Ruun päiväkirja

[Sinte]

Mustmäen Ruu

[Alina]

Uusi alku

Istuin Volvossani hieman jännittyneenä ja tiiralin tallin pihaa selvittäen näkyikö siellä ketään, ainakaan kauhean monia ihmisiä. Jännitys kumpusi kehostani ulos ja näpräsin sormiani hetken, ennen kuin ryhdistäydyin ja nousin autosta. Tänään en saanut pelätä, muutto takaisin Suomeen oli toki ollut jännittävä, mutta tallille palaaminen ei voinut olla kaiken tämän pelokkuuden arvoista. Vedin hiukseni löysälle nutturalle ja reippaasti lähdin tallillepäin. Ruu oli komea pieni ruuna, joka hoitajaa hakiessa oli säväyttänyt kovasti ja mielenkiinto tallille pääsystä oli syttynyt heti. Minulla ei ollut harmaintakaan aavistusta, mistä olisin ruunan löytänyt, mutta talliin suuntaaminen taisi olla mahdollisin paikka löytää ihminen, joka osaisi minulle asiasta kertoa.

Tallissa tuntui olevan melko tyhjää ja lähes autioon rakennukseen oli melkein pelottava astua sisään. Suomenhevosen pää katseli minua uteliaana tallin päädystä löytyvästä karsinasta, joten suuntasin ensimmäisenä sitä tervehtimään. Hevosten luokse palaaminen oli hyvä idea, se tuntui oikealta ja tunsin heti itseni varmemmaksi, kun silittelin selvästi miespuolisen silkkiturvan päätä. Vilkuilin ympärilleni ja olin varma, että portaat johtaisivat vintille, kaksi ovea oikealla veisivät varmasti pieniin huoneisiin, joten päätin kokeilla onneani ja koputin oveen joka oli pienesti raollaan.
"Sisään!" kuului naisen ääni ja varovasti avasin oven ja jäin ujosti seisomaan ovelle ja loin varovaisen hymyn minua tuijottavalle naiselle.
"Hei" aloitin ja hetkessä tajusin melkein kuiskaavani: "Mä tulin Ruuta tänne katsomaan."
"Aivan joo" nainen ponnahti ylös tuolistaan ja hymyili ystävällisestä: "Olen Sanna, tallin omistaja. Itseasiassa Ruu taitaa olla pihattotallissa, jossa se asuu, odottamassa, että se pääsisi takaisin laitumelle köllimään."

Naisen ystävällisyys karisti pahimman jännityksen harteiltani ja seurasin hänen perässään, kun nainen viittoi minut mukaansa. Katselin ympärilleni hämilläni, kun yhtäkkiä ihmisiä alkoi ilmestyä enemmän tallin pihaan ja aavemainen tunnelma muuttui hetkessä lämpimäksi. Sanna, jonka kanssa olin puhunut aiemminkin, esitteli pikaista vauhtia minulle mistä löytyi mitäkin paikkoja. Olin hieman päästäni yrittäessäni muistaa jokaisen paikan ja tarhan ja tallin, mutta pihattotalliin päästessäni koko maailma hävisi hetkeksi ympäriltäni. Suloiset ruskeat silmät katsoivat meitä ilakoivasti, kun tulimme pihattotallille ja pienestä turvasta kuului ystävällinen hörähdys. Annoin Ruun haistaa kättäni alkajaisiksi, vaikka Sanna avasikin karsinan oven reippaasti ja asteli sisään, Ruun antaessa hänelle tilaa.

"Tässä on Ruu" Sanna totesi kädet lanteillaan: "Ihana hauvahevonen, vai miten sen luonnetta oikein kuvailisi."
Nainen naurahti pirteästi, kun Ruu työnsi siron turpansa naisen kainaloon ja nyki päätään naisen havahtaessa hieman taaemmas. Silitin ruunan silkkistä karvaa hymyillen ja annoin sen tehdä myös minun taskujeni kanssa tuttavuutta, selvästi herkkujen toivossa. Naurahdin ruunalle pehmeästi ja kuuntelin tarkkaavaisena Sannan ohjeistuksia, vaikka huomioni herpaantui jatkuvasti Ruun touhuihin, kun se maisteli ballerinojani hampaillaan kevyesti ja kohotti katsettaan uteliaana Sannaa päin, tämän korostaessa sanojaan.
"Oi ! Vilja !" nainen innostui nuoren naisen ilmestyessä pihattotallille hymyillen. "Tässä on Alina, Ruun uusi hoitaja, voisitte yhdessä viedä Ronnien ja Ruun laitsalle."
"Joo tottakai" Viljaksi nimetty tyttö hymyili ja vilkaisi minua pikaisesti uteliaana, ennen kuin katosi oman hoidokkinsa karsinaan.
"Riimu, riimunnaru, poni, pärjäätkös nyt?" Sanna hymyili ystävällisesti minulle ja teki jo lähtöä.
"Enköhän mä tällaisestä matkasta selviä" naurahdin ja sipaisin irtona elävät hiukset takaisin korvan taakse.

Sanna lähti takaisin tallillepäin, josta olimme tulleet paikalle ja minä jäin hölmönä seisomaan uteliaan Ruun kanssa, joka kurotti päätään hamutakseen hiuksiani. Hymyilin ruunalle pehmeästi ja pujotin riimun varovasti sen päähän varoen sen korvia. Ei voinut koskaan tietää miten herkkiä uudet tuttavuuden oli ja hymyillen Vilja niminen tyttö ilmestyi kauniin vuonohevosen kanssa Ruun karsinan eteen.
"Ootko valmis? Mennäänkö?" tyttö hymyili ja liikutti hoidokkiaan eteenpäin, että mahduimme Ruun kanssa ulos karsinasta.
Ruu lähes tanssahteli ulos karsinastaan ja höristi korviaan, kun se sai mahdollisuuden nähdä koko tallin pihan vapaasti. Se hörisi pienesti korvani juuressa ja kipitti puoliravissa vieressäni, kun kävelin Viljan ja vuonohevosen takana. Hetken kuluttua tyttö kuitenkin hidasti rinnallemme ja katseli minua uteliaana.

"Ruu on tosi mukava, sun kannattaa vain katsoa, ettei se tule ihan sun syliin, sillä on vähän sellainen huono tapa" tyttö naurahti ja tervehti Ruuta iloisesti.
"Niin mä vähän ymmärsin, että se on sellanen sylivauvan tapanen" naurahdin: "Mutta onpas sinulla komea hoidokki siinä."
"Joo hän on Ronnie, isolla persoonalla. Nää laiduntaakin sopivasti yhessä." Vilja hymyili ja näkyi tosissaan olevan ylpeä hoitohevosestaan. Minäkin olisin.
" Tässä on sitten työtä opiskella tallin sääntöjä ja paikkoja, vaikka Sanna yrittikin nopeasti mulle paikkoja esitellä" kohautin olkiani ja Ruu yritti taas työntää turpaansa kainalooni, jolloin horjahdin hieman eteenpäin, joka sai molemmat hevoset hätkähtämään.
"Kyllä sä opit nopeasti. Se mistä te tulitte Sannan kanssa oli päätalli, sitten tuolla on toi sivutalli, syksystä hevoset alkaa tarhaamaan noissa tarhoissa ja nää kaks nyt ainakin toistaseks asuu kahdestaan tossa pihattotallissa. Täällä on myös pari tallityöntekijää jolta voi aina kysyä apua, ainakin Locia ja Kasperia näkyy joka päivä joka puolella. Sitten on hoitajia, niin kuin minä ja Cella ja monta muuta, et sä missään tapauksessa yksin jää tänne pyörimään." Vilja selitti todella nopeaan tahtiin ja minulla kesti hetken sisäistää kaikki, suomen kieli oli tosiaan unohtunut hieman vuosien varrella.

Päästimme ponit samaan aikaan irti laitumella ja villisti hirnuva Ruu hyökkäsi heti laukassa kavereidensa seuraan vetäen samalla tyylikästä pierupukkilaukkaa hetken ympäriinsä. Hymy ei hyytynyt huuliltani hetkeksikään, kun katselin sen touhuja ja myös Ronnie, ihailemani kaunis vuonohevonen ravasi reippaasti Ruun perässä, mutta se ei selvästikkään jaksanut innostua yhtä paljon laitumesta kun rautias kaverinsa. Vilja sulki portin huolellisesti ja vilkaisi tarkasti ettei poneila ollut mitään hätää, jonka jälkeen lähdimme takaisin talleille päin.
"Sä et taida olla ihan suomalainen?" Vilja kysyi yhtäkkiä.
"En ole, mun vanhemmat on venäläisiä, asuimme elämäni nsimmäiset vuodet täällä, sitten me palasimme Venäjälle ja nyt palasint tänne isän huvilalle asumaan." hymähdin. Se oli tosi kuin vesi, että vanhempieni ikuisesti jatkuvasta ällörakkaudesta oli tullut ikää saadessa hieman inhaa katsottavaa, vaikka sain olla iloinen heiden onnellisuudestaan.
"No mutta hyvä kun palasit, Ruu saa ainakin kansainvälistä seuraa itelleen" tyttö virnistin jaminä naurahdin pienesti. Jos edes muistaisin miten hevosia enään hoidetaan, kun edellisestä kerrasta tallilla oli ainakin vuosi.

"Onko mulla vielä jotain hommaa, jota tässä tallilla pitäisi touhuta näin ekaa kertaa?" kysäisin, kun pääsimme takaisin tallin pihaan päätallin viereen.
"Ei tässä ole enään mitään, tärkeintä, että tulit paikkoihin ja Ruuhun tutustumaan, seuraavalla kerralla voit sitten kokeilla vähän lisää" Vilja hymähti ja pysähtyi vielä hetkeksi seuraani.
"Ehkä ensi kerralla mä sitten valmistaudun paremmin" naurahdin ja tyttö nyökkäs hyväksyvästi. Tosiaan, en ollut varautunut yhtäkkiseen tallille lähtöön edes sopivalla vaatetuksella, vaan mekko päällä olin pöllähtänyt tallille.
"Ehkä se on parempi, ensi kerralla paremmin" Vilja naurahti vielä ja palasi lopulta talliin ja minä jatkoin matkaani takaisin autolleni. Metsälampi vaikutti kauniilta paikalta. Se sijaitsi mukavasti rauhallisella alueella, järven vieressä, luonto hengitti jokaisessa kohtaa ja kaikki kaupungin rauhattomuus oli täysin tuntematon käste täällä. Suljin hetkeksi silmäni ja nautin hetken rauhallisesta tuulenvireestä kasvoillani. Tunsin itseni tyyneksi pitkästä aikaa ja hymyssä suin istuin autoni penkille ja käynnistin auton. Metsälampi oli uusi mahdollisuus uudelle elämälle, tai ainakin siitä tulisi osa sitä.

Sannan kommentti

Mielettömän upeaa että meiltä löytyi sulle jotakin sellasta, jota kaipasit. Metsälampi on vilkkaimmillaan talviaikaan, mutta kuten huomaat, niin kyllä täällä elämää on myös kesäisin. Ruu muutti meille aivan vastikään, hullaannuin kiltistä ja suloisesta ruunasta täysin! Olenkin erittäin iloinen siitä, että se sai näin pian itselleen oman hoitajan.

Tarinasi oli siisti ja omasta mielestäni sopivan mittainen. Elävöitit tekstiä kuvaimella tapahtumia ja ympäristöä – kuvailua ei voi olla koskaan liikaa, sillä se auttaa lukijaa samaistumaan tarinan kulkuun. Tarinasta löytyi jonkin verran kieliopillisia virheitä, minkä lisäksi muutamia sanoja tuntui puuttuvan (lauseet vaikuttivat paikoittain rikkonaisilta, aivan kuin sanoja olisi kadonnut niiden välistä). Kiinnitä seuraavassa tarinassa huomiota myös huolellisuuteen, niin säästyt monilta kirjoitus- ja ajatusvirheiltä. Tarina kannattaa aluksi kirjoittaa johonkin kirjoitusohjelmaan (esim. Word) joka korjaa ison osan virheistä. Näin vältytään myös tarinoiden katoamiselta esimerkiksi nettiyhteyden katketessa.

tallillepäin = tallille päin
-> päin-sana kirjoitetaan yhteen suuntaa ilmaisevien sanojen kanssa (esim. eteenpäin, ylöspäin...) mutta erikseen muoden sanojen kanssa (esim. kotiin päin, tallille päin, autolle päin).

"Aivan joo" nainen ponnahti ylös tuolistaan ja..."
-> Jos lainausmerkeissä oleva repliikki päättyy pisteeseen, piste "kadotetaan" ja sen tilalle tulee pilkku, joka puolestaan sijoitetaan viimeisten lainausmerkkien väärälle puolelle ennen johtolausetta (kursivoitu osa):
-> "Aivan joo", nainen ponnahti ylös tulostaan ja..."
-> "Hei", sanoin.
-> "Tule mukaan kentälle", pyysin.

"Nainen naurahti pirteästi, kun Ruu työnsi siron turpansa naisen kainaloon ja nyki päätään naisen havahtaessa hieman taaemmas."
-> "Nainen naurahti pirteästi, kun Ruu työnsi siron turpansa hänen kainaloonsa ja nyki päätään hänen havahtaessa hieman taaemmas."
-> Tässä virkkeessä toistettiin liikaa "nainen" sanaa. Vähennä toistoa kaikkien mahdollisuuksien mukaan ja korvaa toistuvia sanoja muilla ilmiasuilla. Liika toisto sekavoittaa tekstiä ja saa lukijan päästään pyörälle. Myös pihattotallille saapumisesta kertovassa kappaleessa oli huomattavan paljon toistoa.

17,80v€

[Alina]

Aurinko paistaa aina vain hetken

Tänään minulla ei ollut mitään pelättävää. Tänään kävelin kohti tallia ja empimättä tervehdin vastaantulevaa tyttöä, jota en ollut koskaan edes tavannut. Joskus ujous tukahdutti minut ja sai minut inhoamaan itseäni aina hetkeksi, mutta ei enään. En halunnut enää antaa sille tunteelle valtaa.
Ruu ei ollut karsinassaan, joten oletin löytäväni ruunan taas laitumelta, johon jokunen päivä sitten oli päässyt sitä viemään Viljan ja Ronnien kanssa. Minulla ei ollut harmainta aavistustakaan mitä aikoisin tehdä tänään Ruun kanssa, mutta uskoin keksiväni, kunhan saisin ensin ruunan laitumelta sisään.
"Säilytetäänkö riimunnarut täällä vai laitumilla hevosten kanssa?" kysyin ohi kulkevalta pojalta (tai no mieheltä), joka työnsi kottikärryjä tylsistyneenä. Hän näytti hätkähtävän, kun kun ilmestyin yhtäkkiä nurkan takaa, mutta päästä varpaisiin katseen jälkeen poika hymyili.
"Kyllä ne yleensä tuodaan takaisin, jos huono sää yllättää, mutta.... Ruu?" poika katsoi uteliaana minua ja nyökkäsin kun hän mainitsi hoidokkini nimen: "Ruu. Riimunnaru on ilmeisesti unohdettu sinne, kun sitä ei tossa ovessa näy. Mä olen Kasper, tallityöntekijä."
"Alina, Ruun hoitaja" kohotin kulmia pojan virnistykselle.
"Niin mä päättelinkin", Kasperiksi esittäytynyt poika naurahti ja hieraisi niskaansa.
"No.. Kasper.. Mä pyydän apua jos en löydä etsimääni", hymähdin pienesti ja asetin vähäisen tavarani Ruun karsinan nurkkaan.
"Grreat", Kasper hymyili, tai niin ainakin uskoin näkeväni ja pian poika oli jo kadonnut töiden pariin, kun minä suuntasin laitumille.

Ruu laukkasi villinä pitkin laidunta muutama kaveri vierellään ja viskoi päätään joka suuntaan. Se näykkäsi kohti ruunikkoa hevosta, teki äkkikäännöksen ja hirmulla vauhdilla palasi takaisin ilmeisesti lähtöpisteeseen, jossa Ronnie laidunsi rauhallisesti. Toinen ruuna mulkaisi Ruuta hieman varoittavasti, mutta silti siro ruuna punki kiinni kaveriinsa ja yritti tehdä lähempää tuttavuutta. Koira, todellinen koiranpentu, niin kuin minulle oli kuvailtu, sitä ei voinut mennä kiistämään. Pujahdin aidan alta, kun kaikki hevoset olivat rauhoittuneet ja lähestyin Ruuta joka oli jo huomannut minut.
"Hei poika", hymyilin sille pehmeästi, kun Se itse lähestyi minua muutaman askeleen korvat hörössä.
"Tule vaan", kuiskasin, mutta Ruu jäi paikoilleen seisomaan. Onneksi riimunnaru oli levännyt riimun kera portin vieressä, mutta jokin pilke Ruun silmäkulmassa kertoi ettei tämän päivän ongelmat jäisi tähän. Ruuna ei kuitenkaan laukannut ilakoiden minua karkuun niin kuin kuvitelmissani olin pelännyt. Se seisoi kiltisti paikallaan ja antoi minun pujotta riimun sen päähän.
"Hieno poika", hymyilin Ruulle ja silitin sen silkkistä karvaa kaulalta. Muualta se ei olisi ollut mahdollista, sillä koko poni oli paksun mutakerroksen alaa. Yöllä ilmeisesti oli sittenkin satanut.

Lyhyen matkan aikana tuli ainakin selväksi, että Ruun tapa asettaa turpa olkapäälle tai kainaloon on pinttynyt sille niin pahasti päähän, että koko ponia oli turha työntää pois. Se näytti nauttivan ihmisen läheisyydestä, joka oli ihan ok, kunhan poni ei ihan syliin asti tunkisi. Pihattotallin luona Kasper tuli taas meitä vastaan, mutta hymystä päätellen hänen velvollisuutensa oli tällä kertaa ainakin hetkeksi suoritettu.
" Näky löytyvän naru", Kasper hymyili vastaan tullessaan ja silmäili Ruuta, jossa ei ollut enää merkkiäkään rautiaasta karvapeitteestä.
"Kannattaa varmaan pestä Ruu, se näyttää ihan, no, kastemadolta", Kasper virnisti.
"Mä en tiedä miten se on edes saanut itsensä tän näköseksi", naurahdin ja päästin ruunan hetkeksi karsinaan tutkimaan omia tuttuja nurkkiaan.
"Eilen kyllä tais ukkostaa vähän ja sataa", Kasper kohautti olkiaan: "sä voit pestä sen tossa harjauspuomilla, harjaamalla sä et saa tosta irti mitään."
"Pestä harjauspuomilla?" siristin silmiäni hämmentyneenä.
"Kai sä teidät mikä on harjauspuomi?" Kasper kysyi varovasti, ilmeisesti pelkäsi suututtavan minut.
"Mä en ymmärrä", jouduin myöntämään. Puhuin lähes sujuvasti suomea, mutta joitain sanoja en osannut yhdistää mihinkään.
"Joo Sanna mainitsikin, että sä et ole täältä päin, mä näytän sulle", Kasperin ilme taas kirkastui ja minäkin uskalsin hymyillä vähän.

Kasper esitteli tallin nurkalla seisovan harjauspuomin ja lamppu syttyi päässäni. Olin minä tietoinen mistä oli kysymys, nimi vain löi tyhjää. Niitä käytettiin myös Venäjällä, mutta tyhmemmänkin olisi pitänyt tietää asiasta muutenkin. Näkyihän harjauspuomeja aina länkkärielokuvissa. Sidoin Ruun tiukasti kiinni puomiin ja rapsuttelin hieman ujona sen kaulaa, kun Kasper edelleen lojusi lähettyvillä.
"Sä varmaan pärjäät nyt. Vesiletku on tuolla ja mä vietän ansaitun kahvitaukoni nyt", poika virnisti ja minä valmistelin itseni henkisesti koettelemukseen.
"Kiitos", ehdin silti hymyillä vielä pojalle joka katosi talliin vihellellen. Mutta Ruu seisoi edelleen harjauspuomilla nostellen jalkoja valmiina kolmanteen maailman sotaan, minä en ollu omasta valmiudestani ihan täysin varma.vedin vesiletkun mukanani Ruun luokse ja huokaisin. Tunsin itseni ihan hirviöksi Ruun katseen perusteella, mutta poni eli pestävä, halusi se itse tai ei.

Mitä oli liimautunut tiukasti kiinni Ruun karvaan ja hiljalleen liottamalla se valui pois, mutta niin kovin hitaasti. Joka kerta ku vesiletku hiemankin liikahti, Ruu tanssahteli siitä kauemmas ja todella koetteli hermojani. Poni ei todellakaan pelännyt vaan leikki kanssani jotain ihme härnäys leikkiä, mutta osasin olla jotenkin varma ettei tämä olisi viimeinen kerta. Työ jota tein Ruun kanssa oli hidasta ja vielä lämpimällä vedellä kaikki olisi toiminut nopeammin, mutta vesiletkusta irtosi vain hieman viileää vettä. Ei kylmää, mutta viileää.
"Siis onko Ruu samassa kunnossa kun Ronnie?" Vilja ilmestyi luoksemme hoidokkinsa kanssa, joka kieltämättä oli aika kauhean näköinen.
"Ruu oli pahempi, se oli luonu ittellensä panssarinahan", naurahdin ja tyttökin naurahti pirteästi.
"Nää pojat on ilmeisesti löytänyt jonkun mehevän mutapaikan", Vilja hymähti ja päästi Ronnien syömään tallin nurkalta löytyviä muutamaa ruohonkortta.
"Ootteko te jonossa tähän?"
"Joo mutta pese ihan rauhassa sitä Ruuta, Ronnie löytää kyllä itelleen syötävää hetkeksi."

Kun sain juttuseuraa töiden saralla, Ruu tuntui puhdistuvan yllättävän nopeasti. Se alkoi pikku hiljaa muistuttaa jo hevosta ja lopulta sain suljettua vesiletkun pois käytöstä. Kuivaus sujui nopeasti viilalla, jonka Vilja oli tuonut mukanaan, sillä minä tyhmä olin unohtanut ottaa sen mukaan. Ruu pudisteli päätään tyytyväisenä, kun sitä ei enään häiritty ikävällä toiminnalla ja palkkioksi ojensin sille taskustani pieniä porkkanan paloja, joita olin palkinnoksi ottanut mukaan.
" Tää tuskin on sallittua, mutta Ronniekin odotteli niin kiltisti", naurahdin ja ojensin Ronnielle muutaman herkun kun se maata kuopimalla niitä vaati myös itselleen. Totta kai kun kaverikin sai niin pitäähän toisenkin.
"Ei se ihan niin justiinsa oo, hevoset kiittelee", Vilja hymyili ja tein tytölle tilaa puomille, jotta hänkin saisi hoidokkinsa pestyä.
"Jätä Ruu vaan sisään, Sanna jotain mainitsi että ruokitaan hevoset tänään sisällä, kun ukkosta on luvattu parin tunnin päähän", Vilja ohjeisti meitä vielä ja lähdin viemään Ruuta omaan karsinansa, jossa se saisi kuivatella rauhassa ja odottaa ruoka-aikaa.

En olisi halunnut lähteä. Roikuin Ruun karsinalla edelleen ja rapsuttelin sitä, kun se puski päätään taas syliini. Olin muuttanut takaisin kaupunkiin, jossa minulla ei ollut tuttuja tai ylipäätään ketään ja kodissa istuminen tuntui hieman yksinäiseltä. Kyllä kaupan täti minua aina tervehti ja naapuri vanha mies kävi kertomassa tarinoita 'silloin kun olit vielä polven korkuinen', mutta oikea ihmisseura olisi tehnyt hyvää. Suljin Ruun karsinan ja keräsin kaikki tuomani tavarat kasaan. Ne oli palautettava paikoilleen, mutta jokaisessa asiassa tunnuin vain hidastelevan. Riimu narun kanssa roikkumaan nätisti paikoilleen, tänään hyödyttömäksi osoittautunut harjapakki paikalleen ja auton avaimet vaativat jo huomiota itselleen. Huokaisin.
"Alina", kuulin nimeni takaa ja hätkähdin ympäri.
"Hyvä kun sä olet vielä tässä", Sanna hymyili pirteästi.
"Olen", totesin hämilläni.
"Voisit tulla auttamaan hevosten sisään haussa, ukkospilvet tulee tänne päin ihan hirveetä vauhtia ja muutamalla ihmisellä haussa menee ikuisuus", nainen puhui niin nopeasti, että minulla kesti hetki sisäistää hänen sanojaan.
"Totta kai voin tulla", hymyilin pirteästi ja hetkeksi tylsyys ja yksinäisyys oli karkotettu mielestä. Edes vain hetkeksi.

Sannan kommentti

Pahoittelut kommentin viivästymisestä, mulla ei ole ollut juurikaan aikaa korjailla tarinoita tämän viikon aikana. Normaalisti pyrin lähettämään kommentin viimeistään viiden päivän sisällä tarinan saapumisesta, mutta jos kommenttia ei näy kuuteen tai useampaan päivään, kannattaa käydä vieraskirjassa varmistamassa ettei tarina ole unohtunut. Välillä voi käydä niin, etten huomaa ollenkaan tarinan saapumista.

Kiva että Metsis alkaa tulemaan sulle tutuksi ja ujous karisee pois! Ei täällä tarvitse ujostella, Metsiksen porukka kyllä hyväksyy ja ottaa lämpimillä mielillä vastaan uudetkin tallilaiset. Totta kai ymmärrän että jokaista jännittää uuteen paikkaan saapuminen.

Tarinasi ovat pitkiä ja niitä on mukava lukea. Mielestäni on hauskaa, että kerrot niissä avoimesti siitä miltä tuntuu hoitaa suomenkielisellä tallilla kun kielitaito on päässyt jo hieman unohtumaan. Tämä avartaa lukijan silmiä! Kieliopillisesti tämä oli huomattavasti parempi kuin ensimmäinen tarina. Erityisen hämmästynyt olen siitä, kuinka nopeasti sisäistit lainausmerkkien ja johtolauseiden käytön repliikeissä. Selkeää edistystä, upeaa nähdä!

Kirjoita pitkät vuoropuhelut käyttäen ajatusviivoja lainausmerkkien sijasta. Yksittäiset repliikit voi kirjoittaa lainausmerkkeihin, mutta pidemmissä keskusteluissa ajatusviivat selkeyttävät huomattavasti tekstiä. Esimerkki:

"Auttaisitko aamuruokinnassa?" Kasper kysyi. "Kyllä ilman muuta", vastasin. (Lainatut repliikit voi kirjoittaa samalle riville.)

– Auttaisitko aamuruokinnassa? Kasper kysyi.
– Kyllä ilman muuta, vastasin. (Ajatusviivalla aloitetut repliikit aloittavat aina uudelta riviltä)

18,50v€

[Nelly]

Tutustumista talliin

Oli harmaa lauantaipäivä, tuuli heitteli maassa olevia lehtiä ja utuiset pilvet lupailivat sadetta. Tänään olisi ensimmäinen päiväni uudella tallilla – minua jännitti. Uusi ympäristö, uudet ihmiset, uudet tilanteet tallissa olivat minulle vieraita ja pelottavia. Kyllä, olin ujo, mutta ennen kaikkea epävarma kaikesta.

Skootteri jumitti, joten äidin piti tuoda minut tallille. Katselin ikkunasta vaihtuvaa synkkää maisemaa ja välillä navigaattoria. Ratsastuskamoja minulla ei ollut mukanani, ratsaille en vielä tänään aikonut. Oli vain hauskaa mennä kuluttamaan tyhjää aikaa pois, mennä tutustumaan talliin.

Saavuttuamme viihtyisälle tallipihalle ja noustuani autosta minua vastaan pyyhälsi oitis keltainen labradorinnoutajauros. Koira heilutti häntäänsä riehakkaasti, halusi heti tehdä tuttavuutta. Kyykistyin ihastuksissani rapsuttamaan sitä leuan alta.
- Rollis, lenkille!, ohikulkeva ratsastaja sanoi hevosensa selästä.
Suoristauduin nopeasti koiran juostessa nopeasti ensin ratsukon jalkoihin, sitten omille teilleen tienvarteen. Ratsastaja heilautti minulle hymyillen kättään ja nyökkäsin hänelle epäröiden.

Tallissa oli ihan oma tunnelmansa. Suurin osa tallilaisista sillä hetkellä oli ilmeisesti tunnille valmistautuvia ratsastajia ja joukossa pyöri satunnaisia hoitajia. Minulle moikkailtiin sieltä sun täältä, vaikka yritin parhaani mukaan kameleonttimaisesti sulautua seinään. Tallissa vallitseva pyörremyrsky, siihen sekoittunut hyvä fiilis ja taustalla hiljaa soiva musiikki pyyhkäisivät minutkin nopeasti mukaansa ja pian olin jo kuten kuka tahansa Metsiksen vakiokävijöistä: autoin tuntilaisia parhaani mukaan pintelöimään, satuloimaan ja suitsimaan, selvittämään sotkuun menneitä ohjia ja lakaisemaan käytävää – tällä tallilla kukaan ei selvästi päässyt seisoskelemaan tyhjän panttina. Minä jopa juttelin järkevästi ihmisen jos toisenkin kanssa ja samalla tutustuin itsekseni paikkoihin. Kovin outoa käytöstä minulta.

Edeltävältä tunnilta saapuvat ratsastajat näyttivät nuutuneilta, mutta tyytyväisiltä. Hevoset olivat hikisiä ja niiden jälkeen viimeisenä talliin tuleva nuori nainen komensikin kaikille loimet niskaan:
- Kaikille hevosille laitetaankin tänään loimi, Dodolle ja Ruulle mielellään ne paksummat, ovella seisova nainen totesi kädet lanteilla, jalat kevyessä haara-asennossa ja jatkoi:
- Joku saisi itse asiassa käydä hakemassa ne kuivaushuoneesta.. Naisen katse pyyhkäisi tallin yli, takaisin ja lopulta pysähtyi minuun. Nainen nyökkäsi yhä minuun katsoen, hymyilikin vähän, ja viittoi seuraavat tuntilaiset mukaansa maneesiin.
Oletin tämän olevan minuun kohdistettu pyyntö, tai pikemminkin käsky, ja kysyin ujostellen lähimmältä tytöltä kuivaushuoneen sijaintia.

Lopulta kaikki tunnilta saapuneet hevoset oleilivat tyytyväisinä karsinoissaan, loimet niskassa. Olin auttanut vähän jokaista ratsastajaa harjaamaan ja käärimään pinteleitä, niinpä olin päässyt tutustumaan moneen päätallissa oleilevaan otukseen. Näistä etenkin Ruu oli kiinnittänyt huomioni yltiömäisellä halitarpeellaan – koko ajan piti olla puunaamassa ja pussaamassa. Ruuna vaati huomiota lähes koko ajan tökkimällä, tuuppimalla ja kaivautumalla taskuihin. Olin myyty.

Myöhemmin iltapäivällä silmäilin tallin ilmoitustaulua, hoksasin hoitajalistan ja hetken emmittyäni rustasin oman nimeni Ruun kohdalle. Niin helposti ja yksinkertaisesti.

Niinpä kävin jututtamassa tallin omistajaa, Sinteä ratsastustuntien päätyttyä. Tämä kertoi aavistelleensa jotain tämän suuntaista hoksatessaan minut tallissa, olin kuulemma näyttänyt hevosenjanoiselta.
- Kyllä minä teikäläiset tunnen. Ilmeestä., tämä nauroi ojentaen minulle avaimen.
- Tämä sopii kaappiisi, tämä jatkoi ja osoitti hoitajien kaappirivistöä.

Päätin tutustua uuteen hoidokkiini pienellä talutuskierroksella tallipihassa. Karsinassa Ruu oli heti innoissaan lähtemässä ulos, se tuuppi minua selkään avatessani oven ja seurasi perässäni tepastellen iloisilla, mutta maltillisilla askelilla. Ilta hämärsi ja alastomat puut raapivat toisiaan luoden hämäräperäisiä varjoja vielä hetken aikaa valkeana näkyvää taivasta vasten. Ruu seurasi minua maltillisena ja aloin rakastua ruunaan koko ajan enemmän – kiireiset hevoset olivat aina tuntuneet minusta vähän pelottavilta.

Illalla kotona kasailin ratsastuskamojani.

// ensikerralla sitten enemmän touhuilua Ruun kanssa!

Sinten kommentti

Tosi ihana huomata että pääsit näin nopeasti mukaan menoon! Metsälammen ilmapiiri on niin lämminhenkinen, ettei meillä kannata ujostella. Kaikki auttavat mielellään ja apua saa kysyä ihan missä tahansa tilanteessa. Ruu on aivan upealuontoinen hevonen, toivottavasti ystävyytenne kantaa pitkälle! Seuraavalla kerralla voisit vaikka kokeilla irtojuoksuttaa Ruuta? Maneesi on muistaakseni tyhjillään aamu yhdeksästä iltapäivän kolmeen. Sitten alkaakin halloweenjuhlat!

Tarinasi oli mukavan pituinen ja siisti. Erityisen paljon pidin siitä, kuinka yksityiskohtaisesti ja kattavasti kuvailit tarinan tapahtumaympäristöä! Lukijana pääsin helposti mukaan tarinankulkuun. En juurikaan löytänyt virheitä, mutta kiinnitä seuraavassa tarinassa huomiota repliikkien oikeinkirjoitukseen:

- Rollis, lenkille!, ohikulkeva ratsastaja sanoi hevosensa selästä.
-> Kun ajatusviivalla alkanut repliikki päättyy huuto- tai kysymysmerkkiin, pilkkua ei tarvita ennen johtolausetta. Jos repliikki päättyy pisteeseen, piste korvataan pilkulla (katso alempi esimerkki).
-> – Rollis, lenkille! ohikulkeva ratsastaja sanoi hevosensa selästä.

- Kyllä minä teikäläiset tunnen. Ilmeestä., tämä nauroi ojentaen minulle avaimen.
-> – Kyllä minä teikäläiset tunnen. Ilmeestä, tämä nauroi ojentaen minulle avaimen.

18,00v€

[Nelly]

Maastoreissu

+ Ekstratehtävä

Tallipihassa Rollis sinkosi minua vastaan suussaan katkennut virveli. Koiran perässä juoksi suunnilleen ikäiseni tyttö.
- Rollis ei, tosi tuhma koira, älykääpiö! tämä puhisi.
Hoksasin virvelin toisen osan olevan hieman kauempana maassa.
- Apua, Kasper tappaa mut! tyttö panikoi yrittäen napata virveliä koiran suusta.
- Kasper? Kuka Kasper? kysyin ja katselin tumput suorina tytön ajojahtia.
- Kasper vaan, tyttö huokaisi saadessaan vihdoin otteen koiran riepottamasta virvelinvarresta.
- Onko Kasper kalamiehiä? kysyin silmät ymmyrkäisinä ja ryhdyin auttamaan tyttöä.
- On kai, tai mistä minä tietäisin, tyttö puuskahti koiran irrottaessa otteensa ja jatkoi:
- Hengasin tän luupään kanssa toimistossa ja me leikittiin ja sit se vaan otti ton virvelin ja lähti karkuun. Ja kun Kasper nimenomaan sanoi aamulla, että tohon virveliin ei saa koskea!

Minua nauratti. Kuulosti niin tyypilliseltä labradorinnoutajalta. Aivan kuin omani.

- Hmm, jos et kerro kellekään? Voitaisiin vaikka liimata se! innostuin vastoin tapojani ja esittäydyin:
- Oon muuten Nelly. Toista kertaa Metsiksellä.
- Mä oon Suski. Ja toi liimausjuttu sopii hyvin. Oiskohan toimistossa kuumaliimaa? tämä hymyili.

Virveli tuli ainakin päällisin puolin korjattua ja ryhdyin laittamaan Ruuta ratsastuskuntoon. Suski oli ehdottanut yhteistä maastoreissua hänen ja Brunon kanssa, mutta olin aluksi kieltäytynyt – en ollut ennen ratsastanut Ruulla, olisi ollut mukavaa ensin tutustua rauhassa kentällä ja sitä rataa. Suski oli kuitenkin nauraen luvannut, että Ruu olisi ihan iisisti tekemättä tyhmyyksiä.

Ruu oli aivan yhtä ihana kuin muistinkin. Se nautiskeli niin paljon ihmisen kanssa puuhailusta, että teki mieli vain paijata sitä auringonlaskuun asti. Rapsuttelin ja silittelin ja hellittelin ruunaa sydämeni pohjasta, mutta lopulta jouduin vähän komentamaan sitä ja se näytti myrtyneeltä marsulta. Lupasin sille yhteisen herkkyyshetken ratsastuksen jälkeen ja se näytti heti vähän iloisemmalta.

Hyppäsimme ratsumme selkään kentällä ja lähdimme peräkanaa talsimaan varsin hyväkuntoista polkua järven rantaa pitkin.
- Tää on Metsälampi, se josta talli on saanut nimensä, Suski kertoi Brunon selästä edeltäni ja nyökkäsin vastaukseksi.
Jatkoimme lenkkiämme joko rauhallisessa käynnissä tai reippaassa ravissa. Ruu oli ihanan kuuliainen, silloinkin kun Brunolta tuntui löytyvän tusina jalkoja vatsan alta lisää. Olimme poikenneet lammen rannalta pienemmälle polulle, jota nyt ravasimme rakkaan syysilman ympäröimänä.

- Eikös täällä tallilla ole jokin halloween-tapahtuma?, kysyin Suskilta siirryttyämme käyntiin.
- Jep. Siellä on tosi hyvää ruokaa ainakin, kuulemma. Ja talli tullaan koristelemaan tosi hienoksi! Pääkalloja ja peikkoja ja kaikkea.
- Cool! Satuin joskus kuulemaan jotain jostain yömaastostakin.
- Se on vissiin myöskin aika hieno…

Jatkoimme rupatteluamme tallin tulevista tapahtumista ja Suski kertoi Metsiksen olevan järjestämässä lähes koko ajan kaikkea erikoisuuksia. Mihin soppaan olinkaan lusikkani pistänyt..

Reissun loppupuolella lähestyimme taas lampea, josta näytti nousevan usvaa. Iltapäivä alkoi hämärtää, ilma selvästi kylmeni. Ratsut puuskuttivat vähän vauhdikkaan laukkaosuuden jäljiltä. Ruukin oli nauttinut päästessään vähän irrottelemaan – ja totta puhuakseni niin olin minäkin. Seisahduimme hetkeksi katsomaan lampea. Kesällä se varmasti olisi tätäkin upeampi.

Tallissa laitoin Ruun varusteet kuntoon, puunasin sitä oikein huolellisesti ja lupasin sille jouluna oman joulukuusen. Saattaisin ripustaa siihen pipareita, jotka sitten joulukalenterimaisesti syöttäisin ruunalle päivä kerrallaan. Ruu tuntui pitävän ajatuksesta ja pureskeli takkini vetoketjua. Olin koko ajan vakuuttuneempi Ruun täydellisyydestä ja loputtomasta hellyydenkaipuusta. Kuinka hupsu hevonen!

Pian toimistosta (missä korjaamamme virvelikin sijaitsi) alkoi kuulua kauhistunutta huutoa. Hautasin kasvoni hymyillen Ruun harjaan ja lausuin Suskille lupauksen pysyä virvelikommelluksestamme vaiti. Oli ollut ihanan vauhdikas päivä Metsälammella!

/Hei ihan mahtavaa että korjaat kielioppivirheitä!

Sinten kommentti

Voi ei, onkohan Kasper alkanut kalamieheksi? Harvemmin sitä virveli kädessä näkee kulkevan, mutta eihän sitä ikinä tiedä. Onneksi saitte virvelin pelastettua – tai ainakin kasattua! Huudosta päätelleen Kasper tosin taisi huomata siinä jotakin outoa...

Joo, mulla on ollut koko Metsiksen historian ajan tapana korjata hoitotarinoista kielioppivirheet. Kirjoitusvirheet eivät ole olleet niin tärkeässä osassa, sillä ne ovat yleensä vahinkoja, eivätkä katoa uutta oppimalla. Tietysti huomautan jos tarina on täynnä kirjoitusvirheitä, sillä silloin kyse on kirjoittajan huolimattomuudesta. Mukavaa jos pidät kommenteista, toivottavasti niistä on sulle apua! Moni onkin kertonut, että hoitotarinoiden kommenttien lukeminen on nostanut koulussa äidinkielennumeroa. Muista aina kysyä, jos joku korjaukseni jää epäselväksi tai et ymmärrä, ymmärrän kyllä hyvin ja selvennän ohjeita mielelläni!

Tässä tarinassa ei ollut korjattavia virheitä! Olet edistynyt paljon repliikkien oikeinkirjoituksessa. Jotkut kappaleet jäivät hieman lyhyiksi, olisin kaivannut niihin enemmän sisältöä. Sisältöä saat täydennettyä tapahtumia ja ympäristöä kuvailemalla, kuvailu auttaa myös lukijaa samaistumaan tarinaan.

16,30v€

[Nelly]

Reeniä, reeniä

Ponnahdin kevyesti pienikokoisen Ruun selkään ja säädin jalustinhihnoja reiän jos toisenkin lyhemmiksi. Rautias ruuna seisoi rauhassa paikoillaan koko operaation ajan, silloinkin kun hampaat irvessä kiristin vielä viimeisen kerran satulavyötä. Kehotin Ruuta tallustamaan eteenpäin, ja se lähtikin heti, tosin melko verkkaiseen tahtiin. Niinpä komensin leppoisaa ratsuani kulkemaan kunnolla eteenpäin alkukäynneistä lähtien, taisin poimia raipankin vielä matkaan mukaan.

Pienten ja innokkaiden ponityttöjen käsittelemä Ruu ei ollutkaan ratsastaessa – totta puhuakseni - mikään automaatti, ainakaan jos halusi sen kulkevan takajaloillaan ja koottuna. Niinpä keskityin alkuverkassa ennemminkin sopivan tempon löytämiseen, muutaman kierroksen jälkeisen toivottoman köpöttelyn jälkeen annoin ponille raippaa mieluummin vähän runsaalla kädellä näyttääkseni mikä olinkaan naisiani ja ruuna ravasikin heti vähän reippaammin, onneksi. Lopulta pääsin jopa hieman tunnustelemaan sieltä etupuolelta, saamatta kuitenkaan mitään suurempaa reaktiota aikaiseksi.

Hyvän ravi- ja laukkaverkan aikana olin saanut selkeän vision päivän varsinaisesta harjoittelusta: pohkeenväistöä, ehdottomasi. Ruun lihakset olivat tuntuneet turhan kankeilta, joten olisi vallan mainiota päästä vähän venyttelemään! Halusin aloittaa pitkällä sivulla hienovaraisesti loivalla väistöllä ja sen Ruu suorittikin ensimmäisistä kerroista lähtien oikein mukiinmenevästi. Niinpä nostin pikaisesti ravin, käynnissä kun koko homma meinasi jäädä pelkäksi hiipimiseksi. Ravissa vaadinkin ponilta sitten vähän enemmän ja ruunalta meinasi yllättäen mennä lihakset ja aika-ajoin jalatkin solmuun.

Niin pääsimme mukavasti molemmissa kierroksissa pohkeenväistöjen makuun ja Ruu tuntui heti paljon vetreämmältä. Halusin ottaa ympyrällä asetuksia liioitellusti sisälle ja ulos. Nostin heti reippaan ravin ja nautiskelin Ruun tasaisesta askelluksesta. Olin välillä tuntevinani istuinluissani viuhahduksia takajaloista, mutta varma en kuitenkaan ollut, liekö toiveajattelua sekin. Ympyräharjoittelu meni muutamalla ensimmäisellä yrittämällä ihan penkin alle, ruuna tuntui hämmentyneeltä ja heittäytyi sisäpohjetta vasten ihan urakalla. Mutta hei, jo muutaman toiston jälkeen Ruu alkoi taipua yhä enemmän ja enemmän, jee!

Loppuun päätin ottaa vielä keskihalkaisijalta väistämistä uralle ja edellisen harjoituksen innoittamana päätin kokeilla heti ravissa. Pohkeenväistöt Ruu kyllä tuntui osaavan ja se meni omasta mielestäni ihan alkukerroista asti tosi nätisti molempiin suuntiin! Ruuna alkoi tuntua koko ajan paremmalta ja paremmalta, joten tein hurjan päätöksen ja halusin kokeilla vielä laukassa! Nostin päädystä laukan, etsin muutaman kierroksen hyvää rytmiä ja aloin hiljalleen koota ponia, ihan vähäsen kerrallaan. Poni vaikutti aluksi tyytymättömältä, painoi korvansa niskaan, mutta jo muutaman kierroksen jälkeen se alkoi hiljalleen rentoutua ja myödätä. Väistöissä se rupesikin sitten rikkomaan raville, työllä ja tuskalla sain ihan muutamat onnistumiset molempiin suuntiin.

Loppuverkassa Ruu oli tosi hyvän tuntunen, juuri parhaimmillaan seuraavalle tunnille. Annoin sen venyttää kaulaansa eteen ja alas, taivuttelin liioitellusti sisään ja ulos ja pyysin sitä ravaamaan isoilla askelilla. Ruu tuntui ihanan rennolta ja kevyeltä, vaikka se selvästi oli jo väsynyt – oli ollut kieltämättä aika rankka treeni!


Sinten kommentti

Ruu on tosiaan, omalla tavallaan, melko haastava ratsastaa. Vaikka ruunalla onkin pehmeät ja elastiset askeleet joissa on helppo istua, onnistuneet harjoitukset vaativat aina paljon työtä ratsastajalta. Ruu tekee kyllä töitä mielellään, kunhan sen kanssa pääsee "samalle aaltopituudelle". Automaatti se ei todellakaan ole, kuten mainitsitkin! Kiva että treenipäivänne onnistui: opit varmasti uutta Ruusta, samoin kuin Ruu sinusta. Oletko harkinnut Nuppulan tallikisoihin osallistumista (kutsu foorumin tapahtumat-alueella)? Te voisitte pärjätä Ruun kanssa pärjätä myös kisakentillä!

Tarinasi oli siisti ja sopivan pituinen: oikein mukavaa luettavaa! Mielestäni tämä tarina oli sisällöltään paljon kattavampi (tai monipuolisempi, miten sen nyt sanoisi) kuin viimeksi kirjoittamasi maastotarina. Kehityksesi huomaa. Muista jatkossakin kiinnittää huomiota tekstin sisältöön, mutta välttele useita pitkiä virkkeitä. Jos virkkeestä meinaa tulla liian pitkä, se kannattaa suosiolla katkaista useampaan osaan: tämä pitää tekstin selkeänä.

Ei korjattavia virheitä!

17,50v€

[Nelly]

P i r u n m e t s ä s s ä

ekstratehtävä

Ruu laukkasi allani harja villissä huiskeessa, kavioiden takoessa routaista maata. Olin noussut kevyesti jalustimille ja rohkaisin ruunaa pinkomaan yhä kovempaa maisemien vilistäessä ohitsemme. Ruu venytti askeliaan halukkaasti parhaansa mukaan ja annoin sille lisää ohjaa. Vilkaisin takanamme kiitäviä parivaljakoita, Suskia ja Brunoa sekä Loviisaa ja Majuria. Avasin suuni leveään virnistykseen ja käänsin katseeni takaisin eteenpäin – tätä parempaa saisi hakea.

Pirunmetsä oli vuodenajan edetessä muuttunut karuksi ja alastomaksi. Puut olivat pudottaneet ruskassa leiskuvat lehtensä, jotka nyt lepäsivät maassa valkean kuuran päällystäminä. Laukasta vielä puuskuttavien ratsujen henkäykset huurusivat kevyesti pakastavassa ilmassa ja lumisade teki matalalla roikkuvista pilvistä päätellen tuloaan. Katselimme uinuvaa luontoa mietteissämme, syystalven hiljaisuus kietoutui ympärillemme tehden hetkestä ainoan laatuaan. Lopulta aavistukseni lumisateesta toteutui: pienet hiutaleet leijuivat hiljalleen ympärillämme ja saivat maiseman näyttämään hämmästyttävän valkealta.

Olin vastoin periaatteitani antanut Ruulle pitkät ohjat ja ruuna heilutteli päätään saadakseen kokoaan kasvattaneet lumihiutaleet edes hetkeksi pois turvaltaan. Lunta tipahteli alas taivaalta yhä enemmän ja näkyvyys heikkeni koko ajan. Märkä lumi alkoi tuntua epämukavalta imeytyessään ratsastushousujen läpi – niinpä päätimme nostaa rauhallisen ravin päästäksemme pian takaisin tallille. Keräsin Ruun ohjat ja hoputin sitä eteenpäin.

Äkkiä lumisade paljasti seastaan tumman hahmon. Pysäytin Ruun kiireesti ja takanamme tulevat ratsukot olivat törmätä meihin.
- Hei kiitti nyt, Brunoa ohjastava Suski tokaisi ärtyneenä.
- Kattokaa tonne, henkäisin tytöille tuskin kuuluvasti ja nämä kurottivat ratsujensa selästä nähdäkseen ohitseni.

Polulla seisoi poikittain suuri tumma hevonen selässään mustaan viittaan pukeutunut ratsastaja, juuri näkökentän ulottuvissa. Ratsukko näytti odottavan jotain – sekä ratsu, että ratsastaja olivat kääntäneet katseensa vastakkaiseen suuntaan. Näky oli taianomainen ja sai minut huokaisemaan hiljaa. Pyyhkäisin ratsastuskypärääni ja olalleni putosi suuria paakkuja märkää lunta. Katsoin takanani olevia tyttöjä merkitsevästi. Suski tuijotti minua toinen kulma hienovaraisesti koholla ja Loviisa tiirasi yhä sakenevaan lumisateeseen.

- Niin siis oliko siellä jotain? Loviisa kysyi ja piteli parhaansa mukaan paikoillaan seisomiseen hermostunutta Majuria. Käännähdin nopeasti katsomaan eteenpäin juuri parahiksi nähdäkseni tumman ratsukon katoavan ääriviivan. Äkkiä heistä oli jäljellä ainoastaan varjo, joka hiljalleen hukkui lumisateeseen. Aivan varjon katoamishetkellä ratsastaja kääntyi suuntaamme, katseli hetken ja lopulta hoputti sulavaa ratsuaan laukkaan lumipyörteen nielaistessa heidät. Haroin hermostuneena Ruun harjaa.

- Ettekö te nähneet sitä? kysyin.
- Oliko siellä joku eläin vai mitä? Suski kysyi pelästyneenä.
Tein nopean ratkaisun, joka varmasti pelasti minut joutumista suoraan psykiatrin vastaanotolle.
- Joo. En ole ikinä nähnyt noin isoa kettua! tokaisin esittäen hämmästynyttä.
- Mäkin olisin halunnut nähdä sen, Loviisa nurisi jatkaen:
- Voitaisiinko mennä? Tää lumipyry on kamala!
- Ylihuomiseen mennessä tästä lumesta ei ole jäljellä enää mitään, Suski huokaisi surullisesti.

Jatkoimme matkaa rauhallisessa ravissa. Olin erottavinani ohuesta lumipeitteestä haaleita kavionpainaumia kohdassa, jossa ratsukko oli aivan hetki sitten ollut.
Toivoin, että vielä joskus heidän odotuksensa palkittaisiin.

Sinten kommentti

Hui! Kuulostaapa pelottavalta – on ihme, että hevoset pysyivät niinkin rauhallisina. Mikäköhän lumisateen takana oikein odotti? Oliko se naapuritallin eksynyt ratsukko, vai jotakin aivan muuta? Toivottavasti salaisuus joskus paljastuu, eikä ratsastaja jätä meitä epätietoisuuteen. Onneksi hevoset pysyivät koko ajan rauhallisina, ja tippumisilta vältyttiin. Voi, jospa mysteeri joskus ratkeaisi!

Olipa mielenkiintoinen tarina! Kerrassaan upeaa kuvailua, tätä oli ilo lukea. Teksti pysyi mielenkiintoisena alusta loppuun, ja lukijana siihen pääsi helposti mukaan. Teksti oli myös kieliopillisesti täysin virheetöntä. Tämä suoritus lipoi läheltä papukaijamerkkiä – olisin kaivannut tekstiin vielä enemmän säväyttävää jännitystä: voit yrittää papukaijamerkin tavoittelua esimerkiksi kirjoittamalla tästä jatko-osan myöhemmin. Upeaa!

19,90v€

[Nelly]

Rakas päiväkirjani...

15.11.2014, lauantai
Tänään näin jotain... erikoista. Tuntuu, kuin maailmani olisi käännetty ympäri kahdesti ja todellisuuteni järjestelty kokonaan uudeksi kokonaisuudeksi. Se oli epätodellista, mutta minä tiedän mitä minä näin. Ajatukseni pyörivät ympyrää ja punaista lankaa on mahdotonta löytää. Lue edellinen tarinani.

23.11.2014, sunnuntai
Tänään nousin sängystä kerrankin virkeänä ja hyväntuulisena. Kun lähdin aikaisin aamulla tallille, aurinko oli juuri nousemassa ja se värjäsi pilvettömän taivaanrannan kullankeltaiseksi. Vatsanpohjassani liiteli kymmeniä perhosia ajatellessani suunnitelmaani tälle päivälle. Menisimme Ruun kanssa Pirunmetsään selvittämään asian, joka oli vaivannut mieltäni koko tämän viikon. Olin varma, että löytäisin sieltä vastauksia. Olin väärässä. Emme törmänneet mihinkään epätavalliseen. Olin pettynyt.

27.11.2014, torstai
Ruun kanssa menee koko ajan paremmin ja paremmin. Se on jo tottunut saamaan taskustani herkkupaloja milloin mihinkin väliin, enkä voi olla lellimättä sitä. Olisin halunnut tänäänkin käydä maastossa tähyilemässä kadonnutta ratsukkoa, mutta pakottauduin maneesiin harjoittelemaan Nuppulan kisoja varten. Ruu oli vetelällä tuulella, mutta lopputuntia kohti paransimme koko ajan. 

03.12.2014, keskiviikko
Kisat lähestyvät ja olen käynyt nyt lähes joka toinen päivä harjoittelemassa niihin. Ruu tuntuu koko ajan paremmalta, mutta en silti usko meidän menestyvän. Vielä löytyy niin paljon hiottavaa...

07.12.2014, sunnuntai
Eiliset kisat menivät vähän niin ja näin - Ruu tuntui verkassa hyvältä, mutta omalta osaltani suoritukset menivät ihan penkin alle. Jännitin niin paljon, että avuista tuli sekavia ja ainakin esteradalla ymmärsin häiritseväni Ruun hyppäämistä. No, toivottavasti seuraavat kisat menevät paremmin!

12.12.2014, perjantai
Nyt kun kisahössötys on ohi, minulla on taas ollut aikaa etsiä ratkaisua metsässä olleeseen näkyyn. Kävin keskiviikkona ja tänään maastossa Ruun kanssa. Olin molemmilla kerroilla tuntevinani katseita selässäni, mutta todennäköisesti mielikuvitukseni vain laukkasi. Tänään Rollis varasti piponi, enkä enää löytänyt sitä mistään. Hölmö koira.

vähän erilainen hoitomerkintä vaihteeksi ..

Sinten kommentti

Olipa ihana, päiväkirjamuotoinen hoitomerkintä! Tätä oli hauska lukea, ytimekkäitä kuvauksia päivien kulusta. Harmi, ettei Pirunmetsän "kadonneesta ratsastajasta" ole sen koommin kuulunut mitään. Minä odottelen niin kovasti, että saisin lukea loppuratkaisusta kaikille niille oudoille tapahtumille!

Tästä minulle ei jäänyt sen kummoisempaa korjattavaa.  Fonttivalinta oli hauska, päiväkirjamainen!

15,90v€

[Nelly]

A N G S T I    P Ä I V Ä 

Tuntui hyvältä tallustella kahdestaan tammikuisella Mansikkaniityllä Ruun kanssa. Ohuehkot luminietokset seurasivat toisiaan tehden maisemasta ihanan talvisen. Lämpötila oli viimepäivinä seikkaillut hieman nollan yläpuolella, mutta toisaalta se oli saattanut tipahtaa vähän turhankin alas. Hanki olikin muuttunut kovaksi ja kannatteli osittain minun painoni. Välillä jalkani upposivat syvemmälle hankeen, mutta lunta oli onneksi vähän. Ruu taas joutui nostelemaan koipiaan koko ajan, onneksi ruuna ei tuntunut välittävän moisesta. Se seurasi hieman takanani rauhallisesti, tutkaillen leppoisasti ympäristöä.

Olin aamulla tallille saavuttuani heittänyt turhautuneena ratsastustarvikkeeni satulahuoneen perimmäiseen nurkkaan ja vajonnut väsyneenä istumaan niiden viereen miettien miksi elämällä oli välillä tapana koetella. Sinä aamuna olin kääntänyt selkäni kaikille tekemättömille kouluhommille ja lähtenyt tallille. Oikeastaan sekään ei ollut tuntunut oikealta ratkaisulta. Takaisinheitto viimekesään olisi ollut paikallaan.

Niinpä olin poiminut Ruun tarhasta ja suunnannut ponin kanssa pienelle kävelylenkille, Mansikkaniittyä kohti. Tallustelimme verkkaista tahtia eteenpäin, pidin kättäni hevosen kaulalla ja ruuna seurasi vierelläni kääntäen välillä päätään puoleeni rapsutuksien toivossa.

- Noniin jätkä, mumisin ja pörrötin ruunan otsatukkaa hellästi. Ruu puhalsi lämmintä ilmaa kämmenselälleni ja tutkaili taskujani. Sen silmät olivat tummat, älykkäät ja niitä kehystivät valtavan pitkät ripset. Näin peilikuvani heijastuvan niistä ja käänsin nopeasti katseeni takaisin edessämme siintävään maisemaan. Joskus itseinholla oli tapana käydä ylivoimaiseksi.

Aluksi en havainnut maisemassa mitään normaalista poikkeavaa. Silmäni harhailivat, keskityin Ruun sään rapsuttamiseen hajamielisenä. Äkkiä jokin kiinnitti metsänreunassa huomioni ja katseeni tarkentui nopeasti. Räpäytin hämilläni silmiäni, tiirailin valkean niityn reunaa näkemättä kuitenkaan mitään erikoista. Ajatukseni terästäytyivät ja tähyilin huolestuneena ympärilleni. Ruu havaitsi muutoksen käyttäytymisessäni ja muuttui vähitellen levottomaksi, kuin kysellen että mitäs nyt. Puristin huomaamattani tupon hevosen harjaa nyrkkiini ja tutkailin huolestuneena niitynlaitaa. Olin varmasti nähnyt jotain. Ajatukseni kiiruhtivat hurjaa vauhtia ja mieleeni palautui marraskuinen metsäreissumme.

Kuulin takaani pienen, mutta paljastavan napsahduksen. Oksa katkesi jonkun jalan alla. Käännähdin ympäri pidättäen hengitystäni ja Ruukin alkoi todella hermostua. Metsäpolulta astui esiin kookas, tumma hevonen selässään nopealla silmäyksellä arviolta parikymppinen miehenalku. Tämä katsoi minua ja Ruuta kasvoillaan hieman huolestunut hymy.
- Moi
Tämän oli oltava jokin vitsi. Hengähdin syvään ja otteeni Ruun riimunnarusta rentoutui. Oliko se salaperäinen ratsukko todella ollut se samainen kuin tämä tässä?
- Moi. Te säikäytitte meidät.
- Ai jaa. Sori, ei ollut tarkoitus pelotella.., poika vastasi raamikkaan ratsunsa selästä hymyillen toisella suupielellään.
- Satuitteko te olemaan maastossa joskus marraskuun puolenvälin paikkeilla kauheassa lumipyryssä? kysäisin huolimattomasti ohimennen ja ryhdyin tutkailemaan lumeen jääneitä jäniksenjälkiä. Poika mietti hetken, ennen kuin tokaisi selvästi tarkkaan harkitut sanansa.
- Joo. Se oli hirveä reissu! Jouduin kotimatkalla kaivamaan useampaan otteeseen tilsat pois kavioista, hän irvisti.
- Me taidettiin nähdä teidät sillon. Te olitte.. tosi eksoottisen näköisiä.

Hän kohotti kulmiaan erikoiselle sanavalinnalleni, silitti hevosensa kaulaa ja kohensi mustaa toppatakkiaan. Hän kertoi tulevansa lähitallilta ja käyttävänsä lähimaastoja paljon. Tunnelma kävi vähitellen vaivaantuneeksi ja keskustelun päätteeksi taputin Ruuta kaulalleni ja katsoin kännykästäni kelloa.
- Meidän täytyy varmaan lähteä takaisin tallille, mumisin ja kohotin katseeni puhelimestani. Ehdin juuri nähdä ratsukon varjon katoavan metsänreunassa.
- Okei sitten, tuhahdin ja lähdin lompsimaan hevosineni takaisin polulle. Kummallinen tyyppi.

Sinten kommentti

Ihanaa, loppuratkaisu jännityksellä alkaneelle tarinalle! Pakko myöntää että poika oli valinnut hassun asun maastoretkelle Pirunmetsään: ei ihan jokaiselle tule varmaankaan mieleen pukea ylleen viittaa! Onneksi satuitte törmäämään uudelleen, asia olisi muuten jäänyt ikuisiksi ajoiksi vaivaamaan. Toivottavasti tallipäivät ja Ruu piristävät mielialaasi

Tarinasi oli mukavaa luettavaa: oli ihanaa saada loppuratkaisu Pirunmetsän mysteerille! Kuvailet hyvin tunnetiloja ja saat sitä kautta tarinaan jännitystä. Varo kuitenkin liian pitkiä lauseita, sillä ne voivat helposti tehdä tarinasta sekaisen.

"Olin aamulla tallille saavuttuani heittänyt turhautuneena ratsastustarvikkeeni satulahuoneen perimmäiseen nurkkaan ja vajonnut väsyneenä istumaan niiden viereen miettien miksi elämällä oli välillä tapana koetella."
-> Liian pitkä lause. Tätä voisi lyhentää esimerkiksi seuraavanlaisesti:
-> "Olin aamulla tallille saavuttuani heittänyt turhautuneena ratsastustarvikkeeni satulahuoneen perimmäiseen nurkkaan. Vajosin väsyneenä istumaan niiden viereen, ja mietin miksi elämällä oli välillä tapana koetella."

"- Ai jaa. Sori, ei ollut tarkoitus pelotella.., poika vastasi raamikkaan ratsunsa selästä..."
-> Kolme pistettä ja pilkku:
-> "– Ai jaa. Sori, ei ollut tarkoitus pelotella..., poika vastasi raamikkaan ratsunsa selästä..."

16,70v€

[Nelly]

H U R J A P Ä Ä T   V A U H D I S S A

Olin aamulla tallille saapuessani kaivanut suu leveässä hymyssä takintaskustani päivän treenisuunnitelman. Laskin tuon ryppyisen ruutupaperinpalasen pöydälle, kääntelin ja vääntelin sitä etsien edes yhtä mahdollista virhekohtaa. Totesin suunnitelman täydellisen virheettömäksi – nyt kelpaisi huhkia hiki hatussa! Mikään ei voita kunnon koulurääkkiä, josta ratsukon kummatkin osapuolet kävelevät takaisin talliin jalat täristen.

Pian, ihan liian pian, tuo kultakehykset ansaitseva suunnitelma siepattiin armottomasti aivan kätteni ulottuvilta. Kohtasin nuoren vaaleatukkaisen naisen suuret silmät ja leveän hymyn (siis vielä leveämmän kuin omani oli ollut aamulla). Katsoin häntä silmät lautasina ja mutisin hämmentyneenä tuon paperinpalan olevan minun.
- Niin, mutta tänään te ette tule toteuttamaan tätä, nainen virnisti suunnitelmaa hetken tutkailtuaan. Katsoin tätä pelästyneenä.
- Tänään te tulette muiden uhrien tapaan Viljan ilman satulaa –hyppykouluun! nainen hihkaisi levittäen kätensä kattoon. Suunnitelmani lensi siistissä kaaressa suoraan roskakoriin. En voinut muuta kuin tuijottaa suu auki. Vilja marssi tallikäytävään kailottaen:
- Puolen tunnin päästä esterata on kasattuna! Kaikki halukkaat ja haluttomatkin mukaan! Siis ihan kaikki! Jokainen vastarintaa tekevä hyppää hevosen maksimitason kertaa kaksi! Lopuksi olin kuulevinani helisevää naurua, joka hiljalleen vaimeni maneesin suuntaan.

Siinä ei ollut paljon vastaan pistämistä.

Puolisen tuntia myöhemmin onnistuin jotenkuten itse mönkimään Ruun selkään jakkaralta – oli ilo viihdyttää muita kyseisellä esitykselläni. Uskoakseni Silja-niminen nuori tyttö hihitti tumman ponin selässä heilutellen siroja jalkojaan ilmassa. Vilja tepasteli maneesissa viimeistellen yhden okserin ja yhden pystyesteen paikkoja. Sanna oli tullut norkoilemaan maneesin laidalle ihmeteltyään tallikäytävän yhtäkkistä hiljenemistä.
- Sinte, ei muuta kun hevosta alle, ehdit vielä mukaan! Vilja kailotti innoissaan. Sanna vain pudisti päätään mutisten jotain tekemättömistä paperihommista ja katosi. Vilja tuhahti ja jatkoi esteiden viimeistelyä.

Lyhyen (mutta vauhdikkaan) alkuverkan jälkeen ratsukot hyppäsivät matalahkoa pystyestettä yksitellen. Nähtävissä oli sekä reippaita, että hitaita suorituksia, mutta kaikki olivat siihen mennessä selviytyneet kunnialla.
- Jee, mahtavaa, tiesin että Armakin loistaisi tässä lajissa!! Thea, te olette mahtavia! Vilja hihkui matalahkon pystyesteen vieressä hyppien tasajalkaa. Arma laukkasi hieman holtittomasti, mutta kuitenkin jotenkuten avuilla etsien katseellaan lisää hypättävää. Selässä keikkuva Thea siirsi Arman raviin, oli vähällä heilahtaa tasapainottomaan tilaan ja hidasti orin nopeasti käyntiin. Arma steppasi hieman paikallaan malttamattomana hyppäämään uudelleen.
- Kukas sitten tulisi? Vilja siirsi katseensa muihin ja jäi leveästi hymyillen katsomaan minua ja Ruuta.
- Eiköhän olisi aika katsoa, mihin tämä meidän lellikkiponi pystyy.

Puomi nousi muutamalla reiällä ja puhalsin hermostuneena keuhkoni tyhjäksi.

Valmistelin huolellisen laukannoston ja etsin muutaman ympyrän aikana hyvää rytmiä. Meno tuntui selkään jokseenkin hyvältä, joten siirsin katseeni ympyrän loppupuolella kohti estettä. Pidin napakan tuntuman, vahdin pohkeella ja käänsin esteelle. Ruun korvat ponnahtivat oitis suoraan eteenpäin. Poni oli hidastavinaan hieman tahtia sopivaa ponnistuspaikkaa etsien, mutta arvioin nopeasti etäisyyden ja komensinkin sitä hieman kasvattamaan askelta. Ruu otti muutaman jättiaskeleen ja ponnisti melko kaukaa. Nojasin kevyesti eteenpäin, myötäsin ohjia. Ruu loikkasi kevyesti noin 60-senttisen pystyn yli ja oikaisi maneesin päädyn innoissaan korvat tötteröllä. Nauroin hiljaisesti ja annoin innokkaan ruunan laukata pitkän sivun loppuun.
- Teillä kaikilla menee niin mahtavasti! Vilja taputti käsiään yhteen ja siirtyi toisella pitkällä sivulla olevan okserin viereen.
- Kokeiltaisiinko okseria seuraavaksi? hän kysyi etsien katseellaan jo seuraavaa ratsukkoa.

Ilman satulaa hyppääminen oli pitkästä aikaa oikeastaan ihan mahtavaa. Maneesissa oli ihanan rento tunnelma, mokille naurettiin hyväntahtoisesti ja toisia kannustettiin. Uskaltauduin hyppäämään Ruun kanssa jopa ihan ruunan hyppypotentiaalin ylärajoilla asti; voin sanoa, etten ole koskaan tuntenut oloani yhtä hurjaksi ja vastuuttomaksi. Olin ylpeä innokkaasta pikkuruunasta (ja suoraan sanoakseni jopa itsestäni, ilman satulaa ratsastaminen ja varsinkaan hyppääminen ei koskaan ole ollut mun lemppariharrastuksiani). On se ratsastaminen vaan niin mahtavaa!

Ostaisin samalla nämä tallikaupasta:
- hopeat pallokannukset 10mm, 12 v€
- mustat kannusremmit, 6 v€
- musta yleisraippa, 28 v€
yht. 46 v€

Sinten kommentti

Aivan loistavaa että teillä oli hauskaa! Ilman satulaa hyppääminen on tosiaan mukavaa vaihtelua päivittäiselle perustreenille, se kehittää samalla myös ratsukon tasapainoa ja parantaa istuntaa. Ehdit toteuttaa koulutreenisuunnitelmasi varmasti seuraavalla kerralla, vai mitä? Ruusta kuoriutuu esteillä oikea monsteri, se hallitsee kyllä hyppäämisen ja loistaa usein myös kisaradoilla. Siitä vaan sitten osallistumaan estevalmennuksiin ja kisoihin, teistä on varmasti siihen!

Oikein ihana ja hyväntuulinen tarina, jota lukiessa hymy nousi korviin. Kuvailet hauskasti tilanteita ja maustat tekstiä sopivalla ripauksella huumoria. Teksti oli myös täysin virheetöntä, en löytänyt yhtään korjattavaa!

20v€ + papukaijamerkki, paljon onnea!

Kaapistasi on vähennetty myös ostosten yhteenlaskettu summa.

[Nelly]

Talvinen maastoreissu

Ruu tepasteli korvat tötteröllä lumista tietä pitkin nyppien innoissaan ohjia käsistäni.
- Voitaisiinko jo ravata? Hei, mä tiiän! Laukataan! Eieieiei, KIITOLAUKATAAN! Ruu pärskähti tohkeissaan.
- Malta hetki vielä, nauroin taputtaen ruunaa kaulalle.
- Mä haluun NYT!!



Sinten kommentti

Talvisen raikas kuva yhteisestä maastoreissusta! Tätä katsellessa voi melkeinpä eläytyä hevosen keinuttavaan käyntiin ja raikkaaseen talvisäähän. Olet käyttänyt kuvassa pehmeää ja elävää väritystyyliä, mikä tekee siitä mielenkiintoisen Taustalla lentävät linnut ovat kiva lisä maisemaan!

16,80v€

[Nelly]

p o m  p o m
ekstratehtävä

Lakaisin päätallin tallikäytävää nuotin vierestä iloisesti vihellellen. Päivä oli alkanut mainiosti ja olin harvinaisen hyvällä tuulella – olihan viikonloppu! Tallissa leijailevat pienet pölyhiukkaset heijastivat oranssia auringonvaloa, joka oli pitkästä aikaa valaissut koko rakennuksen pimeintä nurkkaa myöten. Aurinko oli alkanut jo hieman lämmittämään lupaillen kevään hiljalleen olevan lähestymässä. Ei aikaakaan, kun kesälomalainen pääsisi laukkaamaan auringonlaskuun omalla, rautiaalla hoitoponillaan. Talvi oli taittumassa ja oikeastaan olin ihan tyytyväinen siitä.

Metsikselle saapuessani harja oli jotenkin vain osunut käteeni ja lattia kieltämättä kyllä kaipasikin lakaisua. Ruu kurkisteli karsinastaan huomattuaan minut, ja katseli puuhailujani tylsistyneen näköisenä. Pikkuinen pyörikin karsinassaan sen oloisena, että jotain energiaa purkavaa aktiviteettia pitäisi keksiä. Äkkiä suunnilleen ikäiseni nuori tyttö ilmestyi toimistosta, yskäisi pari kertaa ja niisti äänekkäästi nenänsä.
- Moi, tämä sanoi reippaasti ja nosti lattialle pudonneen loimen takaisin karsinan ovessa olevaan telineeseen.
- Mooi, mumisin vastaukseksi ja lakaisin turpeet Jaden karsinaan. Tamma tuli epäluuloisesti katsomaan vierasta henkilöä ja nostin varovasti käteni silittääkseni sen turpaa.
- Onko sulla mitään erikoista ohjelmaa just nyt? tyttö kysyi ja jatkoi:
- Ajattelin nimittäin mennä rakentamaan maneesiin irtohypytysesteitä.
Ilahduin tästä kysymyksestä ja tokaisin hymyillen:
- Eipä mulla mitään ole suunnitteilla. Itse asiassa pohdinkin juuri päivän suunnitelmaa.
- Ai, no ajattelin vähän hypyttää Velliä.. Luulen, että sen mielestä voisi olla mukavaa jos maneesissa olisi samaan aikaan joku toinenkin hevonen. Ei tarvitsisi sitten ihan yksinään olla, tyttö tuumaili.
- No me voitaisiin sitten Ruun kanssa tulla samaan aikaan, jos se vaan sopii? kysyin ystävällisesti ja tyttö nyökytteli päätään.
- Mun nimi on muuten Alexandra, tämä hymyili.
- Lyhyemmin? kysäisin ystävällisesti.
- Alex vaan.

Kasasimme esteet johteineen. Olimme varanneet sopivasti rehua ämpäriin ja päästäneet hevoset maneesiin. Kumpikaan niistä ei oikeastaan hyödyntänyt väliaikaista vapauttaan, vaan ne molemmat piirittivät rehuämpäriä kantavaa Alexia. Talutin rauhallisen Ruun kasaamiemme esteiden päähän, maiskutin pari kertaa ja pyyhkäisin varovasti kepillä sen takamusta. Ruuna otti muutaman jättiaskeleen, hyppäsi ilmavasti kahden matalan pystyesteen yli ja ryntäsi pää viidentenä jalkana kauraämpäriä pitelevän Alexin luokse. Näkyi selvästi, että irtohypytys oli Ruulle tuttua puuhaa.

Vellillekin irtohypytys tuntui olevan helppoa. Aloin jo hetkellisesti katua johteiden laittoa, sillä niiden rakentamiseen oli kulunut paljon aikaa ja vaivaa. Molemmat hevoset hyppäsivät komeasti ja nostin matalia esteitämme noin kymmenellä senttimetrillä. Työnjakomme Alexandran kanssa toimi: minä lähetin ponit matkaan ja toisessa päässä Alex palkitsi ne ruokaämpärin kanssa.

Ruu ja Velli hyppäsivät parhaimmillaan noin 80-senttisiä esteitä. Päätimme Alexin kanssa pysytellä vielä ihan kohtuullisella tasolla, ettei tapahtuisi mitään kamalan vakavaa. Ruu selvästi nautti irtohypytyksestä ja innostui laukkailemaan maneesissa sinne sun tänne. Se painoi päänsä alas ja heitti toisinaan muutaman pukkihypyn – kyllä keski-ikäinenkin vielä jaksoi intoilla! Nauroin ponin hyppimiselle ja tarjosin sille taskustani kuivaa leipää.

- Mitäs jos menisit vielä kerran? kysyin ruunalta ja pörrötin sen otsatukkaa.
- Mutta Velli menee ensin, Alex julisti, antoi kauraämpärin käsiini ja lähti taluttamaan Velliä esteitä kohti. Ruu työnsi päänsä huomaamattani ämpäriin ja alkoi mussuttaa.
- Senkin sika! huudahdin ja kiskaisin ämpärin pois ruunan ulottuvilta. Ruu pärskähti ja painoi päänsä kainalooni.

Kun hevoset näyttivät saaneen tarpeekseen hyppäämisestä, lähdimme takaisin tallien suuntaan. Talutin Ruun karsinaan ja ruuna menikin heti etsimään karsinanohjalta heinänkorsia, ruokakiposta pudonnutta rehua ja ties mitä muuta syötäväksi kelpaavaa.
- Lihava poni, murahdin ruunalle ja taputin sitä vielä kylkeen. Ruuna näytti vilkaisevan minua sivusilmällä ja käänsi takalistonsa ovelle.
- Okei, mä jätän sut ja ruoan kahdestaan, naurahdin ja lähdin purkamaan esteitä maneesiin, jossa Alex jo oli täydessä vauhdissa.

- Tulithan sä sieltä, tämä puuskutti kantaen kahta estetolppaa samaan aikaan.
- Anna kun mä autan noiden kanssa, hymyilin ja otin toisen tolpan kannettavakseni.
- Kyllä mä ne molemmat olisin jaksanut, Alexandra pyöräytti hymyillen silmiään ja jatkoi matkaansa estevarastoa kohti.

Sinten kommentti

Metsiksellä onkin ollut oikea irtojuoksutusviikko (josta muuten juuri sain hyvän tapahtumaidean): nyt on juoksutettu ainakin Myy, Velli ja Ruu! Irtojuoksutus on tosi hauskaa puuhaa, etenkin jos hevosilla riittää intoa siihen. Irtojuoksutuksen yhteydessä on myös loistava tilaisuus testata luonnollisia hevosmiestaitoja. Teillä tuntui olevan hauskaa, ja se on tosi kiva huomata!

Tarina oli jälleen kerran virheetön. En löytänyt korjattavaa, tarina oli siisti ja kokonaisuudessaan oikein mukavaa luettavaa. Mielestäni olet kehittynyt hurjasti virkkeiden kanssa: tässä tarinassa ei ollut yhtään liian pitkää virkettä. Persoonallinen otsikointi herätti kiinnostusta!

17,80v€

Ps. Ansaitsit tästä myös irtojuoksutusmerkin!

[Nelly]

Maastoiluviikko

Kohottauduin jalustimille ja ojensin käteni laittamaan Ruun otsatukkaa hieman paremmin. Poni käveli tyytyväisen rauhallisesti Ison tien oikeaa puolta välittämättä satunnaisesti ohi menevistä autoista lainkaan. Olin antanut ruunalle puolipitkät ohjat ja se venytteli kaulaansa leppoisasti. Ohi menevien autojen matkustajat olivat alueen runsaan hevospopulaation vuoksi tottuneet tien varrella käyskenteleviin nelijalkaisiin ja ajoivat ohi päätään kääntämättä. Ainoastaan takapenkin pienet tytöt kääntyivät katsomaan suuntaamme ja tunnistin sieltä neljä-viisivuotiaan itseni. Hassua, kuinka ajalla olikaan tapana kulua.

Käännyimme soratieltä Jokipolulle ja Ruun kavioista lähtevä ääni sai uudenlaisen säväyksen. Märkä, pehmeä polku litisi ja lätisi muistuttaen alkaneen maaliskuun kurjasta kelistä. Olisin vielä kaivannut paksuja nietoksia ja lopputalven rankkoja lumipyryjä. Nyt kuitenkin tihutti vettä ja Ruun harjaan oli muodostunut pieniä vesihelmiä. Kohotin kylmissäni olkapäitäni ja hautauduin syvemmälle takkini uumeniin viluissani. Pahinta tässä huippuaikaisin alkaneessa keväässä oli, että kimaltavat keväthanget ja umpihangessa laukkailu olivat saaneet unohtua. Huokaisin suruissani, kun kypäräni lipasta putosi pari suurta vesipisaraa ratsastushanskoilleni.

Keräilin ruunan ohjia raskaiden pilvien hiljalleen lipuessa ylitsemme. Nostin ravin ja kevensin Ruun reippaan askelluksen tahtiin. Metsässä oli ohut sumuverho ja kauempana oleva maisema erottui vain heikkona siluettina. Ainoastaan vasemmalla puolellamme soliseva joki paljasti, että olimme kääntyneet oikealle polulle. Tihrustin sumuun ja äkkiä erotin sieltä jonkin nelijalkaisen sorkkaeläimen hahmon. Hidastin nopeasti Ruun käyntiin. Lähes saman tien peura, kauris tai mikä lie ollutkaan, aisti läsnäolomme ja hyppäsi kauniilla, kaarevalla loikalla takaisin metsään.

- Eiköhän laukattaisi, mumisin itsekseni ja annoin Ruulle kevyen merkin nostaa laukka ja ruuna tottelikin mielissään. Nousin kevyesti jalustimille tehdäkseni Ruun laukkaamisen mahdollisimman helpoksi. Se kyseli minulta koko ajan koska mennään kovempaa ja yritti hienovaraisesti nyppiä ohjia käsistäni. Jouduin kerran komentamaan sitä hieman kovemmin, jonka jälkeen Ruu tuntui tyytyvän rauhalliseen tahtiin, eikä enää koetellut rajojaan. Vesitihku tuntui laukassa kunnon vesisateelta ja olin nopeasti kauttaaltaan märän ja kylmän veden peitossa. Vesi tulvi silmistäni ja ilmavirran mukanani jatkoi matkaansa ohimoita pitkin hiuksiin. Ruun harjasta lensi vesihelmiä laukan rytmin tahtiin tasaisesti päälleni. Hieman ennen Rajapolun risteystä siirsin ruunan raviin ja ohjasin sen oikealle.

Loppumatka menikin rauhallisessa ravissa. Meitä vastaan tuli tuttua porukkaa Metsälammelta ja Ruu hörähti mielissään tavatessaan tuttuja. Se olisi mielellään jäänyt hevosten seuraan, mutta käskin sitä jatkamaan matkaa Metsälampea kohti. Annoin ponille pitkät ohjat Rantatiellä ja otin jalustimet pois jaloistani.

Karsinassa Ruun harjattuani laitoin sille ohuen talliloimen niskaan, koska se oli kauttaaltaan märkä. Olisin itsekin kaivannut jotain loimea päälleni, joten lähdin kiireesti varustehuoneeseen etsimään sellaista. Harmikseni jouduin tyytymään lämpimään kaakaomukiin, sillä kaikki viltit olivat jo hartaassa käytössä.

Sinten kommentti

Kuulostipa ihanan rennolta ja leppoisalta maastolenkiltä! Kuvailit paljon myös ääniä, joita maastossa ratsastaminen tuotti: tämä elävöitti todella paljon tarinaa. Tarinoihisi on helppo päästä mukaan jo alussa, näiden parissa on mukava fiilistellä kuuma teemuki kädessä.

Virheetöntä tekstiä ja oikein rento kokonaisuus! Tätä oli ilo lukea jälleen kerran. Pituutta oli juuri sopivasti, tarina oli siisti ja kaikin puolin mukavaa luettavaa. Mulle ei jäänytkään mitään korjattavaa!

Onnea maastomerkistä

17,40v€

[Destiny]

11.5.2015 - 1HM

"Musta tuntuu vähän kipeeltä" Gemma voivotteli sohvalta syötyään viimeisen palan valkosuklaalevystään ja levittäytyi koko pituudeltaan rusehtavalle sohvalle. Lyhyt tyttö ei onneksi vienyt kaikkea tilaa enkä joutunut liikkumaan milliäkään.
"Oothan muistanut syödä kukkakaalia? Sen avulla saat vitamiinia ja pysyt terveenä! Onkohan meillä kukkakaalia jääkaapissa?" Sinte huudahti keittiöstä, alkoi penkomaan jääkaapin vihanneslaatikkoa kummastellen ja heittäen ilmaan mietteitään ( mm. "kyllä sellainen oli täällä", "voivoi minne se on kadonnut").
"Tuntuu jo heti paremmalta, ehkä mä pärjään tän päivän ilman mitään valkoista" Gemma naurahti kankeasti viitaten suklaalevyyn.
"Kuulemma myös vanhentunut sipulinkuori voi auttaa" kerroin virnistäen ja sain vasempaan käsivarteeni osuman kukkakuviollisesta sohvatyynystä.
Gemma tuhahti ja käänsi kylkeään, jolloin päätin lähteä talliin tekemään jotain oikeasti hyödyllistä.

Kävelin tarhojen kautta talliin raahaten perässäni ponia, joka muistutti lähinnä enemmän pallokalaa. Ruu heilautti tuuheaa häntäänsä mielenosoituksellisesti, kun sidoin sen kiinni käytävälle, narujen ollessa kiinni molemmilta puolilta. Sysäsin ohikulkevan Tepan hetkeksi vartioon, kun itse kipaisin hakemassa harjat ja suitset. Laskin harjapakin seinän viereen ja suitset viereisen karsinanoven koukkuun. Ensimmäinen tavara minkä pakista etsin käsiini oli harjakivi, jonka kanssa vierähtikin seuraavat puoli tuntia. Lakaistuani lattian, harjasin ponin vielä huolellisesti kovalla harjalla ja putsasin jokaisen kavion.

Suitsimisen jälkeen talutin ruunan tyhjään maneesiin ja kävelytin sitä maasta käsin muutaman kierroksen koko maneesia ympäri.
"Huhuu, onks täällä ketään?"
" Destiny ja Ruu!" huudahdin kyselijälle.
Samassa maneesin oven takaa kurkisti Helmin pää ja ponitamman hoitaja Silja.
"Moi vaan, ootko mitä tekemässä? Kun aattelin tulla irtohypyttämään Helmiä."
"Haha, mikä sopiva yhteensattuma! Haluutko ees yrittää arvata mitä me ajateltiin Ruun kanssa tehdä?" naurahdin ja samalla kannoin tolppia paikoilleen.
"Eikä, vähän hyvä!" tyttö naurahti ja tuli Helmi vanavedessään auttamaan. Rakensimme esteistä kujan ja kävelytimme ponejamme vielä hetken selästä käsin.
"Päästetäänkö nyt vapaiksi?" Silja kysyi laskeutuessaan selästä alas.
"Joo päästetään vaa" totesin ja irroitin ohjat.
Ponnyt lähtivät juoksemaan täyttä vauhtia maneesin toiseen päätyyn.
"Huhhuh mikä pikajuna! Ruu on ollut selvästi laukkaponi edellisessä elämässään!" hihkaisin kun ponit ravasivat takaisin.
"Roomassahan on nyt ne jotkut laukkakisat, menkää sinne" Silja naurahti.

Hoidokkimme hyppivät innoissaan ja korotimme esteitä aina sitä mukaa.
"Hei mitä jos hypättäis vielä selässä muutama hyppy?" Silja kysäisi innostuneena.
"Hei joo!"
Laitoin ohjat kiinni kuolaimiin ja pomppasin selkään. Ohjasin ruunan uralle, nostin laukan ja käänsin sen kujalle. Poni toimi hyvin ja hyppäsi oikein mallikkaasti. Hyppyjen jälkeen päätimme lähteä loppukäynneille maastoon. Teimme vain pienen lenkin ja veimme ponit sen jälkeen tarhaan. Putsasin ennen kotiin lähtöä Ruun suitset huolellisesti ja laitoin ne oikeille paikalleen.

// extraa lopusta katosi inspis ja meni ruttuun

Sinten kommentti

Huh, auttaiskohan kukkakaali oikeastikin pahaan oloon? Mä olin alkuviikosta niin karmeassa vatsataudissa, ettei tehnyt mieli syödä yhtään mitään. Onneksi se on aika nopee tauti ja menee tavallisesti ohitte parissa päivässä. Kiva että Ruu pääsi purkamaan hieman energioitaan irtohypytyksen merkeissä!

Ytimekäs pikkutarina! Olit onnistuntut sisällyttämään ekstratehtävän sanat taitavasti tekstin joukkoon. Jos kirjoitat lainattuja repliikkejä, niiden ja johtolauseiden välissä käytetään pilkkuja:

"Musta tuntuu vähän kipeeltä" Gemma voivotteli...
-> Alleviivasin johtolauseen. Eli lainatun repliikin ja johtolauseen väliin tulee pilkku, sillä korvataan lainauksessa ollut piste.
-> "Musta tuntuu vähän kipeeltä", Gemma voivotteli...

12,50v€

[Destiny]

Keväinen maastoretki — 21. toukokuuta, 2 HM

Kevään myötä luonto alkaa hiljalleen kukkimaan. Saavun tallipihaan rähjäiset kumisaappaat jalassa, ja auringon sulattamat lumikasat lätisevät jalkojeni juuressa. Tallin ovella Minkki on juuri haravoimassa tallin edustaa. Moikkaan häntä hymyillen ja jatkan matkaani ovesta sisään lämpimään päätalliin. Vaikka talvipakkaset ovat jo hellittäneet, ulkona on silti kalseaa, eikä aamulla ylleni pukema kevättakki meinaa riittää.

Suunnittelin jo eilen lähteväni tänään maastoon, sillä säätä oli ennustettu hyväksi. Ratsukseni olin valinnut Ruun, sillä tahdoin luoda luottamusta välillemme. Kävelin siis ruunan karsinalle varusteet käsivarrellani. Harjasin hevosen huolellisesti – voi taivas, mikä määrä karvaa siitä irtosikaan! Sulaneet lumet olivat myös tehneet tehtävänsä, ja kuraisten jalkojen puhdistamiseen kului kiitettävästi aikaa. Kyykkiessäni karsinassa mutakuorrutteisten vuohisten kimpussa hevoseni tuntui ajattelevan: "Meinaatko vielä kauankin kyykkiä siellä?".

Vihdoin pääsin tallista pihalle! Seisoin virkeän ratsuni kanssa keskellä tallipihaa, ja kiristin satulavyötä parhaani mukaan. Kun lopulta kiipesin selkään, Ruu steppasi paikoillaan kärsimättömänä. Ja matka alkakoon! Kesä pilkotti jo märästä maasta. Suunnistin kohti Pirunmetsää.

Ruu vaikutti eteenpäinpyrkivältä ja herkältä, kun kävelimme polkua pitkin kohti Harjunlenkkiä. Pienet purot lorisivat ja linnut visersivät, raikkaassa ilmassa tuoksui kevät. Matkamme sujui moitteettomasti sekä rauhallisesti ja uppoutuessani ajatuksiini huomasin olevani jo miltei tallilla. Nostin viimeiset laukkapätkät maastojen niin salliessa, ja annoin raikkaan kevättuulen virrata kasvoilleni. Ilma oli täydellinen. Kun pääsin Rantatielle, siirsin Ruun takaisin käyntiin, jotta ehtisin kävellä loppukäynnit ennen tallille saapumista. Ratsuni olisi halunnut jatkaa laukkaa vaikka kuinka kauan.

Tallipihassa hyppäsin selästä alas ja huokaisin syvään. Maastoretki oli ollut rentouttava ja tunsin oloni onnelliseksi. Venyttelin, ja löysäsin hieman Ruun satulavyötä. Matkalla tallirakennukseen minua vastaan käveli Vilja ja Silja.
– Moi! Vilja sanoi ja hymyili leveästi vaaleanvihreä riimunnaru kädessään. Hänen vieressään kulkeva Silja yhtyi tervehdykseen. – Maastosta tulossa, eikö?
– Moikka! Joo, päätin lähteä kevään kunniaksi maastoilemaan.
– Ens kerralla voidaan mennä porukalla!

// Laitan tämän nyt tännekkin, vaikkakin tästä ei sitä tarinamerkintää tule voit vaikka ignoorata tän tai jotain : D

Mä en oikein kyllä voi antaa tästä mitään vaikka haluaisinkin, kun teksti on kuitenkin kirjoitettu valmiille pohjalle kevätmerkin suorituskansiossa t. Sinte