Kevätmerkin suoritus (maalis-touko)

[Cindy]

Keväinen maastoretki

Kevään myötä luonto alkaa hiljalleen herätä eloon. Saavun tallipihaan kirkkaan keltaiset, pitkävartiset kumisaappaat jalassa, ja auringon sulattamat lumikasat lätisevät jalkojeni juuressa. Tallin ovella Loci on juuri haravoimassa pihaan ravisseita heiniä pois. Moikkaan häntä hymyillen ja jatkan matkaani ovesta sisään lämpimään päätalliin. Vaikka talvipakkaset ovat jo hellittäneet, ulkona on silti kalseaa, eikä aamulla ylleni pukema villatakki meinaa riittää.

Suunnittelin jo eilen lähteväni tänään maastoon, sillä on ollut niin kivoja kelejä. Ratsukseni olin valinnut Rosson, sillä halusin kokeilla tallin uutta tulokasta. Kävelin siis Rosson karsinalle varusteet käsivarrellani. Harjasin hevosen huolellisesti – voi taivas, mikä määrä karvaa siitä irtosikaan! Sulaneet lumet olivat myös tehneet tehtävänsä, ja kuraisten jalkojen puhdistamiseen kului kiitettävästi aikaa. Kyykkiessäni karsinassa mutakuorrutteisten vuohisten kimpussa hevoseni tuntui ajattelevan: "Eikö tämä puunaaminen nyt riittäisi jo, siirrytään jo itse asiaan".

Vihdoin pääsin tallista pihalle! Seisoin suuren, ylvään ratsuni kanssa keskellä tallipihaa, ja kiristin satulavyötä parhaani mukaan. Kun lopulta kiipesin selkään, säädin vielä jalustimet sopiviksi. Ja matka alkakoon! Kesä pilkotti jo märästä maasta. Suunnistin kohti Pirunmetsää.

Rosso vaikutti reippaalta ja innokkaalta, kun kävelimme hiekkaista tietä pitkin kohti Pirunpolkua. Pienet purot lorisivat ja linnut visersivät, raikkaassa ilmassa tuoksui kevät. Matkamme sujui joutuisasti ja uppoutuessani ajatuksiini huomasin olevani jo miltei tallilla. Nostin viimeiset laukkapätkät maastojen niin salliessa, ja annoin raikkaan kevättuulen virrata kasvoilleni. Ilma oli aurinkoinen. Kun pääsin Metsälammen kohtaan, siirsin Rosson takaisin käyntiin, jotta ehtisin kävellä loppukäynnit ennen tallille saapumista. Ratsuni olisi halunnut jatkaa laukkaamista, ja minulla oli täysi työ rauhoitella sitä.

Tallipihassa hyppäsin selästä alas ja huokaisin syvään. Maastoretki oli ollut mahtava ja tunsin oloni uudelleen syntyneeksi. Venyttelin, ja löysäsin hieman Rosson satulavyötä. Matkalla tallirakennukseen minua vastaan käveli Sinte ja Janella.
– Moi! Sinte sanoi ja hymyili leveästi vaaleanvihreä riimunnaru kädessään. Hänen vieressään kulkeva Janella yhtyi tervehdykseen. – Maastosta tulossa, eikö?
– Moikka! Joo, päätin lähteä kevään kunniaksi maastoilemaan.
– Ens kerralla voidaan mennä porukalla!

t. Sinte

[Emma]

Kevään myötä luonto alkaa hiljalleen vihertää. Saavun tallipihaan kirkkaanvihreät kumisaappaat jalassa, ja auringon sulattamat lumikasat lätisevät jalkojeni juuressa. Tallin ovella Rosa on juuri keräämässä lantakasaa. Moikkaan häntä hymyillen ja jatkan matkaani ovesta sisään lämpimään päätalliin. Vaikka talvipakkaset ovat jo hellittäneet, ulkona on silti kalseaa, eikä aamulla ylleni pukema karvahuppari meinaa riittää.

Suunnittelin jo eilen lähteväni tänään maastoon, sillä halusin hypätä pois tylsästä lukiolaisen arjesta. Ratsukseni olin valinnut Rosson, sillä olin juuriani myöten ihastunut uuteen tulokkaaseen. Kävelin siis Rosson karsinalle varusteet käsivarrellani. Harjasin hevosen huolellisesti – voi taivas, mikä määrä karvaa siitä irtosikaan! Sulaneet lumet olivat myös tehneet tehtävänsä, ja kuraisten jalkojen puhdistamiseen kului kiitettävästi aikaa. Kyykkiessäni karsinassa mutakuorrutteisten vuohisten kimpussa hevoseni tuntui ajattelevan: "Mennään jo!".

Vihdoin pääsin tallista pihalle! Seisoin valtavan ratsuni kanssa keskellä tallipihaa, ja kiristin satulavyötä parhaani mukaan. Kun lopulta kiipesin selkään, taivastelin miten korkealla olinkaan. Ja matka alkakoon! Kesä pilkotti jo märästä maasta. Suunnistin kohti maastoesterataa.

Rosso vaikutti energiseltä ja innokkaalta, kun kävelimme lammikoiden täyttämää soratietä pitkin kohti Pirunpellon maastoesterataa. Pienet purot lorisivat ja linnut visersivät, raikkaassa ilmassa tuoksui kevät. Matkamme sujui joutuisasti ja uppoutuessani ajatuksiini huomasin olevani jo miltei tallilla. Nostin viimeiset laukkapätkät maastojen niin salliessa, ja annoin raikkaan kevättuulen virrata kasvoilleni. Ilma oli juuri sopiva ratsastukseen. Kun pääsin lähelle Metsistä, siirsin Rosson takaisin käyntiin, jotta ehtisin kävellä loppukäynnit ennen tallille saapumista. Ratsuni olisi halunnut mennä aina vain kovempaa.

Tallipihassa hyppäsin selästä alas ja huokaisin syvään. Maastoretki oli ollut mukava ja tunsin oloni rennoksi. Venyttelin, ja löysäsin hieman Rosson satulavyötä. Matkalla tallirakennukseen minua vastaan käveli raza ja Sini.
– Moi! raza sanoi ja hymyili leveästi vaaleanvihreä riimunnaru kädessään. Hänen vieressään kulkeva Sini yhtyi tervehdykseen. – Maastosta tulossa, eikö?
– Moikka! Joo, päätin lähteä kevään kunniaksi maastoilemaan.
– Ens kerralla voidaan mennä porukalla!

t. Sinte

[Rosa]

Kevään myötä luonto alkaa hiljalleen vihertää ja elää omaa elämäänsä. Saavun tallipihaan vihreäkeltaraidalliset kumisaappaat jalassa, ja auringon sulattamat lumikasat lätisevät jalkojeni juuressa. Tallin ovella Nelly on juuri lakaisemassa hevsista lähteneitä karvoja ulos. Moikkaan häntä hymyillen ja jatkan matkaani ovesta sisään lämpimään päätalliin. Vaikka talvipakkaset ovat jo hellittäneet, ulkona on silti kalseaa, eikä aamulla ylleni pukema huppari meinaa riittää.

Suunnittelin jo eilen lähteväni tänään maastoon, sillä vihdoin maastopolut olisivat sulaneet kunnolla. Ratsukseni olin valinnut Selan, sillä uskoin että silläkin olisi kevättä rinnassa, ja että sekin haluaisi päästelemään ylimääräisiä energioita. Kävelin siis Selan karsinalle varusteet käsivarrellani. Harjasin hevosen huolellisesti – voi taivas, mikä määrä karvaa siitä irtosikaan! Sulaneet lumet olivat myös tehneet tehtävänsä, ja kuraisten jalkojen puhdistamiseen kului kiitettävästi aikaa. Kyykkiessäni karsinassa mutakuorrutteisten vuohisten kimpussa hevoseni tuntui ajattelevan: ”Mitä toikin tuolla kykkii, voidaanko mennä jo?!".

Vihdoin pääsin tallista pihalle! Seisoin valppaan ja steppailevan ratsuni kanssa keskellä tallipihaa, ja kiristin satulavyötä parhaani mukaan. Kun lopulta kiipesin selkään, Sela oli jo kävellyt muutaman askeleen pois tallin pihasta. Ja matka alkakoon! Kesä pilkotti jo märästä maasta. Suunnistin kohti tuttua lenkkipolkua.

Sela vaikutti energiseltä, mutta luotettavalta, kun kävelimme vielä hieman lumista tietä pitkin kohti Metsälampea. Pienet purot lorisivat ja linnut visersivät, raikkaassa ilmassa tuoksui kevät. Matkamme sujui verkkaisessa tahdissa ja uppoutuessani ajatuksiini huomasin olevani jo miltei tallilla. Nostin viimeiset laukkapätkät maastojen niin salliessa, ja annoin raikkaan kevättuulen virrata kasvoilleni. Ilma oli aurinkoinen. Kun pääsin saunalle, siirsin Selan takaisin käyntiin, jotta ehtisin kävellä loppukäynnit ennen tallille saapumista. Ratsuni olisi halunnut varmasti laukata vielä, ja ottikin hiukan nokkiinsa siirtäessäni sen käyntiin.

Tallipihassa hyppäsin selästä alas ja huokaisin syvään. Maastoretki oli ollut mukavan rento, mutta energinen ja tunsin oloni todella hyväksi. Venyttelin, ja löysäsin hieman Selan satulavyötä. Matkalla tallirakennukseen minua vastaan käveli Cindy ja Loci.

– Moi! Loci sanoi ja hymyili leveästi vaaleanvihreä riimunnaru kädessään. Hänen vieressään kulkeva Cindy yhtyi tervehdykseen. – Maastosta tulossa, eikö?
– Moikka! Joo, päätin lähteä kevään kunniaksi maastoilemaan.
– Ens kerralla voidaan mennä porukalla!

T. Sinte

[Riina]

Keväinen maastoretki

Kevään myötä luonto alkaa hiljalleen heräämään eloon, jolloin myös kaunis lintujen viserrys kantautuu korviin. Saavun tallipihaan vaaleanpunaiset crocs kumisaappaat jalassa, ja auringon sulattamat lumikasat lätisevät jalkojeni juuressa. Tallin ovella törmäsin Lydiaan, joka on juuri valmistelemassa Rossoa päivän ensimmäiselle ratsastustunnille. Moikkaan häntä hymyillen ja jatkan matkaani ovesta sisään lämpimään päätalliin. Vaikka talvipakkaset ovat jo hellittäneet, ulkona on silti kalseaa, eikä aamulla ylleni pukema paksu vaatekerrasto meinaa riittää.

Suunnittelin jo eilen lähteväni tänään maastoon, sillä pari viime viikkoa ovat olleet töiden osalta puuduttavia. Ratsukseni olin valinnut Remin, sillä mieleni teki lähteä tutustumaan metsälammen maastotarjontaan omalla rakkaalla hevosellani. Kävelin siis Remin karsinalle varusteet käsivarrellani. Harjasin hevosen huolellisesti – voi taivas, mikä määrä karvaa siitä irtosikaan! Sulaneet lumet olivat myös tehneet tehtävänsä, ja kuraisten jalkojen puhdistamiseen kului kiitettävästi aikaa. Kyykkiessäni karsinassa mutakuorrutteisten vuohisten kimpussa hevoseni tuntui ajattelevan: "Voitaisiinko jo lähteä? eihän tässä ole koko päivää aikaa seisoskella".

Vihdoin pääsin tallista pihalle! Seisoin energisen, mutta uljaan näköisen ratsuni kanssa keskellä tallipihaa, ja kiristin satulavyötä parhaani mukaan. Kun lopulta kiipesin selkään, ei Remiä tuntunut kiinnostavan tuon taivaallinen, vaikka tämähdinkin satulaan melko kovaa. Ja matka alkakoon! Kesä pilkotti jo märästä maasta. Suunnistin kohti Rantatietä, josta monet tallilaiset ovat aina puhuneet, joten pitihän tuo päästä kokemaan itse.

Remi vaikutti energiseltä ja erityisen uteliaalta, kun kävelimme metsälampea kiertävää rantatietä pitkin kohti tallia. Pienet purot lorisivat ja linnut visersivät, raikkaassa ilmassa tuoksui kevät. Matkamme sujui mutkattomasti, vaikkakin suunniteltua nopeammalla aikataululla, sillä Remillä tuntui olevan vauhtia kavioissa ja uppoutuessani ajatuksiini huomasin olevani jo miltei tallilla. Nostin viimeiset laukkapätkät maastojen niin salliessa, ja annoin raikkaan kevättuulen virrata kasvoilleni. Ilma oli kuin morsian, aurinko paistoi kirkaalta taivaalta - mikä olikaan sen parempi päivä maastoretkelle. Kun pääsin lähemmäs metsälammen tallille kaartuvaa tienhaaraa, siirsin Remin takaisin käyntiin, jotta ehtisin kävellä loppukäynnit ennen tallille saapumista. Ratsuni olisi halunnut jatkaa laukassa, mutta kaikki ilo loppuu aikanaan.

Tallipihassa hyppäsin selästä alas ja huokaisin syvään. Maastoretki oli ollut piristävä ja tunsin oloni virkeämmäksi kuin mitä olin lähtiessämme. Venyttelin, ja löysäsin hieman Remin satulavyötä. Matkalla tallirakennukseen minua vastaan käveli Sinte ja Loci.
– Moi! Sinte sanoi ja hymyili leveästi vaaleanvihreä riimunnaru kädessään. Hänen vieressään kulkeva Loci yhtyi tervehdykseen. – Maastosta tulossa, eikö?
– Moikka! Joo, päätin lähteä kevään kunniaksi maastoilemaan.
– Ens kerralla voidaan mennä porukalla!


t. Sinte

[Heidi]

Keväinen maastoretki

Kevään myötä luonto alkaa hiljalleen vihertyä ja heräämään eloon. Saavun tallipihaan keltaharmaat ja likaiset kumisaappaat jalassa, ja auringon sulattamat lumikasat lätisevät jalkojeni juuressa. Tallin ovella mukava tallityttö Silja, jolla on myös keltaiset saappaat on juuri putsaamassa Helmin satulaa. Moikkaan häntä hymyillen ja jatkan matkaani ovesta sisään lämpimään päätalliin. Vaikka talvipakkaset ovat jo hellittäneet, ulkona on silti kalseaa, eikä aamulla ylleni pukema punainen tuulitakki meinaa riittää.

Suunnittelin jo eilen lähteväni tänään maastoon, sillä tunsin tarvitsevani hieman jotakin rentouttavaa toimintaa kouluhommien sijasta. Ratsukseni olin valinnut Bellan, sillä se oli minun hoitsuni ja tarvitsisi tänään myös hiukan liikuntaa. Kävelin siis ihanan Bella-ponin karsinalle varusteet käsivarrellani. Harjasin hevosen huolellisesti – voi taivas, mikä määrä karvaa siitä irtosikaan! Sulaneet lumet olivat myös tehneet tehtävänsä, ja kuraisten jalkojen puhdistamiseen kului kiitettävästi aikaa. Kyykkiessäni karsinassa mutakuorrutteisten vuohisten kimpussa hevoseni tuntui ajattelevan: "Mitä sinä siellä vielä kontit, lähdetäänhän jo!".

Vihdoin pääsin tallista pihalle! Seisoin kärsimättömän ja vähän liiankin innokkaan ratsuni kanssa keskellä tallipihaa, ja kiristin satulavyötä parhaani mukaan. Kun lopulta kiipesin selkään, sovitin jalustimet ja varmistin, että kaikki oli kunnossa. Ja matka alkakoon! Kesä pilkotti jo märästä maasta. Suunnistin kohti Harjunlenkkiä ja sieltä Pirunmetsään ja takaisin.

Bella vaikutti virkeältä ja erittäin innostuneelta, kun kävelimme Harjunlenkkiä pitkin kohti Pirunmetsää. Pienet purot lorisivat ja linnut visersivät, raikkaassa ilmassa tuoksui kevät. Matkamme sujui ihan leppoisasti ja uppoutuessani ajatuksiini huomasin olevani jo miltei tallilla. Nostin viimeiset laukkapätkät maastojen niin salliessa, ja annoin raikkaan kevättuulen virrata kasvoilleni. Ilma oli juuri sopivan viileä ja raikas. Kun pääsin takaisin Harjunlenkille, siirsin Bellan takaisin käyntiin, jotta ehtisin kävellä loppukäynnit ennen tallille saapumista. Ratsuni olisi halunnut kiihdyttää vauhtiaan vielä, mutta pidätin sitä päättäväisesti.

Tallipihassa hyppäsin selästä alas ja huokaisin syvään. Maastoretki oli ollut todella onnistunut ja tunsin oloni miellytäväksi ja hiukan raukeaksi. Venyttelin, ja löysäsin hieman Bellan satulavyötä. Matkalla tallirakennukseen minua vastaan käveli Silja ja Rosa.
– Moi! Silja sanoi ja hymyili leveästi vaaleanvihreä riimunnaru kädessään. Hänen vieressään kulkeva Rosa yhtyi tervehdykseen. – Maastosta tulossa, eikö?
– Moikka! Joo, päätin lähteä kevään kunniaksi maastoilemaan.
– Ens kerralla voidaan mennä porukalla!

t. Sinte

[fiona]

Kevään myötä luonto alkaa hiljalleen heräilemään talven kovien pakkasten jäljiltä. Saavun tallipihaan äidin vanhat punaiaset kumisaappaat jalassa, ja auringon sulattamat lumikasat lätisevät jalkojeni juuressa. Tallin ovella Destiny on juuri menossa harjaamaan Majuria.Moikkaan häntä hymyillen ja jatkan matkaani ovesta sisään lämpimään päätalliin. Vaikka talvipakkaset ovat jo hellittäneet, ulkona on silti kalseaa, eikä aamulla ylleni pukema huppari meinaa riittää.

Suunnittelin jo eilen lähteväni tänään maastoon, sillä aurinko paistaa ihanasti puiden lomista. Ratsukseni olin valinnut Foggyn, sillä luotin tähän eniten. Kävelin siis Foggyn karsinalle varusteet käsivarrellani. Harjasin hevosen huolellisesti – voi taivas, mikä määrä karvaa siitä irtosikaan! Sulaneet lumet olivat myös tehneet tehtävänsä, ja kuraisten jalkojen puhdistamiseen kului kiitettävästi aikaa. Kyykkiessäni karsinassa mutakuorrutteisten vuohisten kimpussa hevoseni tuntui ajattelevan: "Mikä tässä nyt kestää".

Vihdoin pääsin tallista pihalle! Seisoin uljaan ratsuni kanssa keskellä tallipihaa, ja kiristin satulavyötä parhaani mukaan. Kun lopulta kiipesin selkään, kiristin satulavyötä. Ja matka alkakoon! Kesä pilkotti jo märästä maasta. Suunnistin kohti maasto reittiä.

Foggy vaikutti rauhalliseltä ja tyyneltä, kun kävelimme polkua pitkin kohti kaunista metsää. Pienet purot lorisivat ja linnut visersivät, raikkaassa ilmassa tuoksui kevät. Matkamme sujui rauhallisesti ja uppoutuessani ajatuksiini huomasin olevani jo miltei tallilla. Nostin viimeiset laukkapätkät maastojen niin salliessa, ja annoin raikkaan kevättuulen virrata kasvoilleni. Ilma oli tosi kulmä. Kun pääsin mutkaan, siirsin Foggyn takaisin käyntiin, jotta ehtisin kävellä loppukäynnit ennen tallille saapumista. Ratsuni olisi halunnut viellä laukata.

Tallipihassa hyppäsin selästä alas ja huokaisin syvään. Maastoretki oli ollut ihana ja tunsin oloni väsyneeltä. Venyttelin, ja löysäsin hieman Foggyn satulavyötä. Matkalla tallirakennukseen minua vastaan käveli Ada ja Ama.
– Moi! Ada sanoi ja hymyili leveästi vaaleanvihreä riimunnaru kädessään. Hänen vieressään kulkeva Ada yhtyi tervehdykseen. – Maastosta tulossa, eikö?
– Moikka! Joo, päätin lähteä kevään kunniaksi maastoilemaan.
– Ens kerralla voidaan mennä porukalla!

t. Sinte

[Alina]

Oct 14, 2014 18:36:23 GMT 2 Sinte said:

Keväinen maastoretki

Kevään myötä luonto alkaa hiljalleen näyttää taas kauniilta eikä ole enää niin hirveän kylmä. Saavun tallipihaan kukkaiset pinkit kumisaappaat jalassa, ja auringon sulattamat lumikasat lätisevät jalkojeni juuressa. Vilja on juuri nousemassa Ruun selkään. Moikkaan häntä hymyillen ja jatkan matkaani ovesta sisään lämpimään päätalliin. Vaikka talvipakkaset ovat jo hellittäneet, ulkona on silti kalseaa, eikä aamulla ylleni pukema tuulitakki meinaa riittää.

Suunnittelin jo eilen lähteväni tänään maastoon, sillä katsoin sään olevan aika mukava tänään. Ratsukseni olin valinnut Kiran, sillä teki mieli mennä nuorella hevosella. Kävelin siis Kiran karsinalle varusteet käsivarrellani. Harjasin hevosen huolellisesti ja voi taivas, mikä määrä karvaa siitä irtosikaan! Sulaneet lumet olivat myös tehneet tehtävänsä, ja kuraisten jalkojen puhdistamiseen kului kiitettävästi aikaa. Kyykkiessäni karsinassa mutakuorrutteisten vuohisten kimpussa hevoseni tuntui ajattelevan: "Ei sillä ole niin paljon väliä, että onko minulla likaiset jalat vai ei".

Vihdoin pääsin tallista pihalle! Seisoin virkeän ratsuni kanssa keskellä tallipihaa, ja kiristin satulavyötä parhaani mukaan. Kun lopulta kiipesin selkään, Kira veti hirveän pukin. Ja matka alkakoon! Kesä pilkotti jo märästä maasta. Suunnistin kohti tuntematonta, koska en ollut varma minne menisin. 

Kira vaikutti energiseltä ja pirteältä, kun kävelimme polkua pitkin kohti sitä minne olemme menossa. Pienet purot lorisivat ja linnut visersivät, raikkaassa ilmassa tuoksui kevät. Matkamme sujui hyvin ja uppoutuessani ajatuksiini huomasin olevani jo miltei tallilla. Nostin viimeiset laukkapätkät maastojen niin salliessa, ja annoin raikkaan kevättuulen virrata kasvoilleni. Ilma oli raikas ja aurinko pilkahteli pilvien välistä. Kun pääsin tallin tielle, siirsin Kiran takaisin käyntiin, jotta ehtisin kävellä loppukäynnit ennen tallille saapumista. Ratsuni olisi halunnut vielä laukata.

Tallipihassa hyppäsin selästä alas ja huokaisin syvään. Maastoretki oli ollut mahtavanja tunsin oloni virkeäksi. Venyttelin, ja löysäsin hieman Kiran satulavyötä. Matkalla tallirakennukseen minua vastaan käveli Sinte ja Kasper.
– Moi! Sinte sanoi ja hymyili leveästi vaaleanvihreä riimunnaru kädessään. Hänen vieressään Kasper yhtyi tervehdykseen. – Maastosta tulossa, eikö?
– Moikka! Joo, päätin lähteä kevään kunniaksi maastoilemaan. 
– Ens kerralla voidaan mennä porukalla!

t. Sinte