|
Post by Cella on Aug 2, 2014 14:14:01 GMT 2
Kesäkollit kahlailemassa
Kasper halus lähteä Maran kanssa maastoon kävelemään, ja meikäläinen liittyi remmiin mukaan. Mara ei tapansa mukaan päästäny reissua lässähtämään tylsäksi, mutta maastoilu oli kaikin puolin ihanaa. Kuuma sää kun jatkuu yhä edelleen, niin kävästiin kaikki lammen lämpimässä vedessä kahlailemassa. Sannan kommentti
Ihanan raikas ja kesäinen piirros! Tätä katsellessa virkistyy vaikkei vettä ole lähimaillakaan. Mara näyttää omalta tympeältä itseltään. Kasper sen sijaan näyttää olevan kesäfiiliksissä, niin kuin aina. Olen aina pitänyt kuviesi värityksestä, osaat piristää niillä koko kuvan olemusta! Lammen kirkas vesi on upeasti toteutettu, samoin kuin mustanpuhuva ori ja Kasperin farkut. Upeaa, upeaa ja vielä kerran upeaa! Jatka samaa rataa. En osaa kertoa mitään parannettavaa.
20,30v€
|
|
|
Post by Loci on Aug 3, 2014 21:45:09 GMT 2
3.8. - Katkelma tavallisesta päivästä Pyyhkäisen oranssihtavan hiussuoruvan korvani taaksen ja silitän kiiltävän mustaa karvaa. Lämmin henkäisy tuntuu olkapäälläni ja hymyilen itsekseni. Auringon paahtava kuumuus on jo viikkojen aikana lämmittänyt rakennuksen sisältäkin. Nyppään yksittäisen irtokarvan hevosen lavalta ja jatkan silittämistä kohti hevosen kylkeä. Askeleet kantautuvat pihamaalta ja pian tallin ovi avautuu hieman narahtaen. Ihminen koskettaa minua, ei se ei ole ärsyttävää, vaikka niin olisi jonkun toisen kohdalla. Käännän päätäni ja höristän korviani, joku kävelee lattiaa pitkin kohti minua. Ihmisen pysähtyessä kaltereiden toiselle puolen luimistan ja näytän hampaitani. Tämä on minun reviini, enkä halua tänne nyt ketään muuta.Naurahdan ja käännyn katsomaan tulijaa. Naisen ruskeat hiukset ovat sidottu nutturalle, en muista useasti nähneeni häntä hiukset auki. Silitän rauhoitellen hevosen kaulaa ja pian tuo lopettaakin pörhistelynsä. Nainen kysyy, tulenko ottamaan kahvia. Vastaan myöntävästi, mutta jään vielä hetkeksi kolkkoon karsinaan. Tunkeilija poistuu lopulta ja rentoudun. Ihminen, joka yhä on kanssani, jatkaa rentouttavaa kosketteluaan ja puhuu minulle lempeästi, vaikken ymmärrä tuota kieltä. Kun hän lopulta tekee lähtöä, hirnun: "Älä mene pois." Ihminen katsoo minua kummissaa ja ojentaa pian minulle jotain makeaa.Annettuani hevoselle sokeripalan, poistun karsinasta ja lukitsen sen oven. Suoristan ovessa roikkuvan loimen ja silitän rypyt suoriksi. Katselen vielä, kun ori alkaa nyhtää heinää verkosta. Päivän kuumimmat tunnit ovat kohta ohitse ja hoidokkinikin pääsee takaisin laitumelle. Ihminen poistuu ja jään muiden lajitovereideni kanssa tänne. Minulla on heinää, jota syön. Kuitenkin pieni tila inhottaa minua, haluan vapauteen, kuulun vapauteen. Potkaisen taakseni ja takajalkani osuvat seinämään. Se on silti turhaa.Sannan kommentti
Lyhyehkö tarinanpätkä sai ajattelemaan kahdelta eri kantilta. Niinkuin ihmisen on välillä hankala tulkita hevosta, on myös hevosen erittäin hankala tulkita ihmistä – vaikka me helposti sorrummekin ajattelemaan toisin. Aina ratsastettaessakin pitäisi osata ajatella hevosen aivoilla, jotta suorituksia voitaisiin parantaa ja ongelmakohtia ratkaista. Teistä on kyllä tullut Maran kanssa erottamattomat, vaikka alkumetreillä varmasti tuntuikin toivottomalta luottaa niin temperamenttiseen hevoseen.
Tarinasi oli lyhyehkö, mutta se ei haitannut ollenkaan. Hevosen näkökulmasta kirjoitetut kappaleet saivat ajattelemaan myös asioita toisesta näkökulmasta. Teksti oli hieman haikeaa, ehkä jopa surumielistä? Tämä jätti melko paljon tulkinnanvaraa lukijalle.
16,40v€
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Dec 16, 2014 18:49:09 GMT 2
Mustanpuhuva ori tuijotti minua synkeänä tarhan perältä. Olin enemmän tai vähemmän jahdannut sitä ympäri tarhaa viimmeiset viisitoista minuuttia, kunnes luovutin. Seisoin keskellä tarhaa oikea käsi ojennettuna. Kädessä oli porkkanoita. Mara vain tuijotti. Viiden minuutin kuluttua muutosta ei ollut tapahtunut. Mara seisoi synkkänä ja minä maanittelin sitä porkkanoilla. Kyykistyin maahan lepputtaakseni kivistävää selkääni. Mara laski päänsä maahan hamuten siitä viimmeisiä heinän rippeitä. Katseyhteys minuun säilyi. Kymmenen minuuttia myöhemmin asetelma oli sama. Tiedostaen riskin ja vaaran johon itseni asetan arvaamattoman orin kanssa istuuduin maahan lootusasentoon. Olin pyytänyt, että Mara jäisi yksin tarhaan, jotta voisin tutustua siihen isommassa tilassa kuin karsinassa. Olin siis varautunut ulkona olemiseen ja pukeutunut lämpivästi toppatakkiin ja -housuihin. Vedin pipon harmaan piponi syvemmälle päähäni. Heittelin porkkanan palasia noin metrin säteellä ympärilleni. Taskussani niitä olisi vielä paljon lisää.
Nojasin hanskaan verhotulla kädelläni kylmään maahan. Viikonloppuna oli yhdessä yössä satanut lunta ja seuraavassa se oli sulanut pois. En ole koskaan pitänyt itseäni talvi-ihmisenä, mutta tänä talvena huomaan kaipaavani lunta. Kyllähän kaunis lumimaisema aina mustan, kylmän, märän ja pimeän aina voittaa. Katsoin pilvettömälle, kirkkaalle taivalle. Kuu oli melkein täysi ja sitä ympäröi sadoittain pikkuruisia tuikkivia tähtiä. Olen aina haaveillut lähteväni joskus talviyönä jonnekkin minne kaupungin valosaaste ei yllä. Ihan vain ihailemaan miljoonittain ja miljoonittain loistavia tähtiä.
Tallipihan vilinä palautti minut maanpinnalle. Tosiaan, normaali tiistai-ilta. Pikkuruisia, alle kymmenen vuotiaita tyttöjä talutti Bellaa, Helmiä ja Zaraa kenttää kohti. Vilkaisin Zaraa uudemman kerran. Pieni epäilyksen poikanen sisälläni heräsija kurkoitteli sormiaan kurkkuani kohti. Zara oli varma valinta. Kiltti, rauhallinen, helppo, mutta osaava. Ja jotenkin tylsä. Olisihan Metsiksestä löytynyt Zaraa vaativampia, mutta Maraa helpompiakin ratsuja, mutta jokin synkässä orissa veti minua puoleensa. Orin koko olemus, sen katse, asento ja aura ovat luontaantyöntävän vihamielisiä. Mutta toisaalta, olen nähnyt Maran käyttäytyvän kuin hellyyden kipein koiranpentu, kun Sinte jakaa sille aamuruokia ja Mara luulee ettei tallissa ole muita ihmisiä kuin Sinte. Kovan kuoren alla on herkkä ja hellä hevonen, olen vakuuttunut siitä. Eihän Sinte sitä muuten täällä pitäisi.
Tallinpihaan kaartoi auto josta pomppasi täysiin ratsastusvetimiin pukeutunut tyttö. Tyttö säntäsi tallia kohti, eikä hetkeäkään, kun hän palasi taluttaen Myytä, yhdessä Myyn hoitajan Iiriksen kanssa. Jokin tytössä saa minut muistelemaan omia ratsastuksen alkuvuosia. Olin kuusivuotias, kun sain syntymäpäivälahjaksi pirunpaholaisen nimeltä Juju. Asuimme taajaman ulkopuolella ja lähinaapurillamme oli muutama suomenhevonen. Saimme videä Jujun sinne seuraneidiksi. Perheen tytär yritti opettaa minulle ratsastuksen alkeita, mutta lähinnä opin putoamaan. Kovapäinen pikkulikka, joten periksi ei anneta. Äidin saadessa paremman työn muutimme keskustaan ja Juju siirtyi ratsastuskoululle, jossa se maksoi asumisensa osallistumalla tunneille. Silloin aloitin myös itse ratsastuksen tunneilla. Olin surkeaakin surkeampi. En keskittynyt, enkä kuunnellut. Halusin vain laukata ympäri kenttää. Ja sehän sopi ponilleni. Olin siis ratsastuksenopettajan painajainen. Aiheutin lukemattomia kertoja vaaratilanteita koko ratsastusryhmälle, koska en hallinnut poniani ja kieltäydyin taluttajasta.
Jossain välissä Mara oli hiipinyt lähemmäksi. Se söi tarkasti järjestyksessä jokaisen porkkanan palasen ympäriltäni ja pysähtyi sitten tuijottamaan minua muutaman metrin päähän. Hetken vain tuijottelimme toisiamme. Vein hitaasti toisen käteni taskuuni ja otin sieltä lisää porkkanoita. Ojensin käteni eteenpäin Maraa kohti, nousten samlla kyykkyyn. Mara venytti ja venytti kaulaansa, muttei yltänyt porkkanoihin. Lopulta se otti nopean askeleen eteenpäin, ahmaisi melkein koko käteni suuhunsa ja säntäsi kauemmaksi. Pomppasin itsekin pystyyn, etten vain jäisi jalkoihin. Mara pysähtyi jälleen peränurkkaan rouskuttelemaan porkkanoita. Kaivoin taskustani uudet porkkanat esiin ja ojensin käteni oria kohti. Mara ei ollut huomaavinaankaan. Jonkin ajan kuluttua se kuitenkin lähti hamuamaan jäisestä maasta kaikkea syötävää. Ja kuinkas sattuikaan, ne herkullisimmat herkut olivat sopivasti minun jalkojeni juuressa. Tarjosin jälleen Maralle kädessäni olevia porkkanoita. Hetken tuijotettuaan kättäni epäluuloisena ahneus voittaa ja Mara syö porkkanat kädeltä juoksematta pakoon. Silitän varovasti vapaalla kädellä orin lihaksikasta kaulaa. Se ei näytä tyytyväiseltä, mutta ei juokse pakoonkaan. Otan kaulallani roikkuneen riimun ja kiinnitän sen Maran päitsiin. Syötän vielä yhden porkkanan Maralle ja taputan sen kaulaa. Kyllä tästä vielä hyvä tulee.
-- mulla on hirveen vaikeeta osata valita aikamuoto missä kirjotan. myös järkevien lauseiden tuottaminen ei onnistu ^
Sinten kommentti
Marassa on jotakin sellaista, joka vetää puoleensa: ihan totta, ori ei ole pelkästään kylmää terästä! Vaikka alkumetrit ovatkin haastavaakin haastavampia, lopussa todennäköisesti seisoo jonkinsorttinen kiitos kaikesta vaivannäöstä. Pikkuhiljaa etenemällä pääset tutustumaan Maraan... osa kerrallaan!
Olipa ihana tarina! Kuvailit ensitutustumistasi Maraan juuri sellaisena kuin se on: Maran ja sinun persoonasi tulivat hyvin esille, niin erilaisina kuin ne ovatkin. On mielenkiintoista lähteä seuraamaan, miten kaksi niin erilaista persoonaa sulautuvat yhteen! Loistavaa kuvailua ja kerrontaa – jäin kaipaamaan vielä otsikkoa!
porkkanan palasia = porkkananpalasia kymmenen vuotiaita = kymmenenvuotiaita (10-vuotiaita)
Muutamia aikamuotovirheitä löytyi. Olit kirjoittanut tarinan pääosin menneessä aikamuodossa, imperfekstissä (esim. heräsi, teki, oli...) mutta tekstin seasta löytyi muutamia virkkeitä, jotka hyppäsivät mystisesti "tämän hetken aikamuotoon", preesensiin (esim. herää, tekee, on...).
18,90v€
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Dec 27, 2014 19:47:32 GMT 2
Mikä neroleimaus tämäkin oli?
Mara käänsi peppunsa karsinan ovea kohti heti, kun tulin harjapakin kanssa kaltereiden toiselle puolelle. Toistaiseksi kolmas tai neljäs tai monesko harjauskerta tämä nyt onkaan, alkoi aivan samalla tavalla kuin aijemmatkin. Hain vielä satulan, suitset, suojat ja turvaliivin ja kypärän karsinan edustalle. En oikeastaan voi sanoa, että olisin Maralla kunnolla ratsastanut vielä. Edellisenä päivänä kävin vähän kentällä vääntämässä koulua. Omasta jääräpäisyydestä johtuen, en koskaan lopeta tuntia ennen kuin hevonen tuntuu edes vähän rennommalta, kuin alkutunnista. Joten eilinen tunti, oikeastaan kaksi tuntinen, päättyi siihen, että Mara malttoi hieman laskea päätään ja venyttää askelta. Siihen asti se oli sekä käynnissä että ravissa että laukassa tikittänyt eteenpäin ja punkenut kylki edellä milloin mihinkin suuntaan. Tämän, ja muutaman rauhallisen kävelymaastolenkin, turvin olin tänään siis osallistumassa lumiestekisoihin. Miksi ihmeessä kaivan väkisin verta nenästäni? Maran harjaus ja satulointi sujui kutakuinkin oletettuun tapaan. Herraa kun ei voi kaltereihin solmia pidän aina narua toisessa kädessäni, jottei ukkeli ihan täysin pääsisi juoksemaan minua pakoon. Tosin Mara kyllä pääsee. Kavioita puhdistaessa saan aina pelätä oman takamukseni vuoksi. Toistaiseksi Mara ei ole testannut hampaitaan pehmoiseen peppuuni, mutta uskon vakaasti sen päivän koittavan. Maran kiukkuisuuden vuoksi koen helpommaksi laittaa suitset ensiksi. Aluksi saan tosin roikkua Maran kaulassa melkein koko painollani, jotta ori suvaitsisi laskea päänsä tänne minun tasolleni. Aikaa kuolainten suuhun laittoon ja niskaremmin korvien taakse vientiin on noin kymmenen sekuntia ennen kuin pää sinkoaa jälleen taivaisiin. Satulan sain tällä kertaa laitettua yllättävän helposti. Eilen satula päätyi neljästi maahan, ennen kuin edes käväisi orin selässä. Sieltäkin Mara sen vielä pyöräytti alas jollain uskomattomalla ninja liikkeellä. Satulavyön kiristettyä koukkasin ohjat kyynärpäähäni roikkumaan ja ryhdyin pukemaan inhotusta nimeltä turvaliivi. Tosin nyt olisin voinut vannoa ikuista rakkauttani tuolle paholaisen keksinnölle, joka haittaa huomattavasti rentoutumistani hevosen selässä. Minulla ei nimittäin ollut pienintäkään aikomusta kiivetä tuon arvaamattoman äkäpussin selkään ja hypätä lumiesteitä ilman kaikkia mahdollisia turvavälineitä. Tästä syystä otin matkaani myös pienen raipan. Saanpahan mäjäytettyä oria sillä, jos se punkee kertakaikkisen itsepäisesti pohjettani vastaan. Tarkistin, että kypärä oli riittävän kireällä ja lähdin taluttamaan Maraa kentälle. Turvallisuus syistä aloitin kentältä. Koska virallisessa ohjeistuksessa luki, että Metsiksen maastot ovat kilpailijoiden käytössä, ja koska itse kilpailu tulee tapahtumaan laitumilla, eli vaihtelevassa maastossa pakottauduin lämmittelemään Maran kanssa maastoon. Kilpailijoita oli onnekseni ilmottautunut vähän, joten todennäköisyys että törmään metsikössä johonkin muuhun ja aiheutan vaaratilanteita on melko pieni. Lisäksi egoni ei pääse kokemaan, niin kovia kolhuja jos kukaan ei näe sähellystämme maastossa. Sanon minä joka osallistun koko tallin ja vierailijoiden edessä estekilpailuihin. Ego taitaa joka tapauksessa kokea kolhun. Rapsakka 10 asteen pakkanen pureskeli poskiani ja ilmeisesti myös Maran takamusta, sillä ori teki, aika pieniä onneksi, pukkeja ja potkuja aina silloin tällöin. Pensaikot olivat myös täynnä pelottavia lumihirviöitä, joita Mara kyttäsi aina kun pukeiltaan kerkesi. Itse keskityin siihen, että menosuunta olisi kokoajan eteenpäin. Ei siis sivulle, ei taaksepäin, ei ylöspäin vaan eteenpäin. Toisinaan tämä toimi. Ainoat laukkapätkät uskalsin ottaa ylämäkiin ja luultavasti hyvä niin, koska Mara oikein harppoi. Ylämäen loputtua hevosen luontainen vaisto auttoi sopivasti, niin sain Maran käyntiin tai raviin. Odotusalueella homma vasta jännäksi kävikin. Kilpailuihin osallistui kaksi vierailevaa ratsukkoa ja nekös Maraa kiinnosti. Mara pärisi ja hörisi ja viskoi päätään. Välillä piti vähän pyrähdellä laukkaan ja kokeilla tasapainoani vähän isommissa pukeissa. Loci, joka toimi toimitsijana, viittasi minut ja Maran radalle. Olin jännittänyt Maralla ratsastusta niin kovin, että olin unohtanut jännittää kilpailua. Mutta ei hätää, kilpailujännitys pyyhkäisi ylitseni kuin tsunami konsanaan ohjatessani Maraa kilpailualueelle. Seuraavassa aallossa iski tajunta siitä, etten ole ikinä hypännyt Maralla. Yhtä verryttely hyppyä lukuunottamatta. Enkä kuollaksenikaan muista miten Mara hyppää. Hauskaa miten ihmisen ajatus toimii. Toisinaan voi sekunnissa käydä läpi tuhat eri vaihtoehtoa lopputulokselle tai tuhat eri muistoa tulla mieleen. Minä nimittäin muistin elämäni ensimmäisen estetunnin. En jostain syystä mennyt alkeiskurssille vaan suoraan jatkoryhmään. Opettaja tosin ehdotti sitä alkeiskurssia, mutta eihän se kelvannut. Joten kun tuli ryhmämme aika hypätä, opettaja oletti että minäkin osaan hypätä. Enkä typeränä sanonut, ettei minulla ole hajuakaan mitä pitää tehdä. En ihan tosissani tiennyt pitääkö ennen estettä seistä käsillään hevosen selässä tai jotain, jotta hevonen hyppäisi. Siispä kun vuoroni tuli, nostin ratsullani laukan ja ohjasin sen esteille toivoen parasta. Selvisin hengissä, mikä ei ehkä ollut etu, koska meni vuosi ennen kuin todella ymmärsin mitä esteratsastuksessa kuuluu tehdä. Muun muassa luulin, että kevytistunta ja esteistunta on sama asia. Ja luulin, että koko rata kuuluu ratsastaa kevyessäistunnassa. Oli ehkä opettajassakin vikaa, kun ei ohjeistanut minuta lyttäämään peppua penkkiin esteiden välillä. Tosin olin aika sissi, koska muistan osallistuneeni kerran estekilpailuihin valtavan suurella hevosella, jota minun oli vaikea ohjata. Ja koko tämän radan kökötin jalustimien päällä, kuin jockey. Olipas pitkät sivuraiteet. Joka tapauksessa, vastaavanlainen olo minulla oli tänään kun ohjasin Maraa ensimmäistä estettä kohti. En tiennyt yhtään mitä odottaa. Taisin kuitenkin odottaa, jotain kamalaa tapahtuvan. Hämmennys oli nimittäin suunnaton, kun ensimmäisen esteen ylityksen jälkeen Mara toimi, kuin ihmisen mieli. Se hyppäsi ketterästi kuin kissa ja todella meni sinne minne ohjasin. Kylki edellä, mutta meni kuitenkin. Tosin hidastavat avut eivät menneet perille ja vauhdin yltyessä aivan liian suureksi jouduin kääntämään orin voltille tasatakseni vauhtia. Kisojen pienestä osallistujamäärästä johtuen, Sinte ei kirjannut minulle virhettä tästä ylimääräisesta tiestä. Aikaahan siihen toki kului. Loppupeleissä olimme Maran kanssa hopealla. Mara ei tainnut ihan päästä innostukseeni mukaan, kun taputin sitä palkintojen jaossa vimmatusti kaulalle. Kunniakierroksella Mara taas päätti näyttää olevansa nopeampi, kuin voittaja ja rynnisti ponin ohi aiheuttaen sen pillastumisen. Kuitenkin, loppu hyvin, kaikki hyvin. Read more: metsiksen.proboards.com/thread/64/maran-iv-kirja?page=2o&scrollTo=8 TAKO:n kommentti
Moi! Vilja kommentoi Sinten puolesta, Sinte lisää merkinnät kaappiisi mahdollisimman pian.
Pidin tarinan alussa olevasta pohjustuksesta. Tämä on hyvä vaihtoehto sille, että aloittaisi suoraan kertomaan tarinan aiheesta, vaikka sekin on ihan yhtä hyvä tapa. Koko tarina oli kirjoitettu humoristisesti, mikä sai hymyn nousemaan kasvoille useaankin kertaan tekstiä lukiessa. Huomioi, että tarina pysyy samassa aikamuodossa, sillä välillä tekstistä löytyi preesensin lisäksi imperfektiä silloinkin, kun sen olisi kuulunut olla preesensissä. Myös pilkutuksen kanssa saa olla tarkkana (nimim. Kokemusta On...), esimerkiksi ennen kuin-vertauksia ei tule pilkkua, eikä viimeisessä kappaleessa pilkkua kuuluisi olla ensimmäisessä virkkeessä ja toisen virkkeen lopussa ("Taisin kuitenkin odottaa, jotain kamalaa tapahtuvan." ja "...Mara toimi, kuin ihmisen mieli.").
Huumorilla maustettu tarina estekilpailuista oli erilainen ja oikein toimiva! Kaikki ei mene aina ihan putkeen, eikä tarvitsekaan - erehdyksistä oppii. Mara ei ehkä ole se tallin helpoin hevonen missään suhteessa, mutta määrätietoisen ja kärsivällisen ihmisen kanssa yhteistyökin alkaa pikkuhiljaa sujua. Ihailtavaa uskallusta lähteä yrittämään, vaikka alla olikin vähän tempperamenttisempi ratsu!
Erityisen mukavaksi asiaksi tarinasta nostaisin seitsemännen kappaleen, jossa muistelet ensimmäistä estetuntiasi. Tosi hauska lisä, joka toimi aasinsiltana itse kisasuoritukseen. Joitain pieniä virheitä löysin tekstistä ja listasin niitä alle korjauksineen.
aijemmin = aiemmin omasta jääräpäisyydestä: possessiivisuffiksi puuttuu -> omasta jääräpäisyydestäni kaksi tuntinen = kaksituntinen Turvallisuus syistä = turvallisuussyistä Selkyyden vuoksi vaihtaisin 'onneksi'-sanan paikan ensimmäiseksi: "...sillä ori teki, aika pieniä onneksi, pukkeja..." kokoajan = koko ajan
25v€+ Papukaijamerkki hauskasta ja eläväisestä tarinasta! Paljon onnea! T. Sinte
|
|
|
Post by Amelie on Jan 29, 2015 23:56:36 GMT 2
Kohta ollaan molemmat lumisokeitaPerstana. Sannan komean ilmalennon jälkeen en olisi kyllä halunnut nousta Maran selkään, mutta homma oli tietty menty nakittamaan mulle. Destiny ja Thea pitelivät molemmat kiinni tummasta orista kun kapusin satulattomaan selkään. Joo, olin itsepäisyyshuumassa lyönyt Kasperin kanssa vetoa että pystyisin helposti ratsastamaan ilman satulaakin, Sannan pysäyttämisyrityksistä huolimatta. Desikin pyöritteli silmiään siihen malliin ettei pitänyt mua mitenkään tervejärkisenä. "Miehen täytyy vaan tottua siihen että nainen on oikeassa", tokaisin Kasperille ja tuon ilmeillessä kohautin vain tekoylimielisesti olkiani ja annoin Maralle luvan lähteä liikkeelle. Ori lähti tallipihasta sellaista vauhtia, ettei pikakävelyn olympialaisissakaan ole sellaista vauhtia nähty. Mitä kauemmas jäivät Metsiksen äänet, sitä rennommaksi Mara kävi. Ehkä se johtui siitä, että valtataistelut joita alkumatkasta käytiin satuin voittamaan minä. Joka tapauksessa ehdin jopa katsella kultareunuksisia puiden lehtiä, laulavia lintuja ja kimmeltävää hankea. Oli hiljaista lintuja ja kavioiden intensiivistä kopsetta lukuun ottamatta, mutta ilmassa tuoksui havupuut, pakkanen sekä kaukaa hiljalleen lähestyvä kevät. Aurinkokin näyttäytyi pitkästä aikaa. Ei olisi Sanna voinut valita kauniimpaa päivää lennettäväksi satulasta! Heräsin ajatuksistani Maran kiskaistessa päänsä alas, mutta nopealla pohjeavulla ori tulikin toisiin mietteisiin. Silti hänen egolleen oli sopivaa protestoida pienellä pröystäilyhetkellä, jonka aikana eivät olisi puheeni tai pyyntöni voineet vähempää kiinnostaa. Lumi narskui raudoitettujen kavioiden alla. Kului muutama rauhoittava hetki, kunnes jokin kumma huuto tai vihellys kuului kauempaa. Se vihloo minunkin korviani, joten tietenkin Mara keksi vetää perunan nenään herneen sijaan. Ori korahti ääneen ja heitti oikein komeita puokkeja kaasuttaen sitten polulta metsän siimekseen. Lintuparvi pakeni sinisulkaisilla siivillään paikalta kun tummaa auraa uhkuva kiiltävä ori viskoi menemään niin lujaa kuin kavioista lähti. Pidättely ei auttanut, joten pidin paniikissa kaulasta kiinni kaikin voimin ja yritin väistellä oksia parhaani mukaan. Mara pärski vaahtoa joka sekoittui heti kavioiden mylläämään lumeen ja sieraimet punaisena puristi kaiken energian itsestään. Ei ollut edes harjaa johon tarttua, joten puristin ohjia niin että nahka hiersi kämmeniin jäljet ja musta ori varmasti tunsi puristukseni kaulalla. Mara ampui kuin kyy kaislikosta kahden koivun ahtaasta välistä pellolle hypäten sitten taitavasti kiven yli. Aika hidastui mielessäni, näin kuinka kasvoni etääntyvät maasta hypyn aikana ja tuli sitten kosketusetäisyydelle. Kuului vain tömähdys ja minun harmistunut sekä kivulias älähdykseni, joka jäi kaikumaan ilmaan minun osuessani maahan. Näin Maran loukkaavan auringonvalossa säkenöivän lumisen pellon poikki. Suljin silmäni, tässähän tulisi muuten apua odottaessa sokeaksi. Yritin kaivaa kännykkää esille, mutta se oli oikeassa taskussani. Kun lopulta kierähtäneeksi selälleni ja sain älypuhelimen käsiini, näin koko näytön kattavan naarmun. Se oli liikaa. "Kiitti vaan, pirulainen! Tule takaisin!!" ärjyin, vaikka tiesinkin että Mara oli jo kaukana. Olin eksyksissä, oikea kylki kipeänä, ja kännykkäkin oli kaput. Ei kai siinä mitään, voisin seurata Maran jälkiä kotiin. Jos pääsisin ylös. Muutaman epätoivoisen yrityksen jälkeen luovuin toivosta ja odotin apua istuallaan. Tunsin kipua, mutta alueen tarkastettuani totesin ettei mitään ollut murtunut. Hengitin siinä rauhallisesti ja päätin kontata metsän varjoon, jossa olisi mukavampaa. Kesken konttausreissuni metsästä ilmestyi kuitenkin kaksi, ei vaan kolme tuttua naamaa. Hurmos ja Majuri tavoittivat minut hetkessä, ja Sanna seurasi perässä Maralla ratsastaen. "Amelie, mihin sä teloit ittes?" Kasper kysyi toruvalla äänellä ja yritti tunnustella missä kipua oli. "Näpit irti!" sähähdin ja sainkin Eliaksen sävähtämään. Kasper vain nauroi. "Ihan entisellään on. Ei ainakaan kovin pahaa tälliä ole tullut, kun ihan normaalisti vielä puhut", tuo naurahti. "Kylki vaan on kipee tärähdyksestä, hanki oli pehmeetä, oon okei kunhan nyt vasn auttasitte mut ylös. En aio kontata tallille", mutisin ja sain onneksi pojilta apua. Kasper nauroi noustessaan Majurin selkään niin että siitä ei meinannut tulla mitään. Elias tuntui ottavan asian vakavammin, ja Kasperille kieltä näyttäen pyydin tuota punttaamaan minut Hurmoksen selkään. "On tällä sentään joku täysjärkinen mies, jolla on käytöstapoja", ilmoitin Eliakselle. "Ai, kiitos", kuului vaivaantunut vastaus. Sinten kommentti
Auts, Maran kanssa sattuu ja tapahtuu. Onneksi me löydettiin sut ajoissa, Mara palasi tallille yksinään ja arvasimme heti että jotain on sattunut. Onneksi hankeen oli painautunut jäljet, joita seuraamalla päästiin luoksesi. Luojan kiitos, että oli talvi ja paksu lumihanki – kesällä tehtävä olisi ollut paljon hankalampi. Lumihanki taisi myös pelastaa sut isommilta vammoilta. Pikaista paranemista, sua ei hetkeen päästetä Maran selkään!
Aivan loistava tarina, vaikka aihe olikin vähän harmillinen. Kuvailit paljon ympäristöä ja tapahtumia, teit tarinasta elävän. Vaikka tipahtaminen ei olekaan kiva juttu, tarinan kuvailu ja vertauskuvat saivat hymyn huulille moneen otteeseen. Tosi upeaa tekstiä, mielenkiintoista ja vauhdikasta luettavaa!
En löytänyt virheitä
20v€ + papukaijamerkki, paljon onnea! (Melkein hävettää kun olen jakanut niitä niin paljon lähiaikoina... [lol])
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Feb 25, 2015 17:43:23 GMT 2
Talven viimmeinen päivä - Sen sijaan, että lukisin tenttiin lähdin tallille, sanoin Maralle. - Ei sillä, että siinä olisi jotain uutta, koin vain tarpeelliseksi huomauttaa sen näin alkuun. Siis että minulla olisi tärkeämpääkin tekemistä, kuin istua täällä heiteltävänä. Oli helmikuun viimmeinen lauantai ja samalla viimmeinen päivä. Ja helmikuun viimmeinen päivähän on myös yhtäkuin talven viimmeinen päivä. Rakastan talvea, siis silloin kun on TALVI, mutta vaihtelu virkistää. Vaikka mottoni onkin enemmän "Pessimisti ei pety" olen silti täysin, sata prosenttisen vakuuttunut siitä, että 1. maaliskuuta on aurinkoinen keli ja linnut laulaa ja purot solisee. Mara ei ehkä ollut paras mahdollinen valinta illan maastoon, sillä olimme jo aijemmin päivällä ratsastaneet kolmenkymmenen kilometrin matkan matkaratsastuskilpailuissa. Tosin suunnitelmana oli, että maasto suoritettaisiin pääasiassa käynnissä ja kävelylenkki maastossa on varmasti Maralle vain hyväksi. Ennen maastoa olin myös varma, että Mara olisi niin väsynyt ettei jaksaisi sätkyillä jokaisen hänen mielestään poikeavuuden kohdalla. Olin väärässä, kevyesti nousee peppu, kun jossain napsahtaa. Ota ja tiedä siis millä tuulella Mara koskakin on. Destiny johdatti meidät Rajapolulta Jokipolulle ja Jokipolulta Pirunpolulla. Pirunpolulla Maralla vasta jännää olikin. Metsässä oli jotain suunnattoman jännittävää mitä Maran piti kytätä oikein kaula pitkällä saaden perässämme tulevan Vellin mukaan kyttäämiseen. - Pojat pojat, aurinko se siellä niitä värejä ja varjoja tekee, Alex sanoi ja yritti saada Vellin huomiota muualle. Sponttaani tuulenpuuska sai kasan viimme syksyn lehtiä pöllähtämään ilmaan kauempana, mutta kakarakaksikollehan se riittää villitsemiseksi. Yksissä tuumin Mara ja Velli säntäsivät pierupukki laukkaan änkien edellä menneiden Leevin ja Enkelin ohi. Luojan kiitos Vilja ja Destiny olivat hereillä, eivätkä kummatkaan hevosista päässeet pelleilylaukkoihin mukaan muutamaa askelta enenpää. Me sen sijaan laukkasimme ihan saunalle saakka, jossa Amelie, Cella ja Kristina kantoivat lisää puita lämmitetylle saunalle. Maran ja Vellin mielestä puitakantavat tyttöset olivat ensinnäkin aivan väärässä paikassa ja toisekseen aivan järjettömän pelottavia, että molemmat iskivät nelijarrut pohjaan ja kääntyivät ympäri. Alex ja minä olimme kyllä heränneet tähän päivään jo siinä vaiheessa ja saimme molemmat herrasmiehet pyörähtämään uudelleen ympäri ja jopa pysähtymään. - Jaaaha, ratsastitte sitten tänne, Kristina sanoi. - Joo, ei ollut kyllä tarkoitus. Käytiin tossa poikien kanssa keskustelua siitä, että laukataanko vai eikö ja minne mennään. Päädyimme lopulta kompromissiin, että pojat päättää mitä tekevät ja me sopeudutaan siihen, Alex sanoi selvästi hu*neena kakaroidemme käytöksestä. Loppumaastoporukkakin saapui saunalle, ja (vahingon)ilokseni huomasin, että myös uutukaisen Selan mielestä puitakantavat tytöt olivat hämmentävä näky. Sela tosin reagoi tähän järkyttävään tapahtumaan hieman asiallisemmin ja tyytyi vain hyppäämään pienesti sivuun. - Ähemm, Destiny rykäisi. - Jos Urpo ja Turpo on hoitanut pelleilynsä, niin jatketaanko tallille? hän kysyi pidätellen nauruaan. Ohjasin Maran Leevin perään. Loppumatkan Mara hörisi itsekseen. Jos uskoisin, että Maran on mahdollista olla hyvällä tuulella olisin vakuuttunut siitä, että se nauroi omalle nerokuudelleen. ---- Tämähän on sitten siellä tapahtuman sivulla kanssa. Sinten kommentti
No johan teillä olikin kunnon maastopäivä! Ihme ja kumma, jos Mara ei saanut vielä tarpeekseen maastolenkeistä. Julkaisin tänään tulokset matkaratsastuskilpailuiden 2. luokasta, johon osallistuitte myös Maran kanssa: pääsitte 13. sijalle. Onneksi ette tipahtaneet selästä, vaikka hevoset innostuivatkin rellestämään ihan urakalla!
Vauhdikas ja melko hyväntuulinen tarina - ilkeästä kommelluksesta huolimatta tapahtumien kuvailu sai hymyn nousemaan huulille. Jäin kaipaamaan tarinaan kappalejakoja! Löysin tekstistä myös muutamia yhdyssanavirheitä:
sata prosenttisen = sataprosenttisen pierupukki laukkaan = pierupukkilaukkaan puitakantavat = puita kantavat
aijemmin -> aiemmin
16,20v€
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Mar 27, 2015 20:24:13 GMT 2
Juttuja kisakentiltä
Noitamäen harjoituskoulukilpailut Jopas jotakin. Yleisöstä kuuluu kova räsähdys eikä Mara reagoi siihen muutkoin, kuin heilauttamalla häntäänsä äksysti. Jopas jotakin, toistan ajatuksissani. Marahan toimii. Harkkakentällä Noitamäen kisoissa mun jalat tutisi ja vatsassa velloi. Mara reagoi mun jännitykseen viskomalla, luivertamalla, punkemalla ja potkimalla kiukkuisesti. Ja ihan syystä, ketäpä kiinnostaa olla hermoheikon mimmin kanssa kisoissa. Mutta radalle päästyä Mara lopettaa kaiken pelleilyn ja ikäänkuin kasvaa mun alla sellaisesta epämääräisestä löllöstä fiksusti käyttäytyväksi hevoseksi. Muutos Marassa vie munkin jännityksen mennessään. Ei hemmetti, eihän tän näin pidä mennä? Ratsastaja rauhottaa hevosen ei toisinpäin, ajattelen pysäyttäessäni Maran tervehdykseen. Toisaalta, ei saa valittaa. Raviohjelma menee ihan mukavasti. Mara tekee kaiken mitä pyydän ja kaikenlisäksi kiukuttelematta. Yleisön äänet ei herraa häiritse. Loppuradasta Mara tarjoaa jopa peräänantoa. Ja kauniissa peräänannossa ravaamme lopputervehdykseen. Ennen tuloksien julkaisua jännitys kasvaa taas huimaksi ja katson parhaaksi pyytää Sinten mukaan rauhoittamaan oria. Äärimmäisen fiksu ratkaisu. Jännitys tuntuu repivän sisukseni riekaleiksi ja Mara allani tuntuu ruutitynnyriltä. Onneksi Sinte pitää hellästi orin kuolainrekaasta kiinni ja silittelee Maran kaulaa. Tuomarin ilmoittaessa minut ja Maran voittajaksi meinaan pyörtyä. Siis minä ja Mara. Ihan tosi? Voitettiin? Kaikkien näiden fiksujen ja normaalien ratsukoiden seasta? Voi jösses.
Noitamäen harjoituskisojen jälkeen leijailen pilvissä pari päivää. Lähden kisoihin aina hakemaan kokemusta, ja tähän mennessä olen aina saanut vain sitä kokemusta, joten luokkavoitto oli järjettömän järjetöntä. Onneksi olen valinnut rakkauteni kohteeksi tuon huumorintajuttoman herran joka palauttaa maanpinnalle pilvilinnoista hyvin nopeasti. Ensimmäiset itsenäiset koulutreenit Maran kanssa ja herraa ei vaan kiinnosta. Ei tahdo tehdä pyöreitä voltteja, eikä tahdo tehdä neliöön kulmia. Ei kiinnosta ravata eteenpäin eikä kiinnosta laukata suoraan. Ei huvita tehdä pohkeenväistöä eikä todellakaan tehdä mitään avotaivutuksia. Sen sijaan kyttäillään itteämme peilistä ja pelätään maneesin sivuovea joka on kymmenen senttiä enemmän auki kuin yleensä. Ja pitäähän sitä muutamat sivuloikat siihen oven kohdalle järjestää. Aikani väkerrettyä saan Maran tekemään yhden hyvän väistön ja lopetan ratsastuksen siihen. Ja tässähän tämä kaava meidän koulutreeneihin suunnilleen onkin. Välillä kiinnostaa vähän enemmän, välillä kiinnostaa vielä vähemmän. Näillä fiiliksillä kohti...
Metsälammen harjoituskoulukilpailut Luulisi, että kotikenttäetu tekisi näistä kisoista vähemmän jännät kuskille, mutta eipä tee. Ihan yhtä paljon jännittää. Noitamäen kisojen hyvä kokemus ei paljoa lämmitä, kun viimme aikoina ollaan ihan kunnolla väännetty kättä muun muassa ympyrän kulmien määrästä. Verkka Maran kanssa tuntuu taas yhtä hirveältä kuin ennenkin. Vähän ennen meidän vuoroa Sinte tulee käskemään mua lopettamaan pelleilyn ja ottamaan itseäni niskasta kiinni. - Nyt vaan on osattava hallita jännitys! Nainen komentaa tiukkaan sävyyn. Sinten äänensävy saa perhoset mun vatsassa lentämään muodostelmassa sen sijaan, että ne sinkoilisi kukin omaan suuntaansa. Ihan hyvä. Radalla Mara käyttäytyy taas kuin mikätahansa normaali tuntiponi. Ei mene erityisen kauniisti, mutta ei hankaa vastaan missään. Tehtävät suoritetaan askelellisesti oikein, vaikka hienosäätöä sietäisi olla reilusti enemmän. Tuloksien tultua meinaan taas pyörytä järkytyksestä. Miten ihmeessä me muka taas tultiin ekaksi? Mara, mitä tämä tälläinen käytös muka on? En tosin ehdi järkyttymään menestyksestä enempää, sillä Helppo B luokka entisen hoitsuni Zaran kanssa odottaa. Verkka Zaran kanssa sujuu paljon rauhallisemmissa merkeissä. Jos tarkkoja ollaan, liian rauhallisissa merkeissä. Olen pilvissä Maran loistavuudesta, etten tajua ratsastaa Zaraa riittävän reippaaksi. Joten kun on meidän vuoro olla radalla tamma ei suostu nostamaan laukkaa ajallaan. Ja kun se Zara suvaitsee laukata, niin Zara laukkaa hidasta ja hyvin tahmeaa laukkaa. En pääse yhtään yllättymään siitä, että tulimme viimmeiseksi. No oppia ikä kaikki.
Sinte laittoi illalla viestiä, että oli huomannut Maran jalkojen olevan hieman turvoksissa iltatallia tehdessä. Joten seuraavana aamuna suuntaan tallille antamaan kylmähoitoa Maran jaloilla. Samalla puhelen herralle, joskos me uskallettaisiin ihan oikeisiin kilpailuihin osallistua seuraavaksi. Tosin jos osallistutaan, niin eiköhän meille se hylky järjesty.
Sinten kommentti
Maralla kisaaminen onkin ihan omaa luokkaansa: toisaalta jännitys saattaa omalta osaltaan parantaa suoritusta... kun taas toisaalta se voi hyvinkin helposti pilata koko suorituksen. Harjoituskisoista ei kannata ottaa harteilleen isoa stressiä, niiden tarkoituksena on vain antaa pientä "tatsia" kisakentillä ratsastamiseen. Paljon onnea luokkavoitosta Noitamäessä! Virheet opettavat, pidä se mielessä!
Virheetön pikkutarina kahdesta eri kisasta. Mukavaa iltaluettavaa! En löytänyt juurikaan mitään korjattavaa, eikä mulla oikeastaan ole sen suurempaa kommentoitavaakaan. Poistin ylimääräisiä rivinvaihtoja kappaleiden välistä.
Helppo B luokka -> Helppo B -luokka (Huomaa välilyönti ennen yhdysmerkkiä)
16,90v€
|
|
|
Post by Sinte on Apr 6, 2015 18:31:24 GMT 2
Maailmankaikkeuden nopein maastolenkki
Seisoskelin tallipihassa talikkoon nojaten, omiin ajatuksiini hyvinkin syvälle uppoutuneena. En huomannut edes viereeni kävellyttä Siljaa, joka tökkäsi varovasti olkapäätäni.
– Ai moikka, enhän mä sua huomannut ollenkaan! älähdin ja naurahdin niskaani hieraisten. – Sitä asiaa mulla vaan oli, että olisitko lähtenyt mukaan maastoon mun ja Minjan kanssa? Silja kysyi hymyillen. – Öh… no totta kai, mutta… kallistin päätäni pihaton ja sen luvattoman sotkuisten karsinoiden suuntaan. Silja luki ajatukseni: – Kyllä ton pihaton ehtii siivota myöhemminkin… tai sitten nakitat sen vaikka Kasperille! nainen nauroi perään. Hei, totta.
Kahdenkymmenen minuutin kuluttua seisoin tallipihassa Makrahoan oikeassa kädessäni. Ori mulkaisi minua niin kylmä katse silmissään, että viiltävät kylmät väreet kulkivat kehoni läpi varpaista päänahkaan asti. Tarvittiin kolme ihmistä pitelemään oria aloillaan, jotta pääsin kiipeämään selkään asti.
Silja hyppäsi ketterästi ratsunsa Selan selkään, eikä Minjallakaan mennyt kuin huikeat kaksi sekuntia Arman ratsaille. Lähdimme siis liikkeelle ja suuntasimme kohti Pirunmetsää.
Mara steppaili kuin hiilten päällä. Koitin parhaani mukaan rauhoitella oria, jonka suusta valui litroittain valkeaa vaahtoa. Eihän siitä mitään tullut, tuntui että se hermostui entisestään. Kuljimme peräkanaa polkua kohti Pirunmetsän vanhaa latoa, ja jonon keulassa ratsastava Silja ehdotti laukkaa – ennen kuin lause oli ehtinyt loppuunsa, Mara oli jo menossa kilometrin päässä. Vilkaisin taakseni ja ehdin nähdä maastoseurani katoavan puiden taakse orin kaahatessa polkua pitkin oikealle. PRKL!
Puut viuhahtelivat ohitseni kun Mara pinkoi minkä kintuistaan pääsi. Vauhti tuntui olevan noin 350 kilometriä tunnissa ja tuntui että Mara sai vain lisää voimaa. Lukuisat yritykseni vaikuttaa orin pinkomiseen menivät kuin kuuroille korville ja tyydyinkin vain pitämään kiinni. Kovaa.
Siinä meni pirunmetsän lato. Juuri ja juuri ehdin nähdä sen vauhdin lomasta. Oltiinkohan me Jokipolulla? Vai kenties Mansikkapolulla? Tuntui että maailmankartta oli pyörähtänyt ympäri, ja olin pudonnut kärryiltä jo kauan aikaa sitten. Ei sillä kai ollut merkitystä, kunhan hengissä selvittäisiin. Jotakin märkää tipahteli kasvoilleni, enkä ollut varma tuliko se taivaalta vai Maran suusta. Olin noussut kevyeen istuntaan ja puristanut tukon harjaa molempiin käsiini – itse asiassa en enää tiennyt oliko se enää edes Marassa kiinni vai irronnut hullunkiidon aikana.
Vauhti tuntui hidastuvan kun pieni polku vaihtui isompaan väylään. Tiesin tosin, että se oli vain optinen harha. Luojan kiitos aloin kuitenkin hahmottamaan tuttuja maisemia horisontissa. Polku päättyi isolle tielle ja Mara survaisi vitosvaihteen päälle. Rukoilin Jeesusta, Buddhaa, Thoria, yläkerran kattolamppua ja muinaisten hevosten henkiä, ettei vastaan tulisi autoja.
Lopulta, LOPULTA Mara kurvasi Metsälammen pihaan ja pysähtyi nanosekunnissa heittäen minut tallin ovelle kuin perunasäkin. Makasin selälläni maassa ja näin ehkä jotain tähden tapaisia muodostelmia… kunnes kuvaan piirtyi Viljan kasvot.
– Haloo? – Haloo. – Sattuuko? – Sattuu. – Mihin sattuu?
Ja siihen päättyi filmi. Seuraavan kerran heräsin päivystyksessä valkotakkisten ympyröimänä. Ei kuulemma aivotärähdystä kummempaa, pääsisin jatkamaan tallihommia ehkä jo huomenna.
|
|
|
Post by Minkki on Jun 2, 2015 17:10:36 GMT 2
Uittomerkin suoritusEpäröiden astuin mustan oriin karsinaan. Mara oli tunnettu tallin "paholaisena" vaikka en tietenkään uskonut sen olevan syyttä ilkeä tai hankala. Annoin sen nuuhkia itseäni hetken ja varovasti pujotin riimun Maran päähän. Sehän ei tykännyt kiinniolemisesta ollenkaan ja oli vähällä, etteivät hampaat kalahtaneet vasempaan olkapäähäni. Tiuskaisin Maralle kieltosanan samantien ja sain sen pään laskeutumaan hitaasti alas. Hangoittelut sen kun jatkuivat, mutta noin 45 minuutin päästä oltiin turvallisesti matkalla Metsälammen rannalle.
Mara oli minulle aivan uusi tuttavuus ratsuna ja tunsin, kuinka se ei tykännyt minusta ollenkaan. Yrittihän ori pari kertaa purra jalkojanikin! Tahtojemme taisto kesti noin kymmenen minuuttia kunnes olimme veden rajassa ja Mara oli rauhoittunut hieman. Se kastoi jalkojaan rannassa, mutta ei suostunut menemään pidemmälle. » C'mon Mara! Ei siellä ole haita! » sanoin rohkaisevasti ja kehotin oria takaisin veteen. Pian Mara suostui menemään polviaan myöten veteen ja katseli vastakkaisella rannalla uiskentelevia joutsenia. Pidätin henkeäni ihastuksesta, koska en ollut nähnyt joutsenia ennen - ne olivat niin kauniin valkoisia ja tuntuivat sulautuvan kirkkaaseen veteen.
Sain miltei sydänkohtauksen, kun katsahdin vasemmalle puolelleni veteen. Jokin läpinäkyvä, löllömäinen otus kellui Maran vierellä! Mielessäni kävi ensimmäisenä meduusa, äkkiä pois vedestä! Hypähdin samantien alas selästä loiskahtaen ja sain oriin hieman hätääntymään. Huokaisin helpotuksesta. Se olikin vain muovipussi... Kuka kehtasi sotkea näin kaunista paikkaa? Nostin pussin ja tyhjensin vedet sen sisältä laittaen sen taskuuni. Joutsenet vastarannalla olivat kadonneet. Ainoa elonmerkki lammessa oli pieni ja puinen purjevene, joka seilaili veden pinnalla hiljaa. Olikohan se jonkun pikkupojan rakentama ja kadonnut lelu?
En kauaa ehtinyt luontoa ihastella, kun samassa hyökyaalto syöksyi ylitseni. Hetkessä olin litimärkä ja muutaman ärräpään huutelun jälkeen katsoin taakseni hyökkäyksen aiheuttajaa. Mara pärskähti ja virnisti polskuttaen vettä etujalallaan. Se oli selvästi innostuneempi vedestä, kun en ollut sen selässä. » Tuon teit tahallasi! » tuhahdin ja ravistelin käsiäni. Vesipisarat lensivät joka puolelle saaden Maran vielä tyytyväisemmäksi. Päätin olla pilaamatta satulaa ja lähdin taluttamaan Maraa takaisin tallille. Siihen loppui mukava uintiretkemme!
Onneksi metsälammessa ei ole meduusoita eikä haita! Korkeintaan muovipusseja ja ahvenia! Hyväksytty suoritus, ansaitsit tällä uittomerkin Lisäksi saat tarinamerkinnän yli 200 sanaa pitkästä suorituksesta. t. Sinte
|
|
Viivi
Uutukainen
Posts: 8
Hoitohevonen: Mara
|
Post by Viivi on Jun 3, 2015 13:14:14 GMT 2
-Vauhdikas tutustuminen- Saavun tallin pihaan, ulkona on tukalan kuuma, aurinko paistaa täysillä. Astelen pihan poikki talliin, sisällä on hiljaista. Päättelen hevosten olevan laitumilla, joten lähden niitä kohti pienen mietinnän jälkeen. Kun kävelen ensimmäisen laitumen portille näen heti hevosen joka muistuttaa Maraa. Katselen hetken ympärilleni, kunnes huomaan koukun jossa roikkuu riimunnaruja. Otan niistä yhden ja avaan laitumen portin. Kävelen rauhallisin askelin mustaa hevosta kohti. Hevonen nostaa päänsä ruohikosta ja katsoo minua korvat luimussa. "Heippa!", sanon iloisesti hevoselle. Ojennan käteni lähemmäs sen turpaa ja siirryn itsekin Maran viereen. Ori nuuhkii minua hieman, kunnes laittaa korvansa jälleen luimuun ja nostaa päätään. Klipsautan riimunnarun kiinni orin riimuun ja lähden taluttamaan sitä portille. Yhtäkkiä Mara pysähtyy hysteerisesti, se kääntyy äkillisesti niin, että riimunnaru lipeää käsistäni. Ehdin jo säikähtää pahasti että ori lähtisi karkuun, mutta onneksi se jääkin vain paikoilleen syömään! Menen rauhallisesti ottamaan riimunnarun maasta ja käännän orin jälleen portille. Talutan paikoitelleen steppaavan Maran talliin, jossa kiinnitän orin hoitopaikalle. Mara rupeaa samantien steppaamaan kun olen saanut sen kiinnitettyä. Haen hevosen hoitotarvikkeet ja tuon ne hoitopaikan reunalle. Kun otan harjan käteeni Mara hurjistuu entisestään. Se alkaa kuopia maata etujalallaan ja riuhtomaan päätään hullun lailla kohti kattoa. Kiellän oria napakasti, jolloin riuhtominen loppuu välittömästi. Harjaan Maraa pitkin vedoin kaulasta kohti takaruumista. Paikoittain Mara värisyttelee ihoaan ja näyttää juuri sellaisia 'yök, vie se pois!' -ilmeitä. Harjattuani orin molemmin puolin puhdistan sen kaviot. Näytän kaviokoukkua ensin Maralle, se nuuhkaisee sitä ja laskee päänsä sitten alas myöntymisen merkiksi. Hymyilen tälle ja puhdistan kaikki kaviot. Tänään ajattelin lähteä taluttamaan Maraa maastoon, sillä haluan tutustua oriin vielä vähän paremmin. Haen muitta mutkitta Maran suitset varustehuoneesta. Kun otan orin riimun pois se nostaa päänsä korkealle. Odottelen hetken, kunnes otan pään alas katon rajasta. Tarjoan kuolaimia hevosen suuhun, joka ei selvästikään ole aukeamassa vapaaehtoisesti. Laitan sormeni hevosen suupielestä sisään, jolloin suu alkaa pikkuhiljaa aueta. Pujautan kuolaimet orin suuhun ja nostan niskahihnan korvien yli. Kiinnittelen kaikki remmit ja otan ohjat irti suitsista. Laitan ketjuriimunnarun toisen kuolainrenkaan läpi ja kiinni klipsulla toiseen. Kannustan orin vihdoin liikkeelle, se lähteekin ihan mielellään mukaani. Sää on yhä hyvä, joten voisimme käydä jopa vähän pitemmällä käppäilemässä. Kun saavumme pienen hiekkatien pätkän jälkeen metsänreunaan lähden vaistonvarassa kivan näköiselle polulle. Mara kävelee mukavan helposti ja reippaasti vierelläni, eikä turhia hätiköi, se on hyvä asia! Yhtäkkiä kuulen takaamme jonkinalisen risahduksen, katson taakse ja näen fasaanin pusikossa. Mara alkaa steppaamaan ja hyppii kapealla polulla puolelta toiselle. Pitelen riimunvarresta kiinni ja yritän vain kävellä reippaasti eteenpäin, pois fasaanin luota. Yhtäkkiä fasaani kiljaisee ja lähtee lentämään hirvittävää vauhtia meitä kohti. Tästäkös sitten Mara saa hepulin, ori hyppää pystyyn, jonka seurauksena mätkähdän maahan. Seuraavana hetkenä näen vain fasaanin, joka lentää ylitseni, Maran joka laukkaa pois päin ja oman käteni, johon on tullut pieni kivulias haava. Nousen maasta ylös, pudistelen hieman vaatteitani ja lähden kävelemään siihen suuntaan mihin Mara lähti. Käveltyäni jonkin aikaa huomaan saapuvani Metsälammen laitumille. "Mitä ihmettä..?" mietin itsekseni. Kun pääsen kokonaan pois metsästä laitumelle tiirailen tarkasti ympärilleni. Aivan yllättäen huomaan mustan hevosen, todella, todella kaukana. Se ilmeisestikin on jonkinlaisen talon pihassa. Lähden juoksemaan äkkiä kohti taloa, pikemminkin mökkiä. Talolle päästyäni saan tuskin henkeä, hengähdän hetken ja hyökkään sitten Maran riimunnarun kimppuun. Ori katsoo minua korvat hörössä söpöllä katseella kun otan sen riimunnarusta kiinni. Huomaan että Mara on mutustellut jonkun kukkapenkkiä, samalla sekunnilla kuulen kuinka joku avaa mökin oven takanamme. Käännyn nopeasti toisin päin ja nostan Maran pään pois kukkapenkistä. "Mitä se sinun kaakkisi minun kukkapelloissani tekee!?" ilkeän näköinen vanha mies kysyy. "Tuota.. se karkasi minulta ja oli tullut tänne, olen pahoillani" vastaan tälle. "Vai että pahoillasi, sen kun näkisin" mies suorastaan huutaa mökin portailta. "Alkakaahan mennä täältä, ja pysykääkin poissa!" mies huutaa raivopäisesti. Lähden taluttamaan Maraa ripeästi pois miehen pihamailta. Kun olemme jo kauempana mökistä huokaisen ja taputan Maraa kaulalle. Vihdoin tallin pihaan saapuessamme vien orin nopeasti hoitopaikalle ja laitan sen laidun kuntoon. Laitumelle päästessään Mara lähtee laukkaamaan iloisesti pieniä pukkeja tehden. Naureskelen yksikseni portilla ja katselen hevosta hetken. Yhtäkkiä katseeni kiinnittyy kaukana näkyvään mökkiin, joka on kukkulan päällä, näen hämärästi mökin vieressä miehen jolla on harjanvarsi kädessään. Nauran ihan ääneen, mikä päivä! Loppuun vielä kuva tilanteesta, jossa Mara laukkaa laitumella reissun jälkeen: Mara laitumellaSinten kommentti
Voi ei! Onneksi suhun ei sattunut sen pahemmin, vaikka maastoreissu päättyikin aikamoiseen show'hun. Mara on ihan äärimmäisen hankala tapaus, ja sen kanssa toimivalla pitää olla aimo annos kärsivällisyyttä ja kokemusta. Kannattaa edetä orin kanssa hitaasti ja varovasti. Älä lannistu, vaikka joskus orin kanssa toimiessa tulisikin takapakkeja... vaikka ori on asunut Metsälammella jo pitkän aikaa, kokeneemmatkaan hoitajat eivät saa sitä aika kuriin! Toivottavasti seuraavalla kerralla säästyt ruhjeitta
Kaunis kuva Marasta laukkaamassa laitumella! Taustalla oleva kukkula on hauska lisä, se nostaa hymyn huulille kuvaa katsellessa Olet onnistunut piirtämään hyvin Maran lennokkaat laukka-askeleet.
Vauhdikas tarina Maran ja fasaanin kohtaamisesta! Mulla on ollut tapana korjata tarinoiden kielioppivirheet tässä alla, kerro vain rohkeasti jos et ymmärrä mitä tarkoitan jossakin korjauksessa!
"Heippa!", sanon iloisesti hevoselle. -> kun lainattu lause loppuu huuto- tai kysymysmerkkiin, pilkkua ei tarvita ennen johtolausetta (alleviivasin johtolauseen). Jos lainaus loppuu pisteeseen, silloin piste korvataan pilkulla. -> "Heippa!" sanon iloisesti hevoselle. -> (tai esim.) "Heippa", sanon iloisesti hevoselle.
laidun kuntoon = laidunkuntoon -> vertaa: "siistitään laidun kuntoon ennen kesää" / "laitetaan hevonen laidunkuntoon"
19,80v€
|
|
Viivi
Uutukainen
Posts: 8
Hoitohevonen: Mara
|
Post by Viivi on Jun 10, 2015 19:49:05 GMT 2
(suoritan samalla yhden ekstratehtävän Ensimmäistä kertaa selässä
Pyöräilen tallille, vanha kunnon Helkamani toimii vielä moitteetta, vaikka se on palvellut minua jo monia vuosia. Sää on pilvinen ja hieman viileä. Yhtäkkiä saavun tunneliin, joka oon maanalainen. Ajan sen läpi melko kovaa. Hetken ajettuani saavunkin jo tallinpihaan. Parkkeeraan pyöräni tallin seinustaa vasten ja kävelen rennoin askelin talliin. Yhtäkkiä Sinte juoksee minua vastaan aivan paniikissa. "Mikä on!?" kysyn tältä ihmeissäni moisesta vastaanotosta. "Minä.. Minä taisin nähdä pantterin, kyllä.. kyllä se oli pantteri!" Sinte vastaa huohottaen ja pitää kättään rinnallaan. "Pantterin!? Taisit nähdä väärin, sillä eihän Suomessa ole panttereita!" vastaan ja rauhoittelen Sinteä. Vihdoin saan Sinten rauhallisempaan mielentilaan ja hän lähtee miettimään asioita tallin toimistoon. Sillävälin haen Maran laitumelta. Matkalla laitumelle huomaan jonkun oudon näköisen esineen pusikossa. Menen katsomaan mikä se on, kurkistan esinettä lähemmin ja huomaan sen olevan kellotaulu. Ihmettelen moista esinettä täällä, joten otan sen mukaani ja vien toimistoon. Asetan kellotaulun Sinten työpöydälle. "Löysin tämän pusikosta, miksi se oli siellä?" naurahdan ja katson Sinteä kysyvästi. "Aaa, tuo on Penan kellotaulu, jätti sen tänne kun ei halunnut ottaa sitä kuulemma mukaansa" Sinte vastaa ja alkaa nauramaan kippurassa. Katson häntä kysyvästi. "Pena on siis minun setäni, hän on hieman hölmö joten hän on jättänyt kellotaulun ilmeisesti pusikkoon" Sinte jatkaa. Hän kiittää että toin sen hänelle ja lähden vihdoin hakemaan Maraa. Kun saavun laitumen portille on Mara sopivasti juomassa lähellä porttia. Kun lähestyn oria se on kuin viilipytty, ei liikahdakaan. Pujautan riimun hevosen päähän ja talutan sen hiljalleen talliin. Tallissa laitan Maran kiinni hoitopaikalle ja alan harjailemaan sitä. Kun alan harjaamaan oria, se alkaa murjottaa koska ei pidä harjauksesta. Harjattuani ja puhdistettua Maran kaviot varustan sen. Laitan orille ensin suojat ja satulan, viimeisenä suitset. Saan varusteet jo hieman helpommin orin päälle kuin viimekerralla, vaikka yhteinen taipaleemme ei olekaan vielä pitkä. Asettelen kypärän päähäni ja talutan Maran kentälle. Kentällä kiristän satulavyötä muutamalla reiällä ja laitan jalustimet sopivan mittaisiksi. Haen kentän laidalta korokkeen taluttaen Maraa perässäni. Asettelen korokkeen nopeasti Maran viereen, nousen sille ja ponnahdan satulaan. Mara laittaa korvansa luimuun ja steppaa muutamia askeleita eteenpäin kun nousen selkään. Istun tiiviisti satulaan ja pyydän Maran pysähtyä. Ori pysähtyykin melko hyvin, joka on minulle yllätys. Kun Mara on seissyt hetken kiltisti paikallaan pyydän sen käyntiin. Onnan orille puolipitkät ohjat, ensin se venyttää kaulaansa pitkälle alas mutta heti kun otan ohjat käsiini se nostaa päänsä ylös. Alan ensin tekemään voltteja ja ympyröitä käynnissä. Toiselle pitkälle sivulle teen pienen ravipätkän, Mara kulkee kaahottavin askelin joten otan sen uudestaan käyntiin ja jälleen raviin. Seuraavalle pitkälle sivulle teen avotaivuteksen, johon Mara taipuu yllättäen erittäin kepeästi. Avotaivutuksen jälkeen Mara laittaa päänsä hienosti muotoon ja on heti paljon paremman tuntuinen. "Hyvä", kuiskaan orille. Muutamien toistojen jälkeen jatkan samaa tehtävää ravissa, mutta tehden käyntiin siirtymisen toiselle pitkälle sivulle. Vaihdan välissä myös suuntaa. Avot suorittuvat myös ravissa hyvin ja Mara on jo paljon paremmin kuulolla, vaikka aina välillä nosteleekin päätään ja tekee pieniä sivuloikkia. Seuraavan käyntiin siirtymisen jälkeen annan Maralle hetkeksi pitkät ohjat. Annan orin kävellä muutaman kierroksen ajan kunnes siirrymme pääty-ympyrälle. Ensin taivuttelen oria hieman ja ratsastan sitä muotoon. Lopulta pääsemme hyvään tulokseen ja taputan Maraa kaulalle. Annan laukka-avut, mutta Mara vain pukittaa ja riistäytyy pois ympyrältä. Ohjaan orin takaisin ympyrälle ja koitamme uudestaan. Pienen pukin jälkeen laukka nousee. Laukkaamme muutamia kierroksia, pää pystyssä, mutta kuitenkin. Lopulta siirrän orin ravin kautta käyntiin. Mara puuskuttaa ja steppaa pää korkealla. Teen muutamat pysäytykset, kunnes ori tulee taas paremmin kuulolle. Vaihdan suuntaa ja menen toiseen päähän ympyrälle. Yhtäkkiä huomaan kentän aidan toisella puolella jotain, se on purje! Heti kun Mara huomaa purjeen se nousee takajaloilleen ja pinkaisee karkuun. "mistä tuo tänne nyt tuli..?" mietin itsekseni ja rauhoittelen Maraa kentän toisessä päädyssä. Ori steppaa ravissa hitaasti eteenpäin. Purje oli ilmeisesti tullut tuonne sillävälin kun teimme työstöä toisessa päädyssä. Ohjaan Maran päättäväisesti uraa pitkin kohti purjepäätyä. Teen välillä voltteja ja pysäytyksiä. Maran silmävalkuaiset pilkistelevät aina välillä kun etenemme varovasti kohti purjetta. Yhtäkkiä ori pysähtyy kuin naulittu. Se hyppää pystyyn ja kääntyy 360° toiseen suuntaan. Kohta olemmekin taas toisessa päädyssä ja joudumme aloittamaan alusta. Ohjaan Maran entistäkin varmemmin kohti purjetta, muistaen silti hellät avut. Lopulta pääsemme kuin pääsemmekin purjeen viereen. Teen sen eteen voltin ja pysähdyksen. Taputan Maraa kaulalle kun se seisoo purjeen vieressä kiltisti. Laukkaan vielä toiseen suuntaan muutaman kierroksen, jonka jälkeen ratsastan huolellisen loppuverkan. Loppukäyntien jälkeen hyppään pois satulasta ja nostan jalustimet ylös. Talutan Maran talliin ja riisun siltä ensimmäisenä suitset. Ori nostaa päänsä ylös ja haukottelee kun yritän laittaa sille riimua. Naurahdan tälle ja saan lopulta riimun Maran päähän. Riisun myös satulan ja suojat ja vien kaikki varusteet satulahuoneeseen. Pesen kuolaimet ja ripustan suitset niille tarkoitettuun koukkuun. Satulan laitan myös telineeseen ja suojat harjaan tallin puolella vielä nopeasti läpi. Lopulta laitan nekin paikoilleen. Harjailen Maran vielä nopeasti läpi juuriharjalla. Ori on lievästi hiostunut satulavyön kohdalta. Otan ämpäriin vettä ja kaivan Maran harjalaatikon pohjalta sienen. Kastelen sienen viileään veteen ja sivelen sillä Maran satulan kohdalta. Mara ei selvästikkään pidä toimenpiteestä vaan alkaa heti kuopia jalallaan lattiaa. "Lopeta!" sanon napakasti orille, jolloin se lopettaa kuopimisen miltein heti. Saatuani orin puunattua ruiskutan siihen vielä hieman ötökkämyrkkyä. Otan riimunnarun ja talutan Maran laitumelle. Laitumelle pussaan sen turpaa hellästi ja päästän sen syömään. Käyn tsekkaamassa vielä että tallissa on kaikki kunnossa ja siistin hoitopaikan. Lopulta lähden iloisin mielin polkemaan kotia kohti. Sinten kommentti
Ehkä mä väsyneillä silmillä luulin naapurin kissaa pantteriksi! Ihan oikeassa olet, onneksi niitä ei ole täällä kuin eläintarhoissa Mara sen sijaan menisi villistä mustangista jos joku niin väittäisi! Ratsastus sujui tosi hyvin, ihme että yhteistyönne Maran kanssa sujui niin hyvin! Yleensä sen kanssa saa aikaan vain isoja tappeluita
Lähes virheetön tarina. Osa kappaleista oli melko pitkiä, niitä olisi mielestäni voinut jakaa lyhyempiin osiin lukemisen helpottamiseksi. Pitkät kappaleet voivat helposti tehdä tarinasta hankalalukuisen. Muista seuraavassa tekstissä kiinnittää huomiota kappaleiden pituuteen!
18,30v€
|
|
|
Post by Minkki on Jul 8, 2015 11:29:05 GMT 2
|
|
|
Post by Allu on Sept 14, 2015 6:52:37 GMT 2
Astun toimistoon ja näen jonkun naisen. Mietin kuka se mahtaa olla? - Hei! Kuka olet? Nainen kysyy. - Minä olen Allu se Maran uusi hoitaja, vastaan. - Aa, minä oon Sinte tallin omistaja, Sinte höpöttää. - Missä tuo Mara asuu? Kysyn. - Se on nyt ulkona ja sellainen musta noin 160cm korkea hevonen, Sinte sanoo. - Okei, hymyilen. Lähden tarhoille ja löydän kuin löydänkin oikean hevosen. Huudan Maralle, mutta se vain juoksee tarhan perälle. Lähden pyydystämään sitä. Kun saan Maran kiinni, se vain steppaa vieressäni ja joudun pari kertaa komentamaan sitä. Tallissa otan Maran harjat ja alan hoitaa sitä. Mara näyttelee alussa hampaita, mutta tyytyy sitten seisomaan alallaan. Kavioiden putsauksessa alkaa taas näyttämään hapanta naamaa, mutta en välitä siitä. Ajattelen, että voisin näin aluksi käydä taluttamassa maastossa pienen lenkin. Irrotan riimunnarun kalterista ja lähden ulospäin. Ulkona Mara alkaa stepata ja pyöriä. Lähdemme kävelemään tielle. Mara seuraa minua hyvin vastahakoisena. Yhdessä vaiheessa Mara kai säikähtää jotain ja hyppää pienen sivuloikan. Käännymme pienelle polulle, jossa annan Maran syödä vähän ja juttelen sille rauhallisesti. Mietin mitä tekisin, jos en olisi ottanut Maraa hoitsuksi. En kadu päätöstä yhtään. Ravaamme takaisin aika pitkän matkan ja Mara välillä aina testaa minua. Se esimerkiksi välillä aina ottaa sivuloikkia. Onnistuupa myös kerran astumaan varpaalleni. Tallissa riisun Maralta päitset ja näen, että Sinte tulee luokseni. - Moi! Jaksaisitko jäädä alkeistunnille taluttamaan Dodoa? Sinte kysyy. - Totta kai, vastaan iloisesti. Menen Dodon karsinan eteen ja kysyn kuka on Sanni. Tyttö tulee luokseni. - Moi Sanni! Sanon iloisesti. - Moi, Sanni mutisee. Sanni arastelee aluksi hieman Dodoa, mutta uskaltautuu sitten harjaamaan Dodoa. Varustamme ponin yhdessä ja sitten Sinte tuleekin sanomaan, että lähdetään maneesiin. Maneesissa autan Sannin selkään ja säädän jalustinhihnat sopiviksi. Tunnilla ne tekevät voltteja, pieniä ravipätkiä ja pysähdyksiä. Sannilla on koko ajan iloinen hymy ja se kyllä tarttuu minuunkin. Olen erittäin pirteä ja iloinen. Kyllä tuntuu, että olen onniatunut tallin valinnassa. Tunnin jälkeen tallissa riisun Sannin kanssa Dodolta varusteet ja Sinte käy kiittämässä meitä taluttajia. Ajattelen, että voisin käydä hörppäämässä kahvia ja mennä sitten puhdistamaan Maran varusteet. Varusteet eivät Ole likaiset, mutta putsaan ne silti. Sitten starttaan auton ja ajan pihasta pois. Sinten kommentti
Pahoittelut että kommentti on viivästynyt näin paljon, en huomannutvanhimpia tarinoitasi sillä ne olivat jääneet uudempien alle
Kiva kun autoit Sannia Dodon kanssa! Alkeistuntilaiset tarvitsevat paljon kokeneempien hoitajian apua ja ohjausta, ja on hienoa että Metsiksen hoitajilta liikenee aikaa myös heidän auttamiselleen Mara on aika levoton tapaus! On upeaa jos löydät sen kanssa yhteisen sävelen ja keinon rauhoittaa sen tulista luonnetta.
12,40v€
|
|
|
Post by Allu on Sept 17, 2015 6:56:14 GMT 2
REIPAS PÄIVÄ 17.9 Olen juuri tullut tallille, kello on vasta yhdeksän. Sinte on juomassa kahvia toimistossa. Otan itsekin kupin kahvia. - Moro! sanon. - Mooi! Et sitten millään kerkeisi tänään taluttamaan Maraa alkeistunnille, Sinte sanoo. - Juu jos nyt tässä päivällä voisin itse vähän kokeilla Maralla ratsastamista, höpötän. - Sopii, Sinte sanoo. Lähden hakemaan oria tarhasta. Kun olen vihdoin saanut Maran karsinaan, kiinnitän riimunnarun kalteriin ja alan harjaamaan Maraa. Tälläkin kertaa Mara näyttää hampaita ja esittää kovista. Varusteiden laitossa menee aikaa, mutta saan ne Maralle kuitenkin päälle. Varustan itseni ja lähdemme kenttää kohti. Nousen selkään. Mara steppailee jännittyneenä, mutta yritän saada siihen tuntumaa. Lähden kävelemään uralle. Mara on jännittynyt ja ottaa välillä sivuloikkia. Pidän pitkiä ohjia. Lopulta kerään ohjat. Teen pysähdyksiä ja voltteja, ensin vain käynnissä. Mara menee välillä aina hallitusti muodossa ja välillä taas pää korkeuksissa jännittyneesti. Pikkuhiljaa valmistelen ravin. Teen ravissa kolmikaarisia kiemurauria. Mara välillä vähän säntäilee. Olen kuitenkin tyytyväinen. Vaihdamme suuntaa ja teemme toiseenkin suuntaan kolmikaarisia kiemurauria. Lopulta siirrän orin käyntiin ja alan tekemään sillein, että ensiksi pohkeenväistöä pitkältä sivulta keskihalkaisijalle, siitä avotaivutusta lyhyelle sivulle asti ja lopuksi muutaman askeleen laukka. Väistöt menevät suht hyvin ja avot menevät aluksi ihan huonosti, mutta paranevat loppua kohti. Mara alkaa jo rentoutumaan. Loppuraveissa annan sen ravata pitkillä ohjilla muodossa. Se menee todella kauniisti. Huomaan, että Sinte on tullut katsomoon. - Moi! Viitsisitkö lähtee viereen kävelee jos kävisin tuossa Maran kanssa loppukäynnit maastossa? kysyn. - Jepulis, Sinte nauraa. Lähdemme tielle kävelemään ja Mara on vähän jännittynyt, mutta ei keksi mitään hetkautuksia. Tallissa halaan Maraa ja rakastun siihen täysin. Istun orin karsinassa. Vien Maran ulos ja sen jälkeen vien varusteet paikoilleen. Alan jakaa heiniä tarhoihin, kuten Sinte käski. Heittelen heiniä ja lauleskelen. Kun olen saanut safkat kaikille, niin menen itse syömään. Syön eväät tallihuoneessa ja sen jälkeen lähden jeesimään Maran alkeiskurssilaista. - Moi! Minä olen Allu ja autan sua tän Maran kanssa, selitän hymyillen. - Mä oon Pinja ja mua jännittää aika paljonkin, Pinja melkein itkee. - Ei oo mitään hätää, autan sua kokoajan ja Mara on saanut jo tänään purkaa energiaa, höpisen. Haemme Maran yhdessä ulkoa ja viemme sen käytävälle hoidettavaksi. Hoitaessa Mara taas heiluu, mutta torun sitä aina, joten pikku hiljaa se painaa päänsä alas ja seisoo kiltisti. Varustaminen sujuu nopeammin kuin aamulla ja alamme valmistautumaan maneesiin lähtöön. Sillä kohta Sinte huutaa, että kaikki maneesiin. Ja niin käykin. Autan Pinjan selkään. Pitkillä ohjillahan ne aluksi kävelevät. Sen jälkeen ne tekevät taas voltteja ja pysähdyksiä. Mara kiusaa minua kokoajan. Maneesissa he saavat tänään myös ottaa muutaman laukka- askeleen. Lähdemme liikkelle Maran kanssa ravissa. Yht äkkiä Mara ottaa kunnon sivuloikan ja Pinja tipahtaa alas. Yritän rauhoitella Maraa ja juosta itse sen mukana. Prrrrrrr. Kun lopulta Mara siirtyy käyntiin, sovimme, että Pinja ei laukkaa, mutta nousee takaisin selkään. Tunnin jälkeen Pinja lähtee suoraan kotiin ja minä jään hoitamaan Maran. Puhelen sille puuta heinää ja annan väkirehut. Sitten sanon sille moikat ja lähden itsekin pois tallilta. Sinten kommentti
Menipä ensiratsastuksesi Maran kanssa erinomaisesti Yleensä se on niin tulinen ja rauhaton, ettei sen kanssa ole ollenkaan helppo työskennellä. Pyri vain itse rauhallisuuteen ja rauhoita oria omalla olemuksellasi - toivottavasti yhteistyönne jatkaa kehittymistään! Yleensä Mara ei osallistu alkeistunneille temperamenttinsa vuoksi, mutta satunnaisesti osaavat taluttajat ovat saaneet sen pysymään hallinnassa aloittelevien ratsastajien tunneilla.
Lisää tekstiisi enemmän kuvailua, joka elävöittää sitä. Voit kuvailla asioiden ja esineiden (substantiivien) lisäksi myös erilaisia aisteja: kuten miltä maneesissa tai syksyisessä metsässä tuoksui, miltä hevosen karva tuntui kämmenen alla, millaista ääntä satulan nahka piti ratsastustunnilla?
13,20v€
|
|
|
Post by Allu on Sept 18, 2015 18:19:23 GMT 2
OHJASAJOA JA UPEA ORI? Tallilla vihdoinkin, huokaisen ja avaan toimiston oven. Katsahdan kelloa ja se näyttää vähän yli neljää. - Moi Sinte! Meneekö Mara tänään illan tunneilla? kysyn. - No riippuu, jos haluat liikuttaa sen niin en laita tunneille, Sinte selittää. - No ajattelin kokeilla ohjasajoa, sanon. - Hyvä idea, en laita Maraa tunneille, Sinte sanoo. Lähden laittamaan Maraa kuntoon. "Iltaa rakas hoitsuni, mitä jos en sitoisi sinua kiinni?" Höpötän Maralle niitä ja näitä, kun harjaan sitä. Välillä se yrittää lähteä pyörimään, mutta ärähdän aina ja pian ori luovuttaa. Vien Maran käytävälle ja alan asettelemaan sille ohjasajotarvikkeita. Vedän valjaat Maralle päälle ja liinat perään. Lähden pihalle ja yritän totuttaa oria ensin ohjasajoon antamalla sen haistella liinoja ja kokeilemalla, että liinat raahaavat perässä ja minä talutan Maraa. Pian uskaltaudun ohjasajamaan. Ulkona sataa, joten tunnit ovat maneesissa. Onneksi minulla on sadetakki ja pystyn siksi työskentelemään ulkona. Maraakaan ei sade tunnu haittaavan, vaikka kastumme läpimäriksi. Ravaamme kenttää ympäri ja välillä jopa laukkaamme. Teemme pysähdyksiä ja peruutuksia. Välillä Mara yrittää temppuilla. Lähdemme vielä lopuksi maastoon kävelemään. Sade lakkaa ja aurinko pilkottaa pilvien lomasta. Matkalla Sinte ja maastoryhmäläiset tulevat minua vastaan. - Moi! Mites menny ja minne menossa? Sinte kysyy. - Kävelen tässä lähiteillä vähän ja hyvin, Mara on mennyt huipusti, naurahtelen. - Se hyvä, Sinte sanoo. Kun palaamme tallille, halaan oria pitkään pihassa ja lausun varmaan maailman kauneimman lauseen. Tallissa riisun valjaat ja pistän ne roikkumaan koukkuun. Sen jälkeen otan pyyhkeen ja pyyhin Maran melko kuivaksi. Käytän myös hikiviilaa. Sitten jätän Maran haikein mielin ja menen kuivaamaan valjaita. Valjaatkin ovat kastuneet. Menen maneesiin katsomaan tuntia. - Alluu viitsitkö millään läpiratsastaa Zaran, kun se ei ole tunneilla tänään? Sinte kysyy. - Juu, sanon ja lähden Zaran luokse. Tervehdin Zaraa ja alan harjaamaan sitä rivakasti. Zara seisoo kiltisti ja mässää heiniä. Varustaessa Zara pullistelee ja nostelee päätä, mutta saan varusteet helposti tammalle. Laitan kypärän päähän ja lähden kentälle. Säädän jalustimet ja nousen selkään. Kävelemme aluksi pitkin ohjin ja verkkaamme kevyessä ravissa pääty-ympyröitä tehden. Zara taipuu aika hyvin ja tekee kauniita ympyröitä. Lisäksi asetan pitkillä sivuilla ulospäin. Varsinaisena tehtävänä teen loivaa kiemurauraa, jonka keskikohtaan teen pyöreän voltin. Zara oikoo aluksi vähän, mutta alkaa pikkuhiljaa tekemään isommat tiet. Toisella pitkällä sivulla teen laukassa avotaivutusta. Itselläni on vähän hakemista, mutta muuten menee ihan hyvin. Loppuverkoiksi teen kevyessä ravissa ympyrää ja kävelen pitkin ohjin isolla keskiympyrällä. Lopulta laskeudun selästä ja lähden taluttamaan tammaa talliin. Tallissa on hiljaista illan tunnit ovat ohi ja vain Sinte jakelee rehuja karsinoihin. Hoidan Zaran huolella ja menen toimistoon. - Hei! Mun pitää nyt lähtee, mut tuun varmaa huomen taas? sanon. - Jep nähäillään, Sinte sanoo. Lähden. Sinten kommentti
Oletpa ollut ahkera hoitaja, sinusta on ollut paljon apua tallin arjessa! Vaikuttaa siltä, että olette Maran kanssa kuin luodut toisillenne - ei moni ole saanut sitä noin rauhalliseksi hoito- ja liikutustilanteissa! Ohjasajokokeilunne sujui hyvin, ja ori tottui vähän erikoisempaan liikutustapaan pian. Kokeile vain rohkeasti uusia lajeja, mutta muista edetä rauhallisesti!
Olet kehittynyt kirjoittajana, ja teksti näyttää nyt paljon mukavammalta lukea. Muista elävöittää tarinaa kuvailulla, jotta lukijan mielenkiinto pysyy ylhäällä
12,80v€
|
|