on, Sanna ilmoitti samalla kun lykkäs toisen lasillisen mun eteen sohvapöydälle. Samalla se istahti nojatuoliin selaamaan Iltasanomia.
– Tääänks dude. Mitäs koneille kuuluu?
– Siellähän nuo vielä hengissä porskuttaa.
– No se on aina plussaa.

Tsiigailin vähän hajamielisesti toosan suuntaan samalla kun hörpin lasia tyhjäksi.
– Ai niin, Cella tais kysellä sua tallissa. Sillä oli jotain ongelmaa pyörän kanssa ilmeisesti. Ja jos vaan viitit niin saunan saa pistää tulille kun tytöt tuntui haluavan uimaan.
– Ai häh?
Mitähän se taas sääti sen fillarin kanssa? Kulautin loput alas ja nousin vastahakoisesti seisomaan.
– Ei kai se sit auta kun häipyy kattoon mikä siellä on ongelmana, virnistin ja Sanna nyökkäs takaisin.
– Sähän voisit käydä niittämässä sen polun samalla kun meet?

Tallin ovella mua odotti pyörän ketjujen kanssa painiva Cella. Tyttö oli selin muhun, kumartuneena kiskomaan kettinkejä paikoilleen, ja se ähisi jotain samalla kun koitti duunata fillariaan ehjäksi. Mä hiippailin pirullinen virne naamalla Cellan taakse ja kyykistyin sen kohdalla samalla kun laskin molemmat käteni sen olkapäille.
– Kukkuu.
    Mä en oo koskaan kuullut kenestäkään lähtevän niin pahaa ääntä kuin siitä lähti kun se huitas mua kohti öljystä mustuneilla käsillään. Nappasin handusta kiinni ennenkuin se kerkes osuun muhun ja hekottelin tyytyväisenä onnistuneesta säikytyksestä. Cella repäs kätensä irti.
– Hiton hullu! Ens kerralla mä lyön sua oikeesti.
– Niinhän sä luulet.
– Kostoks sä saat laittaa nää paikoilleen. Mä olin Rolliksen kanssa pyöräilemässä kun tää perhanan romu päätti sanoo sopimuksen irti. Enhän mä pääse kotiinkaan ilman tätä.
– Pikkujuttu.

Ketjut loksahti nätisti paikolleen, (oikeesti mä yllätyin ihan itsekin – en ois uskonut et se käy niin helposti) ja nyt oli mun vuoro anella vastapalvelusta.
– Lähe mun mukaa saunalle, ois pikkuhommaa siellä sulle.
Cella ei jaksanut murjottaa kauempaa, vaan katsoi muhun tällä kertaa epäilevästi.
– Sun pikkuhommat tiedetään. Mä en jaksa kävellä just nyt. Sitäpaitsi se on sun duuni.
– Mennään tällä.
Kaappasin pyörän seinustalta ja vinkkasin Cellaa istumaan tarakalle.
– Aja sit kunnolla.
– Joojoo.

Ha, siinä oli olo kuin Vaahteranmäen Eemelin maalaisidyllissä kun ajelin tyttö tarakalla rehujen reunustamia pölyisiä ja kuoppaisia peltoteitä pitkin kohti rantasaunaa. Cella ei puhua pukahtanut mitään, enkä mäkään kokenut tällä hetkellä tarvetta soittaa suuta sen enempää. Pian tuttu risteys osui silmiin, ja mä jarrutin mutkassa ennenkuin käännyttiin Metsälampea kiertävälle Rantatielle. Harjulenkin oikopolku oli niin tukossa etten ees yrittänyt siitä tsygällä vaan kiersin suosiolla rannan ja saunan väliselle polulle josta pääsi ihan näppärästi perille.

Hiljattain riehaantunut myrsky oli kaatanut jo valmiiksi heinittyneelle polulle jos jonkinmoista risukkoa. Cella oli mennyt sytyttämään saunanpesää samalla kun mä hoidin hommiani ahkerasti edessä olevaa urakkaa päivitellen ja siihen henkisesti valmistautuen. Ei vaan, olin mä hakenut meille molemmille saunalta sinne valmiiks tuodut raivausvälineet trimmeristä työhanskoihin. Mä sain jotenkin poweria siihen et sain kiskottuu hanskat käteen ja alettuu nakkeleen risuja pois polun alkupäästä. Cella tuli pian auttamaan vaikka se marisikin vähän siitä miten käytin sitä hyväks kun se oli niin hyväuskoinen. Ei se aivan tosissaan ollut, mä näin että se oikeesti tykkäs tehä hommia ja marmatti ihan vaan muodon vuoksi.

Napsin trimmerillä viimeiset heinät polkua vallottamasta samalla kun Cella oli painunut lammen rantaan vilvoittelemaan. Tsekkasin vielä polun kertaalleen läpi ja totesin sen olevan suorastaan mainiossa kunnossa ennenkuin kävin nakkeleen kamppeet paikoilleen ja kiskoin hikiset vaatteet yltäni.

Salamannopeesti mä sinkosin Cellan ohi laiturille ja molskautin itseni järveen kunnon pommilla.
– Hullu! se kirkui rannasta tirskuen samalla kun nakkas ylimääräset hiiteen ja loikkas perässä järveen. Hellepäivänä oli ihan must-juttu pitää uikkarit aina päällä vaatteiden alla.

Sannan kommentti

Ihanan kesäinen ja iloinen tarina, sen lukeminen sai kyllä hyvälle tuulelle. Helteet paukkaa niskaan edelleen, ja pahin on kuulemma vasta edessä. Kyllähän se uuvuttaa, mutta työt on vaan tehtävä – krhm, ainakin ne välttämättömimmät. Kiitos polun raivaamisesta, se oli kyllä jo aivan karmeassa kunnossa.

Tarinasi oli pitkä ja ainakin minun silmiini virheetön. Kuvailit paljon ympäristöä, mikä teki tekstistä mielenkiintoista ja auttoi lukijaa samaistumaan tarinan tapahtumiin. Värikästä tekstiä elävöitti myös rento kirjoitustyylisi. Mulle ei jäänyt korjattavaa, tarina oli kokonaisuudessaan tosi mukavaa luettavaa ja hipoi melko läheltä papukaijamerkkiä!

20,20v€

[Cella]

Sekoiltiin kenenkäs muunkaan kuin Kasperin kanssa kaksistaan satulahuoneessa samalla kun odoteltiin tuntilaisruuhkan hälvenemistä tallin käytäviltä. Irvailin ihan sieluni kyllyydestä syödessäni viinirypäleitä, ja se ketku tietenkin sai sen ikuistettua pöljäilyni filmille. Pahathan sillä oli taas mielessä: se sai mut pienen tyttörievun nostelemaan puomeja sen estetreeneihin uhkaamalla muuten ripustaa kyseisen järkyttävän otoksen tallin seinälle ja vaikka kuinka monena kopiona. Niimpä reilun tunnin verran huhkin puisia pölkkyjä ja tolppia kanniskellen tuulisella kentällä, ja sain lähteä vasta kun se sopi omatunnottomalle kiristäjälleni. Kun sitten raahauduin talliin ja suuntasin hiljalleen kohti kärsimätöntä Samia, huomasin muutaman hu*neen katseen sinkoilevan mua kohti tuntilaistyttöjen porukasta. Kummastuneena pyyhin naamaani, varmaan saanut hikisenä kentällä pyöriessäni jotkut pölyviikset tai jotain, ja sukkuloin sen kummemmin miettimättä satulahuoneeseen hakemaan harjoja. Vasta kun tömähdin Samin varusteboksin eteen ja kuulin takaani jonkun nauravaisen äänen sanovan jotakin "ihanasta kuvasta" tajusin mitä oli tekeillä, ja käännähdin nopeasti ilmoitustaulun luo. Siellähän irvailukuvatukseni komeili oikein suurena tulosteena, kunnolla nastoilla kiinnitettynä kaikkien tuntilistojen poikki. Jupisten painelin kauheaa vauhtia takaisin tallin puolelle, ja painoin vain katseeni nopeasti alas äsken hihitelleiden tuntsaajien kohdalla. Kasperin on parempi toivoa ettei lähistöllä ole mitään kovaa tai painavaa kun sen löydän kostonhimoisiin käsiini!

Hihhi, ekstratehtävän suorittelu! Vähän on kuva hiomista vajaa (mm tuo mun iho, kamalaa) mutta ei ole tässä koneessa väritysohjelmaa ja halusin jo postata jotakin. Tosiaan mun kaapin sisältö pitäisi löytyä, toivottavasti muistin kaikki: selvityssuihke hyllykössä, farkkuratsit taustalla olevan tytön jalassa, teddyromaani tytön tavoitteleman satulan alla, oranssi satulahuopa karsinan ovessa, toinen huopa satulatelineissä, pintelit ja lettilenksut pöydällä, este- ja juoksutusraippa nurkassa telineessään, ja omenapussi raippatelineen vieressä maassa : Jeejee

Sannan kommentti

Voi eikä, miten hauska kuva Tästä on ollut varmasti iloa monelle tallilaiselle ilmoitustaululla... tai no, ehkei juuri sinulle! Kuvan ilme on erittäin elävästi piirretty, ja tarkennus etualalle tuo kuvaan sen kaipaaman perspektiivin. Elävä ja toimiva kuva, tosi upeaa kädenjälkeä jälleen kerran! Kuvasta löytyi kaikki kaappisi tavarat (tai sitten me ollaan molemmat sokeita)!

Musta on tosi kiva että Metsiksen sivut saavat piristystä myös piirroksista, vaikka pääpiirteittäin valokuvallinen talli ollaankin. Piirroksille en kuitenkaan osaa kirjoittaa yhtä monipuolisia kommentteja kuin tarinoille, mikä on vähän harmi teidän hoitajien puolesta.

20,20v€ + ekstra

Ps. Tästä tulee vielä myös tarinamerkintä, sillä virkkeitä tekstipätkässä oli tasan 10. Tähän tulee kuitenkin pian muutos, sillä yleisellä alueella on kysely siitä, kuinka monta virkettä tekstissä tulisi olla jotta tarinamerkintä voidaan antaa. Tällä hetkellä kyselyssä taitaa johtaa 20 virkettä, ja päätökset tehdään luultavasti tänään.

Jos haluat joskus viimeistellä kuvan, niin lähetä se uudestaan mulle esim. postilaatikossa!

[Loci]

Aivan tavallinen aamu

Utuisia unelmia rantahiekalla sänkipellolla

Nouseva aurinko saa maiseman hehkumaan. Sänkipellon ylle levittäytyvä sumu kutsuu minua seikkailuihin ja pyydän Zaraa ravaamaan. Aamun viileä ilma piiskaa kasvojani ja naurahdan ohjatessani tamman tieltä pellolle. Kuulen kurjen huudon kauempaa ja kannustan tamman laukkaamaan. Laukan tasainen rytmi keinuttaa minua ja naurahdan iloisesti. Onneksi Sinte oli suostunut tähän aamuiseen huviretkeen.

Toisien kaviontömähdysten lähestyessä vilkaisen taakseni. Olin lähes unohtanut Kasperin olevan mukanani Leevin kanssa. Kannustan Zaraa eteenpäin leikkimieliseen laukkakisailuun ja kuulen takanani Kasperin tarttuneen syöttiin. Pellon toiseen laitaan päästessämme emme tiedä, kumpi meistä on voittaja, mutta palaamme rinnakkain, hiljakseen ravaten takaisin kohti tallia.

Tallin pihaan kääntyessämme hiljennämme käyntiin ja katselemme, kuinka usva peittää metsälampea. Syksy on jo käsillä, kypsien omenoiden tuoksu täyttää ilmaa ja puiden lehdet alkavat jo kellastua. Sinte työntää kottikärryissä heinää tarhoille, Aava ja Cella kasaavat estekalustoa kentälle aamun estetuntien käyttöön. Siru puunaa Myytä hoitopuomilla ja Iida taluttaa Novaa ulos. Ihmeellisen touhukas lauantaiaamu.

Saatamme omat ratsumme karsinoihin ja puramme hevosten varustukset. Pyyhin hikikohdat märällä sienellä ja tarjoan Zaralle lämmintä melassivettä. Pesen suitsien kuolaimet ja vien satulan ja suitset paikoilleen. Zara on saanut juotua melassivetensä, joten saatan tamman tarhailemaan ja noukin sen tekemän lantakikkareen talikon kanssa lantalaan.

Toimistossa kahvin tuoksu toivottaa tulijan tervetulleeksi. Emma ja Vilja ovat kipeinä, joten me muut olemme saaneet luvan tulla myös auttamaan tallin askareissa. Istahdan höyryävän kahvikupin kanssa sohvalle ja otan esiin uusimma hevoslehden, jonka lukeminen unohtuu siihen paikkaa, kun Mooses hypähtää syliini.

Kasper saapuu toimistoon Sinten kanssa, he puhuvat aivan liian arkisista asioista, jotta jaksaisin keskittyä kuuntelemaan. Ja näin aamu jatkaa kulkuaan, silti jokin jää kaivertamaan mieltäni, mutten osaa sanoa, mikä.

/ekstra

Sinten kommentti

Syksy tavoittelee Metsälampeakin kovalla kädellä – eipä siltä voi välttyä, vaan sama rumba toistuu vuodesta toiseen. Ilmat viilenevät, lehdet putoavat. Siinä välissä tosin ehditään nauttimaan ruska-ajan upeasta väriskaalasta, mikä taitaakin olla koko syksyn paras kohta. Tällaisista asioista vaan pitäisi oppia nauttimaan, niin selviäisi itse paljon helpommalla kesän "menetyksestä".

Tarina oli hyvin yksinkertainen ja ytimekäs, ja nämä ominaisuudet tekivät siitä mielenkiintoisen. Yksinkertaisuus ei ole aina pahasta, kunhan se ei mene liiallisuuksiin! Teksti oli omalla tavallaan pelkistettyä, ja tarinan tyyli oli toteava: kuvailu on jätetty minimiin. Tarinassa oli myös ripaus huumoria mikä kutkutti suunpieliä. Jotkut kappaleet jäivät mielestäni hieman liian lyhyiksi. Asiaa olisi voinut korjata "pikkukappalejaoilla" eli sisennyksillä.

Kuva piristi tarinaa! Sekin oli kovin yksinkertaisesti toteutettu. Olet onnistunut hyvin usvan toteuttamisessa, kuvan katsominen saa hieraisemaan silmiä.

21v€

[Aava]

lauantai 13.9.

”Hei tytöt ja pojat”, huikkasin tallivintin ovenraosta ja katsoin anovasti sohvilla istuvia hoitajia. ”Olisiko kolme teistä lähtenyt taluttamaan alkeiskurssilaisia maastoon? Joku vartti vaan ja käyntiä lähinnä.”
”Mä voin tulla”, tummatukkainen Alina vastasi nopeasti. ”Ketä talutettavia on?”
”Huippua! Tarjolla olisi Ruu, Ella ja Zara, ja mä otan Foggyn itse kärkeen. Vieläkö saadaan kaksi? Lupaan tarjota keksit taluttajille!” virnistin.
”No siinä tapauksessa mä otan Zaran”, Kasper innostui ja kampesi jaloilleen. ”Cella, tuu säkin.”
”Joo, jos mä talutan vaikka sitä Ellaa”, vaaleahiuksinen nuori nainen lupasi. Alinalle jäi siis oma hoitoponinsa.
”Isot kiitokset teille! Ratsastajille on jo jaettu ponit, joten jos viitsitte vain nakata ratsuille satulat selkään ja suitset päähän, niin päästään lähtemään vartin päästä.”

Kiirehdin alakertaan. Foggyn karsinanovella odottelikin jo pieni punatukkainen tyttö, Lotta, jonka kanssa yhteistuumin varustimme ponitamman. Lotta ei yltänyt lähellekään ratsunsa selkää tai korvia, mutta turparemmin tyttö sai laittaa itse kiinni. Lapsen kasvot hohtivat innostuksesta jo siinä vaiheessa, kun vasta lähdimme tallipihalle. Kasper oli jo puntannut oman kaitsettavansa Zaran selkään, ja muillakin näytti sujuvan hyvin. Viitisen minuuttia meillä kului jalustimien lyhentämiseen – Foggynkin jalustinremmeihin piti tehdä kaksi kieppiä puolelleen – ja satulavöiden kiristykseen, ennen kuin olimme kaikki lähtövalmiita.

”Ruu tämän perään, sitten Zara ja viimeiseksi Ella!” kailotin kantavalla äänellä. ”Kaikki valmista?”
”Valmista”, neljä lapsenääntä vastasi, ja niin maiskautin Foggyn liikkeelle. Tamma käveli rauhallisesti vieressäni ja katseli korvat hörössä syksyistä maisemaa. Päivä oli tosiaan kaunis: puut loistivat kaikenkirjavissa oranssin, keltaisen, punaisen ja ruskean väreissä, ja aurinko valaisi matkaamme vielä ihanasti lämmittäen. Lasten posket punoittivat ja hevoset tuntuivat hyväntuulisilta. Joillain tuntiratsuilla on tapana muuttua hiukan raisuiksi ilmojen ensi kertaa viiletessä, mutta Metsälammen kiltit ja kultaiset ponit käyttäytyivät ainakin tänään mallikelpoisesti kuljettaen pieniä ratsastajiaan tasaisesti ja varovasti.

”Otetaanko ihan pieni pätkä ravia?” käännyin kysymään takana tulevilta hetken käveltyämme.
”Joo!” Zaran ratsastaja hihkaisi välittömästi, ja muutkin nyökyttelivät luottavaisesti.
”Selvä sitten. Harjasta kiinni, kantapäät alas, ei mennä kovaa!”
Foggy siirtyi tottelevaisesti raviin Lotan puristaessa sen kapeita kylkiä pohkeillaan. Tyttö osasi jo kevennyksen alkeet, ja tasapaino näkyi säilyvän hyvin muillakin. Taluttajat huolehtivat siitä, että välimatkat säilyivät ja ratsastajat saivat keskittyä kyydissä pysymiseen. Kovin montaa kymmentä metriä emme hölkötelleet, mutta senkin pienen pätkän jälkeen minulla oli jo yllättävän lämmin.

”Se oli hauskaa”, Lotta ilmoitti reippaasti ja taputti Foggya kaulalle kaksin käsin. ”Voidaanko mennä lisää?”
”Kentällä mennään”, lupasin tytölle naurahtaen. ”Kävellään nyt takaisin tallille, niin päästään hommin.”
Polku kääntyi takaisin Metsälampea kohden. Foggyn askel piteni himpun verran sen tajutessa, että oltiin menossa kotiinpäin. Jarruttelin sitä kevyesti narusta niin, että Ellankaan ei tarvinnut ravata pysyäkseen matkassa. Pirteä puheensorina täytti metsän: alkeistuntilaiset höpisivät kukin oman taluttajansa kanssa ja kehuivat kilvan ratsujaan. Hymyilin heidän innolleen. Toivottavasti sama oppimisen ilo pysyisi päällä kentällä tehtävissä harjoitteissakin.

Tallille saavuttuamme niin ratsastajat, ratsut kuin taluttajatkin olivat tyytyväisen näköisiä. Jätin tuntilaiset poneineen kentälle Sinten hyvään huomaan ja suuntasin itse tallin puolelle jakamaan keksit urheille taluttajille. Pitäisi käydä useamminkin maastossa, hevosella jos ei kävellen, mietiskelin. Kyllä raitis metsäilma vain teki hyvää – etenkin nyt, kun sade ei häirinnyt syyskeleistä nauttimista. Ehkäpä työpäivän päätyttyä saisin lainata jotakin tallin ratsuista pikku käyntilenkkiä varten, omaa hevosta minulta kun ei – vieläkään – löytynyt. Toivon mukaan siihen asiaan oli tosin tulossa lähiaikoina muutos…

/ ekstra!

Sinten kommentti

Musta on upeaa, että jaksat pyöritellä Metsiksen tunteja mun apunani! Eihän mun aika millään riittäisi kaiken hoitamiseen yksin. Alkeistuntilaisetkin ovat innoissaan, kun pääsevät alku- tai loppuverryttelyiden ajaksi maastoon kävelemään – eikä se tee ollenkaan pahaa hevosillekaan liikkua vaihtelevammassa ympäristössä. Pienet asiat tekevät suuria onnellisuudentunteita, eikö! Jaa, oletko sä suunnitellut hevosenhankintaa? Onnea vain metsästykseen, me odotellaan innolla mitä tuleman pitää!

Tarina oli kokonaisuutena erittäin siisti ja kieliopillisesti virheetön. Käytät taitavasti lainauksia, ne ovat osoittautuneet usein hankaliksi monelle kirjoittajalle. Ensimmäisen kappaleen keskustelun olisit voinut tosin toteuttaa ajatusviivoja apuna käyttäen, ne tekisivät siitä helppolukuisempaa. Lainausmerkkejä käytetään yleensä yksittäisissä repliikeissä, eivätkä ne tarvitse rivinvaihtoja osakseen. Ei korjattavaa, hienoa työtä!

17,90v€ + ekstra

[Amelie]

Tutustumista

Tunsin oloni kovin positiiviseksi ja itsevarmaksi. Edessäni oli ensimmäinen työpäiväni Metsälammen Ratsutallilla ja tiedossa oli alueeseen tutustumista. Sanna olikin jo ilmoittanut että tallilla odottaisi kokeneempi kävijä jonka kanssa tutustuisin tallin menoon, hän ei tosin ollut maininnut nimeä. Tänään oli kovin talvinen sää ja hengityskin huurusi, olin siis auttamatta joutunut vetämään päälleni tummansinisen parkatakin, valkoisen villatuubihuivin ja camo-kuvioisten ratsastushousujeni alle ohuet legginsit. Uggieni, jotka oli at yksi niistä harvoista merkkituotteista joita olin todella aina himoinnut, alle olin käärinyt raidalliset villasukat. Hiuksiani en ollut jaksanut kesyttää, joten voisivat sitten järkyttyä tai ihastua rauhassa. Käynnistin vaaleanvihreän skootterin, joka yskähti ensin vastalauseen mutta sitten pärähti käyntiin. Peruutin paritalon pihamaalta tielle ja käännyin vasempaan. Pikkutiellä oli vielä ajettava hiljaa, joten ihailin syksyistä väriloistoa jota esittelivät erityisesti vaahterat, koivut ja haavat. Joku puu oli melkein vaaleanpunainen, mutta en tunnistanut sen lajia, en ole koskaan ollutkaan haka biologiassa. Isolle tielle päästessäni sain tuulta siipieni alle ja skootteri ampaisi hieman köhäisten matkaan, pitäisi varmaan viedä sekin raukka korjaamolle.

Saavuin tallille ehkä kello yhdentoista maissa, ja niin oltiin so*kin. Parkkeerasin skootterin muiden kulkupelien joukkoon pihaan. Vetäisin tavaratilasta hevosenpäällä koristellun laukkuni ja vaaleanvihreän petoni lukittuani lähdin kävelemään laukku olalla kohti suurempaa tallirakennusta. Matkalla törmäsin kuitenkin pienempään, pihattotyyliseen talliin. Ensimmäisessä karsinassa heiniä hamusi ruunikko ponitamma, ja nojauduin karsinan ovea vasten katselemaan siron neidin ateriointia. Kurkkasin hieman nimikylttiä. Olin aivan varma siitä, että olin kuullut nimen A Foggy Day aikaisemminkin, mutta en nähnyt tamman päätä sen takaa.
”Foggyy”, kutsuin tammaa uteliaalla äänensävyllä, ja poni nosti päätään kääntyen aavistuksen minuun päin. Tarjosin villatumppuun verhottua kättäni haisteltavaksi. Tamma oli kuitenkin kiinnostuneempi ateriastaan ja jatkoi pian syömistä.
”Ymmärrän kyllä. En minäkään jaksaisi kiinnostua tuossa tilanteessa ventovieraasta”, puhuin tamman takapuolelle ja asetin kyynärpäämiehiä vasten karsinan ovea nojaten kämmeniini. Seurasin kauniin eläimen rauhallista ateriointia hiljaisuudessa.

”Eksyitkö vai oliko tapaamispaikkamme täällä?” kysyi vieras ääni selkäni takaa uteli ja säpsähdin niin että kolautin käteni vasten ovea. Foggy nousi silmänräpäyksessä ryhtiin ja katseli minua hieman arvioivasti. En kuitenkaan piilotellut oven takana puumaa, joten sen sijaan että olisin kiusannut tammaa lisää käännyin tavatakseni tummahiuksisen miehen silmät. Tarjosin käteni suorasukaisesti ravistettavaksi ja siihen tartuttiin melko rennosti, vaikka itse liike olikin jämäkkä ja arkinen.
”Oletko... Amelie? Niinkö se lausutaan?”, toinen kysyi ja katseli kämmentään ihan kuin olisi pidellyt siinä post it-lappua jonka avulla tunnistaisi minut.
”Sano vaan Ama. Ja sinä olet?” vastasin tottuneesti ja jatkoin kysymällä toisen henkilöllisyyttä. Lopetin karsinan oveen nojaamisen ja ryhdistäydyin.
”Kasper. Olen kollegasi, ja Sanna määräsi mut näyttämään sulle vähän paikkoja”, toinen vastasi huolettomasti ja viittasi minut mukaansa. Seurasin miestä kurkkien rakennuksia ympärilläni. Pidin näkemästäni, ja paikka vaikutti todella asialliselta. Olin niin ajatuksissani, että kun katsoin seuraavan kerran maahan päin, melkein säpsähdin koiraa joka hyppi ja pomppi minun ja Kasperin jaloissa. Polvistuin koiran puoleen ja rapsutin sen päälakea leperrellen jotakin innokkuudesta ja söpöydestä. Koiralla oli kaunis, valkoinen turkki sekä harmaa selkä jossa oli tummia laikkuja.
”Tämä tässä on Arttu. Meidän kauhulapsi, aina tiellä kun vähiten sitä tarvittais. Jotkut siitä tykkää, ja kyllä se on ihan ookoo kaveri kunhan käyttäytyy. Sannan koira”, Kasper esitteli ja kumartui itsekin taputtamaan koiran kylkeä ennen kuin jatkoi matkaansa jutellen jotakin vanhoista laukkatiloista tai vastaavaa. Lähdin seuraamaan häntä, mutta Arttukin päätti jäädä seuraamme, joten pidin sitä silmällä yllättävien innostumisten varalta. Olimme päätallin ovella kun Kasper viimein lopetti historiikkinsa ja alkoi kertomaan oikeaa asiaa.

”Tämä on päätallin ovi. Sanna tai joku työntekijä avaa sen aina aamuisin että päästään ruokkimaan hevoset ja viemään ne ulos. Sen jälkeen yleensä hoitajat hakevat hevoset sisään ja sitä seuraavat tunnit. Kun Sanna on pitänyt tunnit hevoset menevät ulos tai hoitajat puuhailevat jotain, mikäli hoitaja on livistänyt jonnekin niin hevosen karsina pitää puhdistaa. Nämä hommat kyllä jaetaan vielä meidän työntekijöiden kesken”, Kasper selosti kuin Mertsi konsanaan, joten en voinut kuin nyökätä ja seurata sitten miestä lämpimään talliin. Sen sijaan että olisimme käyneet tallin läpi suuntasimme jonkinlaiseen taukotilaan jonka seinillä oli kaappeja siistissä järjestyksessä. Ruskeahiuksinen vei minut niistä yhdelle ja antoi minulle avaimen, jossa oli identtinen numero kuin kaapin ovessa.
”Kaappiin saat tungettua vaikka mitä. Harvoin se kenelläkään on järjestyksessä, kun sitä tavaraa alkaa pikkuhiljaa kertyä kotona paikattavista satulahuovista aina raippoihin ja rasvoihin. Kaappiin pääsee vain tuolla avaimella sekä Sannan yleisavaimella, joten älä hukkaa omaasi”, Kasper esitteli sitten. Sivusilmällä vahdin Arttua ja silittelin sen päälakea nyökkäillessäni miehelle.
”Mistä löytyy sitten nämä työvälineeni?” kysyin kulmiani kohottaen. Kasper hymyili hieman ja viittasi minut sitten tallikäytävälle.

Hän esitteli ylpeänä tallista siistin kulman, josta löytyivät talikot, kottikärryt ja lapiot. Arttu teki sillä aikaa lähempää tuttavuutta kauniin suomenhevostamman kanssa.
”Mikä hevonen tuo on?” kysyin hymyillen mieheltä ja osoitin rautiasta.
”Tähtipihan Eudaimonia. Tosi kiva tamma, ja sillä synkkaa Artunkin kanssa”, Kasper vastasi ja pörrötti viereisen karsinan pilkullisen tamman otsaharjaa. Tämän jälkeen mies näytti vielä rehulan ja selitti ruokintataulukon, esitteli toimiston ja sitten johdatti minut sivutalliin esitelläkseen vielä muutaman hevosen. Kun kuuntelin ja mutisin vastauksia miehen kysymyksiin tuon esitellessä hevosia, ajauduin rautiaan, kuvankauniin hevosen karsinalle. Boksissa seisoi arabialainen täysiverinen, joka hörähti minulle epämääräisesti. Hymyillen kirjotin sormiani hipaisemaan turpaa, jota silkkisempää en ollut koskaan koskenut.
”Siinä on Suhaylah al Najya, eli Hali. Mahtava tamma, kannattaa kokeilla joskus”, Kasper esitteli ilman pyyntöä. Arttu kuitenkin tökki jo vaativasti jalkaani, joten minun oli kumarruttava silittämään sitä.
”Voi muru... en minä aina vaan voi sua huomioida”, lepertelin hymyillen.
”Mulla on tänään töitä, pärjäätkö yksin? Sannalta voisit kysyä, jos saisit tehdä jotain, vaikka kokeilla jotain meidän hevosista kentällä”, Kaper ehdotti mutta kun mutisin vastaukseksi pärjääväni, hän heilautti kättään ja katosi, Arttu kannoillaan.

Päätin ottaa velvollisuudekseni tutkia hevosia vielä enemmän nyt kun olin yksin. Kävelin käytävän toiseen päähän suomenhevosen karsinalle. Vinlannin Äärihurmaava eli Hurmos, luin boksin ovesta ja katsoin sisään. Ori tervehti minua matalalla äänellä ja tuli karsinan ovelle tervehtimään. Silittelin turpaa lempeästi hetken, kunnes käännyin yhtäkkiä takaa kuuluvien askeleen suuntaan. Huomasin katselevani suunnilleen minun ikäistäni miestä, joka katseli suuntaani hieman arpovan näköisenä. Heilautin kättäni tervehdykseksi.
”Oletko sä Essi, joka menee Hurmoksella ensi tunnilla? Olen Elias, ja hoidan tätä. Tarvitsetko apua?” toinen esittäytyi ja tarjosi apuaan. Hymyilin hieman pahoittelevasti.
”Ei, olen uusi tallityöntekijä täällä. Nimi, jota tottelen on Ama. Sulla on tosi hieno hoitohevonen”, vastasin yhtä kohteliaasti ja huomasin Eliaksen hieraisevan niskaansa hieman pahoittelevan näköisenä. Eihän se haitannut, ei toinen voinut tietää kuka olen.
”Kiitos”, hän vastasi hieman poissaolevalla äänellä.
”Ootko muuten nähny Sannaa?” kysyin vaihtaen puheenaihetta.
”Joo... se oli äsken tuolla kiinnittämässä tuntilistoja”, Elias vastasi samalla kun hieroi sormenpäillään Hurmoksen otsaa.
”Kiitti! No, näkyillään sitten vaan”, sanoin hieman ehkä tökerösti.
”Tehdään niin”, sain kuitenkin vastauksen ja kättäni heilauttamalla suuntasin kohti päätallia ja toimistoa.

Astuessani ovesta sisään omistajatar nostikin katseensa ja hymyili minulle.
”Hei, sinua minä juuri ajattelinkin!” hän sanoi melkein säteillen positiivista auraa. Hänen asenteensa sai minutkin hymyilemään.
”Milläs ajattelit mua pelotella?” kysyin naurahtaen ja istuin vastapäätä toisen työpöytää.
”Itse asiassa tänään Aava on luvannut hoitaa iltatallin, joten pääset vähällä. Joko Kasper esitteli sinulle paikkoja?” Sinte kysyi sitten.
”Näytti joo, maastoon tosin tarvitsen vielä kaverin että opin parhaat polut. Hevosetkin Kasper esitteli, samoin Artun”, vastasin hymyillen.
”Okei. Huomenna saisit tulla auttamaan aamutallissa ja päivän puolella voit juoksuttaa jotain poneista. Tämän päivän osalta sun hommat ois kuitenkin purkissa. Vie tavarat kaappiin ja olet vapaa. Haluisitko kokeilla jotain hevosta, vai maltatko huomiseen?” omistajatar kertoi ja lopuksi vielä kysyi olinko kiinnostanut tänään jonkun ratsuttamisesta.
”Enköhän pärjää kotona, vaikka nyt laiska olenkin. Kohtahan on jo lounasaika, täällä tosiaan kello tikittää nopeammin. Nähdäänkö huomenna?” selitin.
”Turvallista kotimatkaa!” Sinte huikkasi vielä perääni.

// Yöllinen tarina... hieman venähti, mutta piti saada tämä pois alta (:

Sinten kommentti

Isot pahoittelut, että kommenttini on viivästynyt näin paljon. Huomasin tarinan kyllä aiemmin, mutten ehtinyt vastata siihen – enkä tietenkään muistanut vastata siihen enää myöhemmin. Ihan näin alussa jo varotan (en muista mainitsinko tätstä jo aiemmin), että jos kommenttiani tarinaan ei kuulu viikon sisällä sen saapumisesta, kannattaa tulla varmistamaan että olen varmasti huomannut sen.

Metsiksellä tosiaan riittää tekemistä ja opeteltavaa, mutta tallityöntekijät pääsevät urakkaan nähden melko helpolla; hoitajat nimittäin tekevät aivan vapaaehtoisesti ison osan tarpeellisista töistä, kuten karsinansiivouksista. Hevosia saa myös liikuttaa tarpeen mukaan, se ei ole ollenkaan pahitteeksi. Sinulla varmasti kestää hetki tutustua Metsälammen tallialueeseen ja päivien omaan "rytmiin", se on aivan ymmärrettävää kun kyseessä on näin vilkas ja iso talli. Toivottavasti pääset hyvin mukaan menoon!

Tarinasi oli pitkä ja siisti, oikein mukavaa ja kieliopillisesti oikeinkirjoitettua tekstiä! Tekstissä ei ollut paljoa virheitä, ja erityisen hyvin hallitsit lainausmerkkien käytön repliikeissä (tämä on ollut monelle vaikeaa). Kuvailet hauskasti ja käytät huumoria – tämä tekee tekstistä mieleenpainuvaa, ja auttaa lukijaa pääsemään tarinan tapahtumiin mukaan. Hallitset selvästi kieliopin, upeaa!

camo-kuvioisten (tämäkin on ok, mutta voi kirjoittaa myös näin):
-> camokuvioisten

18,60v€

[Loci]

Hiippari

Pilvet peittävät kuun ja tähdet. Askelten vaimea ääni kantautuu maneesista viimeisten tuntilaisten tullessa ulos. Varjojen keskellä rakennuksen seinää vasten painautuva hahmo katsoo varoen kohti maneesia, jonka valot sammuvat. Viimeisen ratsukon ohittaessa varjoissa kyyhöttävän hahmon, hevonen pysähtyy.
– Ei hätää Mara, tuuli se vain on, joka ujeltaa, lempeä ääni kuiskaa.
Kumpikaan, tyttö eikä hevonen, tunnu kuuluvan tähän paikkaan. Tänään runsaat meikit ovat ilmeisesti saaneet jäädä kotiin ja pystytukka on vaihtunut lettiin. Musta ori on kuin suoraan tehty kiitämään aavikon halki.

Ihmisten touhutessa talleissa voi varjoihin kyyristynyt hahmo hengähtää. Lämminhenkisyys huokuu ulos asti, tuoreen kahvin tuoksu leijailee hahmon ympärille. Vanhemmat odottavat lapsiaan autoissa istuen. Hahmo kyyristyy kasaan ja puhaltelee lämmintä ilmaa kohmeisiin sormiinsa. Pihan poikki kantautuvat askeleet. Kottikärryn natiseva pyörä pysähtyy ulkokarsinoiden kohdalle ja ovi kerrallaan ne avautuvat ja sulkeutuvat. Iloisen rouskutuksen saattelemana mies kävelee takaisin talliin.

Vielä viimeisten ihmisten jäädessä talliin tarkastamaan kaiken olevan kunnossa, kuuluu äänekäs naurun remakka. SIlti hahmo ei liikahda tukikohdastaan minnekään, hän odottaa viimeisenkin poistuvan.
– Kasper, älä huoli, kyllä me sut vielä Myyn selkään saadaan! punatukkainen nainen huikkaa ovenraosta ja vie iltaruuat siirtotallin karsinoihin.

Yllättävä aivastus halkoo ilmaa naisen poistuessa viimeisestä karsinasta. Hän kuuntelee ja paikantaa äänen. Hitaasti nainen kiertää siirtotallin taakse ja näyttää kännykkänsä taskulampulla valoa. Pieni tärisevä hahmo nostaa varoen päätään.
– Hei, olen Loci, nainen sanoo ystävällisesti hahmolle.
– Hei, hahmo vastaa aralla äänellä.
– Sinulla taitaa olla kylmä. Tuletko sisälle? Siellä on lämmin, Loci sanoo.
Varoen hahmo nyökkää päätänsä ja nousee, samalla tallin suunnalta kuuluu huhuilua:
– Loci, minne sä oikein jäit?
– Tulossa ollaan! nuori nainen huutaa vastaukseksi miehelle. – Ei hätää, Kasper ja Sinte ovat tosi mukavia.

Yhdessä hahmo ja Loci astelevat pihan pokki talliin. Tummahiuksinen mies katsoo kummissaan hahmoa, joka tärisee kylmissään. Loci viittoo pikaisesti kertovansa kohta ja ohjaa hahmon toimistoon. Tallin omista istuu työpöytänsä ääressä ja katsoo tulijoita. Nuori nainen ohjaa hahmon istumaan sohvalle ja tarjoaa tuolle vilttiä. Pitkäkarvainen, oranssivalkea kissa, Mooses, siirtyy kehräten hahmon syliin. Kaikki tuijottavat vierasta.

Hahmo laskee mustan takkinsa hupun ja pitkät ruskeat hiukset valuvat vapaina hänen olkapäiltään alas. Tyttö silmäilee vuoron perään kolmikkoa, ja pyyhkäisee pisamien peittämää poskeaan kädellään.
– Olen Sinte, tallin omistaja, Sinte aloittaa. – Voisitko kertoa nimesi?
– Olen Helmi, tyttö sanoo haparoivalla äänellä.
– Mitä teet täällä näin myöhään? Sinte kysyy ystävällisellä äänensävyllään.
– Haluaisin niin kovasti ratsastamaan, mutta vanhempani eivät vie minua edes tallille, Helmi avautuu.
– Eli karkasit kotoasi? Loci arvaa varoen.
– Niin, Helmi myöntää hetken hiljaisuuden jälkeen ja hänen katseensa on nauliintunut käsiin, jotka silittävät kissaa.
– No, et sinä tännekään voi jäädä, Sanna tuumaa. – Asutko missä?
– Ihan kaupungin keskustassa, tyttö vastaa ja katsoo vettyinein silmin Sinteä.
– Me ollaan Kasperin kanssa menossa kaupunkiin vielä, tai siis asumme molemmat siellä, Loci sanoo ja tarjoaa nenäliinaa Helmille.
– Minun pitäisi varmaan soittaa kotiin, tyttö sanoo ja kaivaa kännykän taskustaan.

Muiden keskittyessä vielä viimeisiin ilta-askareisiin Helmi soittaa kotiinsa. Puhelun jälkeen Loci ja Kasper saattavat hänet autolle.
– Sinte sanoi, että voit hänen puolestaan tulla ainakin hoitamaan hevosia silloin kuin haluat, työtä vastaan saisit ratsastustunteja, Kasper kertoo startatessaan auton moottoria.
– Minun pitää keskustella asiasta vielä vanhempieni kanssa, he ovat vähän turhan holhoavia, Helmi kertoo istuessaan takapenkillä.
– Jos et olisi aivastanut, olisit jäänyt koko yöksi ulos. Bussitkaan eivät enää tähän aikaan kulje, Loci kertoo.
Ja niin he palaavat kukin omiin koteihinsa.

Sinten kommentti

Oikein mielenkiintoisesta näkökulmasta kirjoitettu tarina, joka sai "uudessa valossa" hieman mystisen, melko rauhallisen tunnelman. Tätä lukiessa tuntui siltä, että ympäristön äänet olisivat hiljentyneet hetkeksi. Tarkkaa, yksityiskohtaista ja vaiheittaista kuvailua, upeaa! Tarinassa kerroit sujuvasti ulkopuolisen kertojan näkökulmasta. Virheetön, mielenkiintoinen ja vaihtelulla virkistävä tarina!

Mulle ei jäänyt korjattavaa. Tämä oli melko lähellä papukaijamerkkiä, teksti olisi vaatinut vielä pienen säväyksen mystistä tunnelmaa ja kuvailua. Esimerkiksi tekstin jättäminen "vaille ratkaisua", olisi voinut olla riittävä säväys papukaijamerkin myöntämiseen.

17,40v€

[Kasper]

27.10.2014 - Ihan tavallinen päivä

Joinakin päivinä ajatuksia on ihan hirveän hankala pukea sanoiksi. Ne vaan tulee mieleen kamalan selkeästi, ei kuitenkaan mitenkään konkreettisesti vaan enemmänkin pelkkinä vatsanpohjaa kutkuttelevina tuntemuksina. Tai aavistuksina tuntemuksista.

Tänään mulla oli sellainen päivä. Tai oikeemmin se tunne oli päällä just ja nyt. Kun mä hölmö olin työnteon lomassa unohtunut kentän ohi kulkiessani siihen seisoskelemaan. Katselemaan. Oli tosi nätti päivä, aurinko paisteli ja sitä rataa, oli vähän pakkastakin. Ja mulla oli tää jännä fiilis, tiedä sitten johtuiko se vähän venähtäneestä nukkumaanmenosta edellisiltana vai jostain ihan muusta.

Mä en osaa arvata miks olin jämähtänyt seuraamaan kuuraisella kentällä puurtavan parivaljakon koulutreeniä näin pitkäks aikaa. Tää outo tunne oli vaan seurannut mua viime viikkoina, ja nyt se oli vahvistunut entisestään. En mä tiedä, mä en ollut tottunut tämmöiseen. Yleensä mä olin se, joka oli äänessä, ja yhtäkkiä löysin itseni tarkkailijan roolista. Nyt en vaan pystynyt irrottamaan silmiäni siitä ratsukosta.

Valtava ruunikko hevonen tanssahteli höyhenenkevein askelin kentän halki. Se puhahteli sieraimistaan lämmintä ilmaa pakkaseen, joka sai hengityksen huurtumaan pieniksi usvapilviksi. En mä tiennyt katselinko mä ratsastusta vai mitä, tuli vaan jotenkin epätodellinen olo kun tajusin miten mahtavia voimia pienikin ihminen pystyi kesyttämään pelkällä ajatuksen voimalla ja huomaamattomilla eleillä. Nyt mun oli pakko jatkaa duunia - kello kävi ja päiväheinien jakaminen oli vielä vaiheessa. Enkä mä halunnut häiritä ratsastusta, tähän mennessä olin onnistunut seuraamaan sitä huomaamattomasti ja hyvä niin.

Heilautin heinät alas kottikärrystä ja kävin levittelemässä kahisevia siivuja muillekin puolille tarhaa. Ilma täyttyi tyytyväisestä puhinasta ja rouskutuksesta. Toisinaan ne ajoivat toisiaan pois heinäkasoilta mutta sopu säilyi kaikesta huolimatta hyvin: olin ripotellut pienempiä kasoja ympäriinsä niin että jokaiselle riitti mistä syödä. Puhalsin kylmää ilmaa lapasiini ja seurasin hetken ateriointia ennen kuin siirryin talliin.

Tallissa kaikki oli niinkuin aina ennenkin: lämmin ilma vasten kasvoja, kavioiden kopina betonilattiaa vasten, hiljainen puheensorina karsinan nurkissa. Pakkaspäivän tunnelma särkyi, jäljelle jäi vain hämmentynyt minä. Ohitseni kävelevä Vilja moikkasi mua reippaasti, ja mä kakistelin kurkustani sille vastauksen. Hiljalleen se jokin valui pois minusta, mä tunsin kuin palautuvani entiselleni. Kunnes ruunikon karsinasta poikkeava hahmo sai mun kädenliikkeen jähmettymään. Se katsoi mua iloisesti hymyillen, kallisti päätään ja alkoi selittää jotain mikä meni täysin yli mun ymmärryksen. Mä en huomannut kun se lopetti, näytin vaan ihan pimahtaneelta ja hädintuskin erotin pään sisällä kumeana kaikuvan kysymyksen:
“Kasper, onks sulla joku hätänä?”
“Ei mua mikään vaivaa.”

Mut kyllä mua taisi jokin vaivata. Mä en tiennyt oliks se hyvä vai huono juttu, mut jotain tässä nyt oli. Miks asiat tuntui yhtäkkiä niin erilaisilta? Mikä sai kaiken näyttämään tältä? Vai olinko se sittenkin mä joka oli muuttunut?

Sinten kommentti

Pahoittelut paljon viivästyneestä kommentista. Tallipäiväkirjaan oli tullut hiljattain uusi tarina, minkä vuoksi tarinasi jäi hieman piiloon. Näitä tarinoita kun on tullut luettavasksi ihan hirmuisen paljon viimeaikoina.

Toisinaan vaipuu "omaan maailmaansa" – niin syvälle omiin ajatuksiinsa, että ympäröivä maailma tuntuu vajoavan paksun usvakerroksen alle. Vähän niinkuin katselisikin yhtäkkiä maailmaa jonkun toisen silmin. Syytä voi miettiä, mutta aina sitä ei, harmi kyllä, saa selville. Tarina oli mielenkiintoinen! Jään innolla odottelemaan josko vaikka kirjoittaisit sille jatko-osan.

Kokonaisuudessaan upea tarina, joka liippasi hyvin läheltä papukaijamerkkiä. Hankala päätös... toisaalta näin lukijan vinkkelistä tämä olisi kaivannut ripauksen lisää "sitä jotakin". Joka tapauksessa tarina oli siisti ja virheetön, kielioppivirheitä en löytänyt. Poistin tarinan yläreunasta anteeksipyyntösi, olivat turhat. Mulle ei jäänyt mitään korjattavaa! Loistavaa kuvailua, mielenkiintoista tekstiä ja poikkeuksellinen tapahtumamaailma!

20,10v€ + papukaijamerkki, ole hyvä

[Deleted]

Operaatio löydetaan Mara

Kortti oli tullut hyllyltä aikaa sitten ja autolla ajo maistui erityisen makealta. Ainoa hyvää mieltäni synkentävä asia oli pimenevät illat. Kello oli vasta viisi ja aurinko laski jo. Laulan Kaija Koon mukana ja löin rytmiä auton rattiini. Pumba alkaa haukkumaan kiivaasti. Vilkaisen olkani yli ja huomaan sen tuijottavan ikkunasta tien toisella puolella olevaan metsään. Hiljennän vauhtia ja yritän nähä mille rakas hurttani haukkuu, mutten erota mitään normaaliudesta poikkeavaa.
- Tuuli se vaan siellä niitä puita heiluttaa, sanon Pumballe, jonka haukunta on hiljentynyt murinaksi.

- Aida! Mara karkasi, et sattumalta nähnyt sitä? Sinte sanoo ensimmäisenä, kun saavun tallin pihaan. Naisen takana on jonossa pikkuruisia tuntilaisia ratsuineen menossa kentälle tunnille.
- Mitään en myönnä nähneeni, mutta jollekin Pumba haukkui tossa matkalla. Ehkä Maralle? vastaan.
- Tähän astisista näköhavainnoista tuo on paras. Cella, Loci ja Desi on lähössä etsimään Maraa, lähe niille oppaaksi, Sinte sanoi. - Ja ottakaa noi piskit mukaan ennen ku mulla palaa käpy ja vien ne teuraaksi. Sinte vilkaisi kovaäänisesti riehuvia Arttua, Rollista ja Pumbaa. Kutsun pojat mukaani ja lähden tallivintille vaihtamaan kenkiäni ja hakemaan kaikille koirille heijastinliivejä.

Cella, Loci ja Desi ovat tallivintillä jo valmiina, kaikilla heijastin liivit päällä ja taskulamput kädessä. Desi keräilee vielä porkkanoita ja leipiä houkuttimiksi.
- Hei, Sinte sano, että Mara on karannut ja että se pitäisi metsästää takaisin. Pumba ehkä näki, ehkä ei nähnyt, sen tuolla vähän matkan päässä, joten mä lähden oppaaksi. Ja nää koirat pitää ottaa mukaan, ettei jouluna meille käy ylläri, että Sinte onkin korvannut joulukinkun koirilla, sanon tytöille. Locia naurattaa.
- Ai sä meinasit olla oppaana? Nyökkään.
- Sinä? Nyökkään uudelleen.
- Sä oot ollu tällä tallilla vähiten meistä, tunnet alueen huonoiten, mutta sinä olet opas?
- Niii, ei se mustakaan oo ehkä paras mahdollinen ajatus. Enkä mä nähnyt Maraa, vaan Pumba ehkä näki. Eli tavallaan Pumba on oppaanamme. Katsomme kaikki lattialla istuvaa Pumbaa, joka parhaillaan järsii omaa jalkaansa.
- Eeehhh, no onneks me muut tunnetaan tää alue aika hyvin, Loci sanoo.

- No niin! Operaatio löydetään Mara! Cella julistaa tallipihassa ennen lähtöä.
- Onhan kaikilla heijastinliivi päällä? Vilkaisemme kaikki alaspäin ihan vain varmistaaksemme, että meillä tosiaan on heijastinliivit. Kyllä, heijastinliivit löytyvät.
- Onhan koirilla heijastinliivit päällä? Arttu, Rollis ja Pumba istuvat siistissä rivissä, heijastinliivit päällä.
- Taskulamput? Räpsytämme taskulampuilla valoa Cellan naamalle.
- Hyvä! Hyvä! Riittää, onhan herkkuja, riimunnaru ja riimu Maralle? Cella sanoo ja räpyttää silmiään voimakkaasti, yrittäen nähdä muutakin kuin valonpisaroita. Loci heilauttaa säkkiä, joka sattui olemaan väärinpäin hänen kädessään. Tallipihalle leviää leipää ja porkkanoita. Säntäämme kaikki keräämään niitä. Kurkotamme Desin kanssa samaa leivänpalaa kohti ja lyömme päämme yhteen.
- Pitäisiköhän hakea kypärät vielä varmuuden vuoksi? Sanon nauraen.
- Okei, hyvä, eiköhän tää tästä. Koirat pitää pitää kiinni, ettei ne vaan saa päähänsä lähteä ajamaan Maraa takaa, Cella sanoo.

- Tässä kohtaa suunnilleen Pumba rupesi tuijottamaan metsään ja haukkumaan, sanon. Seisomme parhaillaan Glass Horsen kohdalla. Cella, joka kävi Glass Horsessa kysymässä olisiko herra näkynyt siellä, tulee luoksemme.
- Oli ne kuullu jotain rytinää, mutta siinä kaikki, Cella sanoo.
- No jos leikitään, ettei se ole ihan idiootti ja suunnannut kaupunkiin. Ja että se on pysynyt meidän puolella tietä, Loci sanoo. Nyökkäämme kaikki. Lähdemme kävelemään Kutalanreittiä. Jutustelemme kävellessämme iloisesti koulusta, töistä, kavereista, sukulaisista. Keskustellessa selviää, että meillä kaikilla on joitakin yhteisiä tuttuja. Pieni maailma.
Kuljemme Rantapolkua Rantatielle ja lähdemme kulkemaan poispäin tallista. Harjulenkin kohdalla hajaanumme. Loci, Cella ja Rollis ja Arttu jatkavat Rantapolkua, minä, Desi ja Pumba kuljemme Harjulenkkiä ja tapaamme loput Pirun polualussa.

Jossain kohdin Harjulenkkiä Pumba alkaa haukkumaan, jollekin metsässä. Olemme Desin kanssa, niin upputuneita keskusteluumme, että hypähdämme molemmat ilmaan säikähdyksestä.
- Mitä siellä on? Kysyn Pumbalta. Osoitamme taskulampuillamme koiran tuijottamaan suuntaan, muttemme näe mitään muuta, kuin puun kannon. Pumba haukkuu ja murisee vielä kiivaammin.
- Pumba, se on kanto, sanon koiralle. Koira jatkaa haukkumista. Annan hihnan Desille ja kävelen kannon luokse ja kiipeän sen päälle.
- Katso, se on kanto, Pumba haukkuu entistä enemmän. Hymähdän, pudistan päätäni ja otan askelen eteenpäin tullakseni alas kannolta. Ja tulenkin alas kannolta, mutta sotkeudun omiin jalkoihini ja mäjähdän mahalleni maahan.
- Noooooin, hieno homma, mutisen ja nousen ylös maasta. Desi nauraa katketakseen.

Pirunpolun alkukohdassa Cella ja Loci odottelevat jo meitä. Hekään eivät ole nähneet mitään. Sovimme, että Desi ja Loci jatkavat Pirunmetsän läpi kulkevaa uutta polkua pitkin ja minä ja Cella jatkamme Pirunpolkua Jokipolulle. Vaihdamme siis pareja. Kohtaamispaikaksi sovimme Ruususeen ja Arkadian Tallille vievän risteyksen.

Jonkin matkaa kuljettuamme Jokipolkua, huomaan rannan puolella, puiden suojassa jotain.
- Cella, Cella hei, mikä tuolla on? Tökin Cellaa sormellani ja osoitan taskulampulla metsään. Cella katsoo samaan suuntaan.
- Siis mikä? En mä... Ai toi? En mä oo ennen nähnyt tota, Cella sanoo. Ennen kuin ehdin vastata Cella on jo poikennut polulta, pienemmälle polulle ja kulkee nyt sitä kohti mystistä kohdettamme. Minun ei auta muu, kuin seurata.
- Siis sehän on talo. Ja aika iso? Miten mä en ennen oo nähny tätä taloa, Cella mutisee. Polku tosiaan päättyy ison kartanon pihaan. Kartano on selvästikin tyhjä ja ollut tyhjillään pitkään. Kylmät väreet kulkevat selkääni pitkin. Pimeällä, taskulampun valossa talo näyttää aavemaiselta.
- MENNÄÄN SISÄÄN! Cella sanoo ja lähtee kävelemään talon ovea kohti. Epäröin hetken, mutta solmin sitten Pumban puuhun kiinni ja lähden Cellan perään. Tyttö kokeilee kartanon ovea ja ovi aukeaa narahtaen. Tässä vaiheessa epäilen tytön täysjärkisyyttä. Pelkään kuollakseni kaikkea, noh pelottavaa. Enemmän kuitenkin pelottaisi yksin, joten ei auta muu kuin mennä tytön perässä taloon sisälle. Varuiksi tarraan Cellaa hihasta enkä aijo päästää irti.

Kartano on sisältäpäin täysin pölyn peitossa. Lattia on monesta kohtaa kuopalla ja selkeästikin laho. Cella lähtee kulkemaan ensimmäistä avonaista ovea kohti.
- Cella hei, oon aika vissi, ettei Mara oo täällä, kuiskaan. Cella heilauttaa kättään ja jatkaa eteenpäin. Ensimmäinen huone on jonkin sortin olohuone. Siellä on isot tyhjät kirjahyllyt ja muutama lasivitriini. Lasivitriineissä on joitain tavaroita, jotka etäisesti tiedän tunnistavani, mutten millään saa niiden nimiä mieleeni. Huoneessa on myös kolme pitkää pöytää ja niiden molemmin puolin pitkät penkit.
- Oliskohan tää ollu joku leirikeskus joskus? Cella kuiskaa.
Seuraava huone on keittiö. Siellä on kaksi isoa hellaa, iso kiviuuni ja paljon tasotilaa. Keittiön ikkunasta näkee suoraan Rajajoelle. Keittiöstä ovi vie toiseen nimeämättömäksi jäävään huoneeseen. Huoneessa on jykevä työpöytä, sohva ja kirjahyllyjä. Työpöydällä on jotain papereita. En pysty pidättelemään uteliaisuuttani, vaan menen tutkimaan papereita. Samalla, kun pääni raksuttaa papereiden sisältöä ja muistini palauttaa mieleeni mitä lasivitriinissä olevat esineet olivat Cella kuiskaa ääneen missä taidamme olla.
- Onkohan tää joku vanha parantola tai mielisairaala? Nielaisen kuuluvasti ja nyökkään.
- Joo, näin lasivitriinissä metallisia instrumenttejä, kaarimaljoja ja sellasia, kuiskaan. Tutkailen vielä hetken potilas papereita. Aivokäyriä, muistiinpanoja, piirrustuksia. Huone taitaa olla tutkimushuone. Huoneen nurkassa, koukussa roikkuu jotain naruja, jotka muistuttavat karmivan paljon vanhanaikaisia lepositeitä. Kuljemme seuraavaan huoneeseen. Huoneessa on neljä rikkinäistä metallista sänkyä ja tahraisia patjoja. Tuntuu, kuin jokin koskisi selkääni. Otan pari askelta eteenpäin ja tartun Cellan käteen.
Saavumme jälleen eteisaulaan, josta lähtee portaat yläkertaan. Cella mittailee portaita katseellaan.
- Kuolleena syntynyt ajatus, ilmoitan ennen kuin Cella ehtii tehdä elettäkään lähteäkseen portaita ylöspäin. Hän hylkää ajatuksensa, mutta huomaa portaiden vierellä oven ja säntää sitä kohden. Ovi ei meinaa aueta, mutta se ei tyttöä häiritse. Cella nostaa toisen jalkansa tueksi seinää vasten oven viereen ja vetäisee kunnolla. Ovi aukeaa ja hajoaa palasiksi. Hoikaksi ja hennonnäköiseksi mimmiksi, Cellassa on voimaa, kuin pienessä kylässä. No ainakin olen vahvan likan seurassa, jos täällä onkin joku sekopää odottamassa meitä. Tosin luulen vähän, että täällä oleva on joku joka ei ole tästä maailmasta. Sille ei ehkä edes Cellan uskomattomat voimat voi mitään. Päätän olla menemättä huoneeseen Cellan perässä, vaan jumitun paikalleni.
- Aida, tuu tänne, mun taskulampusta palo lamppu, enkä nää mitään, Cella huutaa huoneesta. Huokaan ja pakottaudun Cellan perässä huoneeseen. Huone osoittautuu kapeaksi, mutkikkaaksi käytäväksi. Muutaman mutkankaan jälkeen en vieläkään ole löytänyt Cellaa. Alan tosissani pelkäämään. Huudamme vuoroin toistemme nimiä, ihan kuin jokin pelottava Marco Polo -leikki. Välillä minusta tuntuu, että kuljen jatkuvasti väärään suuntaan. Ikuisuudelta tuntuneen etsinnän jälkeen löydän Cellan, minkäs muunkaan, kuin uuden oven edestä.
- Mennään vielä tonne, Cella sanoo ja riuhtaisee oven auki. Päädymme ovesta Rajajoelle. Huokaan helpotuksesta päästyämme ulos. Kierrämme kartanon etupihalle missä Pumba odottaa meitä kiltisti paikallaan. Lisäksi sillä on seuralainen. Tumma, kookas ori haistelee Pumbaa. Orissa on jotain outoa. Pumba on kellahtanut alistuvasti selälleen.
- Mara! Cella huokaa ja lähtee oria kohti. Mara on kyllästynyt pakoretkeensä ja tulee meitä vastaan. Cella ottaa Maran ja minä otan Pumban. Jäämme tuijottamaan kartanoa.
- Miten mä en oo tiennyt, että täällä on tälläinen, Cella pohtii. Valaisemme talon yläikkunoita. Osumme lampuillamme samaan aikaan samaan ikkunaan johon piirtyy naisen huutavat kasvot. Ja samaan aikaan kuulemme selkäpiitä hyytävän kiljaisun. Mara nousee takajaloilleen ja riuhtaisee itsensä Cellan otteesta irti ja säntää metsän pimeyksiin. Emme jää pohtimaan naisen tai Maran tulevaisuutta, vaan säntäämme molemmat karkuun kartanosta ja juoksemme minkä jaloistamme pääsemme suoraapäätä tallille. Olen vakuuttunut siitä, että teimme uuden maailmanennätyksen juoksunopeudellamme.

- Missä te olitte? Me ollaan yritetty soittaa, vaikka kuinka pitkään, Loci sanoo kun tulemme molemmat hengästyneinä ja hikisinä tallipihaan.
- Ja mitä teille on tapahtunu? Ootte ollu monta tuntia poissa, me oltiin huolissamme, Desi sanoo. Haukomme happea. Huidon tallia kohti ja lähdemme kävelemään sinne. Tallissa ensimmäisenä huomaan Maran tyytyväisenä, rauhallisena karsinassaan. Katsomme Cellan kanssa monttu auki toisiamme.
- Mm-mitä? Mi-miten? Koska? Saan änkytetyksi, osoittaen Maraa.
- No tostahan me yritettiin teille soittaa. Löydettiin Mara aika pian sen jälkeen, kun oltiin erottu Pirunpolulla, Loci selittää.
- Mutku, eihän, kun Mara oli--, Cella yrittää saada sanotuksi.
- No jos me mentäisiin vaikka tallivintille, Loci sanoo.

Myös Sinte, Kasper, Vilja ja Amelie liittyvät seuraamme tallivintille. Saamme Cellan kanssa kerrottua mielisairaalasta ja huutavasta naisesta ja tummasta hevosesta, joka ei ehkä ollutkaan Mara.
- Ööö, onks teillä joku peräkonttipullo, josta ette oo kertonu? Kasper kysyy. Myöskin Loci, Desi, Vilja ja Amelie näyttävät epäileviltä. Sinte on ainoa, joka tuntuu oikeasti miettivän kertomustamme.
- No, Sinte. Onko siellä mielisairaala tai joku? Vilja kysyy.
- Niin no, enpä usko, että se ihan mielisairaala oli, Sinte vastaa melko välttelevästi.
- Mennään tarkistamaan! Kasper vetää jo melkein takkia päälleen. Cella ja minä pudistamme päitämme.
- Ei, mä en mee sinne enää!
- No kyl mä saan seuraa, Vilja? Amelie? Kasper katsoo tyttöjä kysyvästi.
- Stop, stop, stop, kukaan ei lähde enää tänään mihinkään muualle, kuin kotiin. Huomenna päivällä minä käyn tarkistamassa sen, Sinte sanoo.

-- 
Soft core Halloween tarina alá Aida.

Sinten kommentti

Hui että, Maran katoaminen aiheuttikin todellisen halloweensopan! Minä en ole ikinä kuullut, että Metsälammen alueella olisi – tai oikeastaan olisi ollut – mielisairaala, mutta tiesin kyllä rakennuksen olemassaolosta. Kyseinen kartano on seissyt hylättynä paikoillaan niin kauan kuin minä muistan, muistaakseni vaarinikin kertoi siitä aikanaan. Kyseisen rakennuksen käyttötarkoituksesta minulla ei ole ollut tietoa. Toivottavasti kartanon tarina saa jatkoa, ja selviää, mitä siellä oikein tapahtui!

Tarinassa oli käytetty juuri sopivasti huumoria ja jännitystä. Kumpaakaan ei ollut liikaa, ja jännitys säilyi tarinan alusta loppuun. Tarinan alussa hymy levisi kasvoille, kerrontasi on elävää ja tarina oli mielenkiintoinen! Vaikka tarina olikin pitkä, sitä lukiessa ei tullut tylsää. Loistava suoritus, wau! Muutamia yhdyssanavirheitä löysin.

Yhdeksäs kappale oli melkoisen pitkä. Mielestäni sitä olisi voinut pätkiä esimerkiksi sisennyksillä (ns. "pienet kappalejaot", lisäsin ne tekstiin).

"Laulan Kaija Koon mukana ja löin rytmiä auton rattiini."
-> Tässä vaihtui aikamuoto kesken lauseen. Aloitit preesensillä (nykyhetken aikamuoto, "laulan") ja lopetit imperfektillä (mennyt muoto, "löin"). Huomaa myös "auton rattiini" -> "autoni rattiin".
-> "Laukan Kaija Koon mukana ja lyön rytmiä autoni rattiin."

Tähän astisista näköhavainnoista
-> Tähänastisista näköhavainnoista

heijastin liivit = heijastinliivit
potilas papereita = potilaspapereita
suoraapäätä = suoraa päätä (mieluummin 'suorinta tietä')

aijo -> aio

23,20v€ + papukaijamerkki

Ps. Paljon onnea papukaijamerkin arvoisesta suorituksesta! On melko harvinaista, että näin uusi hoitaja ansaitsee sellaisen. Papukaijamerkistä voit lukea lisää tallivintiltä.

[Aava]

torstai 27.11.

Torstai-iltapäivä oli rauhallinen. Hevoset olivat saaneet päiväheinänsä ja ulkoilivat tyytyväisenä pikkupakkasessa. Ulkokarsinoita lukuun ottamatta kaikki karsinat oli siivottu ja hommat muutenkin pulkassa, joten päätin ottaa projektikseni karsinan valmistelun uutta tulokasta varten. Muutaman tunnin kuluttua Bella-ponin pitäisi laskea kavionsa ensimmäistä kertaa Metsälammen maankamaralle, ja pitihän kaunokaiselle nyt puhdas, uusi koti olla. Samalla voisin kuivittaa uudelleen Myyn karsinan, ennen kuin paukkupakkaset tekisivät ulkokarsinoiden kääntämisen hankalaksi.

Talikonvarressa työskentely saisi varmasti ulkona olosta viilenneet sormenikin lämpenemään, joten ei muuta kuin tuumasta toimeen. Parkkeerasin kottikärryt ensin Bellan tulevan karsinan oven eteen ja ryhdyin hommiin. Puhdistuksessa ei kauaa kestänyt – raskaimmaksi osuudeksi osoittautui uuden purun raahaaminen paikalle kottikärrykaupalla. Lopputulokseen sain kuitenkin olla tyytyväinen. Tuli paikalle minkälainen hienohelmainen ponitamma tahansa, se viihtyisi varmasti.

Vauhtiin päästyäni Myyn karsinan siivoaminen sujui vikkelästi sekin. Sen jälkeen poskillani loisti varmasti reipas puna, mutta olo oli ainakin tarmokas ja sormet lämpimät. Tuntui, että olisin voinut saman tien jatkaa vaikka siivoamalla kaikki tarhat, mutta ehkä näin pakkasella se olisi ollut jokseenkin turhaa vääntämistä ja koitunut pikemminkin talikon kohtaloksi.

Tallilla onneksi puuhaa riitti aina puuhaa. Pesaisin päätallista hevosten ruoka- ja juomakupit, joissa ei tosin kovin paljoa putsattavaa ollut – hoitajat olivat ilmeisesti olleet tapansa mukaan ahkerina ja muistaneet myös ne vähän tylsemmät hommat. Sen jälkeen kuljin hyvän aikaa harjan kanssa puhdistamassa vanhoja hämähäkinseittejä nurkista ja sain kummeksuvia katseita muutamalta tallissa häärivältä hoitajalta, enkä ehkä ihan syyttä suotta. Saattoi olla, että kuvittelin vain, mutta minusta tallissa näytti vähän valoisammalta saatuani työni päätökseen.

Hieman ennen neljää kuulin auton rullaavan hiljaa pihaan, ja arvasin heti tulijan – uusi poni! Kaunis voikkotamma peruutti rauhallisesti trailerista alas ja lähti mielellään matkaani, kun Sinte pyysi minua kävelyttämään sitä hiukan ennen karsinaan vientiä.
”Tässä olisi nyt sun uusi koti”, juttelin Bellalle sen vierellä kävellessäni. ”Mitäs tykkäät?”
Poni vaikutti uteliaalta, mutta ei yhtään levottomalta tarkastellessaan maisemia ja tarhailevia hevosia. Pienen kävelylenkin jälkeen vein Bellan putipuhtaaseen karsinaansa, jossa se kävi melkein saman tien heinien kimppuun. Se ei tuntunut juuri ujostelevan uutta paikkaa, ja hyvä niin. Jäin innolla odottamaan, millaiseksi ratsuksi Bella osoittautuisi!

// ekstra.

Sinten kommentti

Äärettömän suuret pahoittelut siitä, että kommentointi on tosiaan venynyt näin pitkälle. Mä oon kauhulla odottanut millanen urakka mulla on vastassa, kun hoitotarinoita on vaan ilmestynyt – enkä yhteenkään ole ehtinyt kommentoimaan irl-kiireiden ja joulukalenteriluukkujen vuoksi.

Sinäpä olet ollut ahkeralla tuulella! Ihanaa, että Bella sai näin siistin vastaanoton Bellan entinen omistaja kertoi tamman olevan oikein mukava, mutta sillä kuulemma on omat mielipiteensä muita hevosia kohtaan. Pitääkin muistaa, että Bella tarhataan ainakin toistaiseksi yksin. Jos myöhemmin osoittautuu, että se tulee toimeen jonkun toisen hevosen kanssa, tarhaustilannetta voidaan tarkastella uudelleen.

Tarina oli siisti ja juuri sopivan mittainen; on mukavaa lukea välillä hieman kevyempiä tarinoita. Olisin kaivannut tekstiin hieman "makua", jotakin joka säväyttäisi lukijaa enemmän. Kaikin puolin virheetöntä tekstiä, muutamia hieman epäselviä lauserakenteita löytyi (esim. "Sen jälkeen kuljin hyvän aikaa harjan kanssa puhdistamassa vanhoja hämähäkinseittejä nurkista ja sain kummeksuvia katseita muutamalta tallissa häärivältä hoitajalta, enkä ehkä ihan syyttä suotta." Liian pitkä lause.)

17,90v€

[Loci]

Enää kaksi yötä Jouluun



Vuoden pisintä yötä, ainakin illasta, valaisivat komeat lyhdyt, niin tallilaisten tekemät, kuin Sinten kaupasta ostetut.

Sinten kommentti

Ihanan tunnelmallinen kuva tallipihasta! Piirroksesta huokuu joulun lämmin ja rauhallinen tunnelma. Olet onnistunut hyvin lyhdyn valon kuvaamisessa vasten punaista tallinseinää. Loistavaa! Tälle on kehystetty paikka piirrosgalleriassa

17,90v€