Majurin päiväkirja

[Minkki]

Täyttä vauhtia eteenpäin - tai alaspäin

Kiristin Majurin satulavyötä ja taputin sitä kaulalle. Tallipiha täyttyi hevosten pärskinnästä ja valjaiden kilinästä sekä iloisesta rupattelusta. Olimme sopineet tyttöjen kanssa, että menisimme yhteiselle maastoretkelle heppojen kanssa. Tällä kertaa mukana oli Cella & Mara, Loci & Hurmos, Rosan & Bruno sekä Silja & Helmi. Kaikki olivat pian valmiita, joten päästiin lähtemään.

» Mara, NYT PAIKKA! » Cella karjaisi ja pomppi yksi jalka jalustimessa varmaan kymmenennen kerran. Olin päässyt ongelmitta Majurin selkään ja rapsuttelin sen korvia odottaessani. Myös Hurmos steppaili hermostuneena eikä meinannut pysähtyä lainkaan.
» Tarviitteko te apua? » Silja kysyi. Loci ja Cella pudistelivat päitään, mutta päätimme mennä tyttöjen kanssa auttamaan. Nousin alas Majurin selästä ja pitelin kiinni Maran suitsista, jotta Cella pääsisi selkään. Parin yrityksen jälkeen kaikki oli taas hyvin ja nousin takaisin oman orini selkään. Matka voisi alkaa!

Olimme suunnitelleet reitin tarkasti ja ilmoittaneet siitä Sintelle, ihan vain varmuuden vuoksi. Kaikilla oli mukana puhelimet ja ensiaputarvikkeita sekä turvaliivit, kaviokoukut ja riimunarut satulalaukuissa.
» Kuka menee ensin? » Rosan kysyi. Tulimme pian siihen tulokseen, että Brunon olisi paras mennä edellä. Majuri , Hurmos ja Mara kun osasivat olla aika villejä, jos pääsivät johtoon. Silja käveli jonon hännässä Helmillä.
Ilma oli kostea, mutta aurinko paistoi vielä viimeisiä säteitään. Majuri ravisteli päätään ja hörisi edessään olevalle Hurmokselle. Loci kääntyi satulassa taputtamaan Hurmosta lautaselle ja hymyili.
» Tosi nätti ilma tänään, eikö? »
» Totta puhut, ystäväiseni. Sadekin tekee joskus todella hyvää tällaisen hellejakson jälkeen. » Cella nyökkäili.

» Ollaanko valmiita raviin? » Rosan huusi. Nyökkäilimme ja kannustimme hevoset hölkkään.
Siitä vasta ralli alkoikin! Hevoset luulivat olevansa ravikilpailuissa, sillä kaikki yrittivät kiilata toisiaan ja kisailla keskenään. Hyväntuulinen nauru täytti ilman hevosten harjojen hulmutessa kevyessä tuulessa ja kavioiden kopistessa hiekkatietä vasten.
Hidastimme käyntiin tien päässä ja taputimme ratsuja kaulalle.
» Se teki hyvää! Mennäänkö me tätä metsäreittiä, niin saadaan sitten laukata niityn yli? » Silja kysyi toiveikkaana. Kukaan ei ollut ajatusta vastaan, joten käänsimme hevoset kohti Mansikkaniittyyn johtavaa metsätietä.

Majuri heitteli päätään ja alkoi yhtäkkiä käyttäytymään hassusti. Ori hypähti sivuun ja tunsin, kuinka se aristi vasenta takastaan.
» Onko kaikki okei siellä takana? » Rosan kysyi huolestuneena ja pysäytti Brunon. Muutkin pysähtyivät ja tulivat lähemmäksi.
» En tiedä... Majuri ontuu. » sanoin säikähtäneenä ja hyppäsin oitis alas selästä. Kumarruin ottamaan jalan käteeni ja tutkailin hetken.
» Sillä on vain pikkukivi jumissa kengässä. Mikä helpotus! » huokaisin ja kaivoin satulalaukusta kaviokoukun. Kevyellä sipaisulla kivi kopsahti tielle ja Majuri oli taas normaali. Nousin takaisin selkään ja matka jatkui!

» Miten voikaan olla näin hirveästi hyttysiä? » Loci valitti ja huiski iniseviä ötököitä naamansa edestä. Edellä kävelevä Mara ei pitänyt niistä ollenkaan ja huiski vihaisesti hännällään. Ennen kuin ehdimme edes kissaa sanoa, ori oli hypännyt sivuun ja nousi pystyyn. Loci tarrautui oitis harjaan kiinni ja keikahti pois satulasta roikkuen nyt vain käsillään ja jaloillaan Maran kaulalla. Muut hevoset hätääntyivät ja alkoivat nekin yrittää sännätä eri ilmansuuntiin.
» PRRRRRRRRRRR! » kuului ilmassa ja kaikki hevoset rauhoittuivat. Tuli aivan hiljaista.
» MÄ EN PYSY TÄÄLLÄ! » ilmaa leikkasi Locin naurunsekainen kauhunkiljaisu ennen kuin hän mätkähti kosteaan maahan. Hetken pidätimme hengitystä, mutta räjähdimme kaikki nauruun. Mara ravaili hetken ympäriinsä voitonriemuisena, mutta ilo loppui lyhyeen meidän saarrettuamme se hevoskehän sisälle. Loci kävi hakemassa ratsunsa takaisin ja yritti torua Maraa, mutta hykersi yhä naurusta.

» Katsokaa, Mansikkaniitty on tuolla! » huusin ja osoitin sormellani puiden välistä näkyvää niityntaipaletta. Metsätie loppui pian ja pääsimme vihdoin maastoretken kohokohtaan.
» Ollaanko valmiita LAUKKAAMAAN? » Rosan huusi iloisena.
» JOO!! »
Hevoset kannustettiin laukkaan - jokainen ratsu omanlaisella laukannostollaan singahti niitylle. Linnut syöksyivät pelästyneinä puskista, kun hevoslauma lähti ryntäämään täyttä laukkaa kohti niityn toista puolta. Majuri pukitteli innoissaan ja kisaili kärjessä juoksevan Maran kanssa.
» Huiiiiiiiiiiiiii! » Silja hihitti Helmin kiihdyttäessä yhä nopeampaan vauhtiin. Pian tamma oli meidän vierellämme ja sai takana olevatkin painamaan kaasupoljinta pohjaan. Juuri, kun Helmi oli pääsemässä Majurin ohitse, kuului Siljan kauhunkiljaisu ja mätkähdys takaamme. Pysäytimme hevoset välittömästi ja katsoimme taaksemme. Ravasin lähemmäs ja laskeuduin selästä katsomaan, miten kävi.
» Huhhuh... Olipas se ilmalento. » kuului Siljan ähkäisy Helmin takaa.
» Kävikö pahasti? Pystytkö nousemaan takaisin selkään? » kysyin huolisani ja nappasin Helmin ohjat käsiini. Majuri teki tuttavuutta tamman kanssa ystävällisesti höristen.
» Eeei, kyllä mä ihan kunnossa olen *tirsk*. Helmi vaan vähän innostui... » Silja nauroi ja pudisti hiekkoja pois housuntakamuksestaan. Autoin hänet takaisin selkään ja nousin Majurin kyytiin, jotta pääsimme jatkamaan matkaa.

Noin tunnin päästä alkoi pimetä ja päätimme lähteä takaisin tallille. Hevoset olivat hikisiä ja väsyneitä, joten isolle tielle päästessämme annoimme niille pitkät ohjat ja oikein lämpimät halit. Tallipihaan saapui joukko väsyneitä ratsastajia ja hevosia, jotka Sinte otti iloisena vastaan.
» Oliko kiva reissu? Kai hepat olivat kiltisti? » hän kysyi hymyillen.
» Joo, paitsi pari meistä putosi. » Cella sanoi ja tirskui. Loci ja Silja punastuivat, mutta alkoivat itsekin nauramaan.
» No se on vähän toinen juttu sitten. Mutta ihanaa, että talliporukka viihtyy toistensa seurassa! Menkäähän nyt pesemään ja hoitamaan hevoset. Helmin, Majurin ja Hurmoksen voi viedä vielä tarhaan loimitettuina, haemme ne sisälle sitten vähän myöhemmin. » Sinte neuvoi. Nyökkäsimme ja nousimme alas satuloista.

Talutin Majurin pesukarsinaan ja viilensin oriin oloa vesiletkulla jaloista, kaulasta sekä satulan kohdalta. Se nautti siitä suunnattomasti ja hikiviilallakin saatiin kätevästi suurin osa kosteudesta pois. Harjasin Majurin kunnolla läpi ja laitoin lämpimän kuivausloimen päälle ennen kuin tartuin ohjista kiinni ja talutin sen tarhaan. Sujautin Majurille näkkileivän ja silitin sen turpaa hellästi suudellen orin poskea.
» Hyvää yötä muruseni, nähdään taas huomenna! » kuiskasin hymyillen. Majuri tunki päänsä syliini kuin anoen minun jäävän. Mutta Sinten tuotua heinäkasan oriin huomio keskittyi ruokaan ja pääsin livahtamaan pois aitauksesta.

Kävin sanomassa heipat tytöille ja lähdin väsyneenä, mutta hyväntuulisena kotiin nukkumaan. Mikä perjantai!


Sinten kommentti

Kuulostipa kivalta reissulta! Hevosetkin ovat varmasti innoissaan kun kelit ovat vähän viilentyneet. Tunneilla olen huomannut ainakin joidenkin ratsujen saaneen ihan uutta puhtia Onneksi ketään ei sattunut, ja tippumiset voitiin ottaa kevyin mielin. Oli varmasti tosi mukavaa lähteä maastoilemaan isolla porukalla!

Virheetön tarina josta huokui innokkuus! Vauhdikas meininki tempaisi lukijan mukaan jo ihan alkumetreillä. Kuvailet hauskasti maastoretken tilanteita ja hetkiä, ja tätä tarinaa lukiessa hymy nousee huulille

20,00v€

[Loci]

11.9. - Mutkatonta

Katson rautiasta tähtipäätä. Ori on minulle tuttu tallin perusaskareiden kautta, mutta lähempää kontaktia siihen en oikein ole päässyt ottamaan. Sipaisen vielä viimeisen kerran orin otsaa harjalla ja lasken harjan takaisin siistiin pakkiin. Otan kuolaimen vasempaan käteeni ja kiedon oikean käteni orin pään alitse. Majuri avaa kiltisti suunsa ja saan kuolaimen paikoilleen. Korva kerrallaan pujotan niskahihnan paikoilleen ja siistin jouhikarvat oikeille puolilleen. Katson leukahihnan tulevan suoraan ja kiinnitän sen sopivaan kireyteen. Varmistan vielä suitsien olevan suorassa ja kiinnitän turpahihnan.

Maneesin lamppu reistailee, minä en ole se sankari, joka tahtoo lähteä vaihtamaan katossa kiinniolevaa loisteputkea. Majuri astelee kiltisti ympyräuralla liinan päässä. Apuohjat heiluvat vapaina ja ori on pitkänä kuin mato. Pyydän ravia ja hetken jalkojaan aseteltuaan puhdas ravi nousee. Se on kuitenkin tahmean oloista, joten pyydän lisää vauhtia. Ohjaan Majurin kulkemaan kolmen puomin ylitse, jotka olen asetellut ravityöskentelyä varten. Ori nostelee jalkojaan mallikkaasti.

Toinen suunta on orille selkeästi helpompi. Ori asettaa itseään jo nyt ja saan ravissa vastaukseksi hienon, rennon ja tahdikkaan ravin. Puomitehtävä korostaan liikettä entisestään. Vihdoin pysäytän orin, käännän ja vaihdan liinan toiselle puolelle. Tarkasti mittaan apuohjien pituuden ja palaan ympyrän keskelle.

Kaviot rummuttavat maata tasaisesti. Majuri kuuntelee ääntäni ja tunnustelee kuolaintutumaa samalla seuraten tarkasti raippakäteni liikkeitä. Mutkatonta, ajattelen. Myötäys, ääni ja kevyt raipan heilautus, lennokas ravi muuttuu tahdikkaaksi laukkaksi. Ei ihme, että Majuri on niin hyvin palkittu.

Nauran itseään minua vasten hinkkaavalle rautiaalle. Sujautan vielä yhden namin turvan lähettyville ja ori hörähtää. Jostain kumman syystä Majuri ei aiemmin ole ollut minun suosikkihevoslistassani, tänään se viimeistään pääsee sinne.

Sinten kommentti

Majuri on kyllä tosi mukava veikko! Se on niin osaava ja persoonallinen tapaus, sen kanssa on mukava työskennellä lajissa kuin lajissa. Kiva että kävit liikuttamassa Majurin, kunnon koulutreeni ei ole koskaan pahitteeksi!

Mielenkiintoisella tavalla kirjoitettu tarina! Hyvin yksinkertaisia, suoraan kertovia lauseita joilla kuvailit liikutusta ja Majuriin tutustumista.

"Maneesin lamppu reistailee, minä en ole se sankari, joka tahtoo lähteä vaihtamaan katossa kiinniolevaa loisteputkea."
-> Ensimmäinen virke olisi parempi yksinään. Se kannattaa erottaa pisteellä, ajatusviivalla tai puolipisteellä.
-> "Maneesin lamppu reistailee. Minä en ole se sankari..."
-> "Maneesin lamppu reistailee – minä en ole se sankari..."

16,40v€

[Sinte]

Locin kouluvalmennus 23.9.2015 (rats. Minkki)

"Taivutukset olivatkin hieman hankalia Majurille ainakin alkuun, kun raskasrakenteisempi ratsu oli kyseessä. Selvisit Majurin kanssa erinomaisesti sen tasoon nähden valmennuksesta. Majuri ei tainnut olla aivan samaa mieltä, että tänään mentäisiin vaativaa kouluvääntöä, mutta vaadittavat asiat saatiin orista esiin pikkuhiljaa. Taivutuksissa teillä oli ongelmia, joihin puutuimme lisäämällä liikettä eteen ja keskittymällä jalkojesi asentoon ja liikkeeseen. Oikeassa paikassa, oikeaan aikaan annetut avut saivat Majurin kauniisti kuulolle. Laukassa tosiaan taisit tipahtaa selästä, mutta siitäkin selvittiin säikähdyksellä ja kiipesit rohkeasti takaisin selkään ahertamaan vastalaukan ja vaihtojen kanssa. Majuri selkeästi tarvitsee paljon tukea, mutta se, missä tuki muuttuu pidätteeksi on vaikea asia määrittää. Kun sait pidettyä jalkasi vastalaukassa oikeilla paikoillaan ja asettamalla Majuria tarpeeksi ulospäin sait vastalaukan lopulta toimimaan mallikkaasti. Viimeisen tehtävän kohdalla yritit saada Majuria tosiaan liian lyhyeksi ja lähdimmekin hakemaan taas liikettä eteen ja siitä sitten suuntaamaan sitä ylös. Lisäksi keskityimme kanssasi hevosen liikkeeseen mukautumisessa, jotta pakarasi ravaisivat hevosen takajalkojen kanssa samaan tahtiin ravissa. Lopulta Majuri itse tarjosi kauniisti peräänantoa ja pienillä avuilla sait säädeltyä Majurin muotoa ilman, että ori olisi nostanut päätään ylös pakoon kuolainta tai liikkunut virkkuukoukkuna."

[Minkki]

Mielikuvituksen tuotetta(ko?)
Popeda-ekstratehtävä
(kertosäe jää pois tarinasta, koska siihen en keksinyt mitään)

Majuri tervehti minua tuttuun tapaansa iloisena höristen ja painautui minua vasten. Silitin oriin turpaa hellästi ja astuin sisään karsinaan.
» Hei taas, poikkuli! Tänään käväisemmekin Metsälammen rannalla. » sanoin hymyillen. Majuri pärskähti kärsimättömänä. Se halusi jo ulos tylsästä karsinastaan.

Harjailin Majurin läpikotaisin ja sovittelin satulaa sen selkään, kun Sinte sattui kävelemään ohi.
» Sinte! Lähden käymään maastossa. Me mennään Metsälammelle, eli meitä kannattaa etsiä sieltä, jos satumme katoamaan. » huudahdin ja tirskahdin. Majuri työnsi päänsä ulos karsinasta ja hamuili Sinten fleecetakin huppua.
» Noh noh, höpsö... Ja kyllä se käy. Ota varmuuden vuoksi heijastimet mukaan, ja tietysti puhelin. » Sinte sanoi ja työnsi Majurin päätä hellästi irti vaatteistaan.
» Juu, otan! » vastasin hymyillen ja kiristin satulavyötä pari reikää. Päivä oli mitä parhain ihanan pitkälle maastoretkelle; aurinko paistoi ja ilma oli lämmin. Majurikin oli pirteällä tuulella eikä pannut pahakseen suitsimistakaan. Nakkasin kypärän päähäni ja talutin Majurin ulos tallista. Nousin satulaan ja käänsin Majurin kohti Metsälampea.

Kaviot kopisivat hiekkatietä vasten Majurin käyskennellessä eteenpäin. Taputin oriin kaulaa ja katselin ympärilleni. Syksy oli saanut jo nyt lehdet kellastumaan ja puut pudottelivat niitä pieninä tuppoina tienvarsiin. 
Yhtäkkiä ihoni meni kananlihalle, vaikka ilma oli lämmin. Minut valtasi epämiellyttävä tunne, aivan kuin joku olisi katsellut meitä metsän syvyyksistä. Kannustin Majurin raviin nopeuttaakseni tahtia. Hetken päästä Majuri kuitenkin pysähtyi kuin seinään ja puhalsi ilmaa sieraimistaan rauhallisena. Luulin sen säikähtäneen, mutta yllätyksekseni ori oli lauhkea kuin lammas. Se tuijotti herkeämättä rantatien haaraumaan, joka lähti kiertämään Metsälampea myötäpäivään. Siristelin silmiäni, josko siellä olisi näkynyt jotakin, mutta en nähnyt mitään. En yhtikäs mitään.
Aivan yllättäen huomasin, että koko tie alkoi peittyä pehmeään sumuun, joka sai koko metsikön näyttämään aavemaiselta. Majuri ei kuitenkaan pelännyt, vaan tuijotti yhä samaan kohtaan kuin aiemminkin.

Pariin minuuttiin tuskin edes hengitin. Minua pelotti, pelotti aivan suunnattomasti. Majuri kuitenkin liikahti ja otti askeleen eteenpäin. Yhtäkkiä olin kuulevani laulua.
» Ethän pelkää pimeää... » kaikui pehmeä ääni metsässä. »Siel' on monta kynttilää...» Jähmetyin niille sijoilleni, sillä seuraavaksi tapahtui jotain todella outoa. 
Rantatien uumenista, sumun keskeltä käveli meitä vastaan ratsukko. Suuri, sirojalkainen hevonen astui esiin usvasta. Majuri hörisi ystävällisenä ja yritti päästä tervehtimään kaveria, mutta pidätin sitä rystyset valkoisina. Hevonen oli kimo, joten se ei voinut olla mikään Metsälammen hevosista. Oliko lähellä muita talleja, jotka käyttivät reittiä?
» Typerä minä. » ajattelin. » Tietenkin täällä on muita hevosia. Onhan tämä ihan yleisessä käytössäkin. »
Pian sumun seasta astui esiin tyttö. Hänellä oli pitkät, vaaleat hiukset ja päällään lyhyt valkoinen kesämekko. Tyttö oli kuvankaunis, se oli pakko myöntää. Hän pysäytti hevosensa rantatielle, ehkä noin kymmenen metrin päässä meistä, ja nousi hevosen selkään. Sitten ratsukko kääntyi meihin katsomatta ja katosi usvan sekaan. En voinut vastustaa kiusausta, vaan annoin Majurin viedä. Epäilemättä se käveli kadonneen ratsukon suuntaan. 
» Mihin minä olen taas sekaantumassa? » kysyin itseltäni hiljaa. 

Hän oli tosi upee näky

lyhyessä kesämekossaan

mä hänet rantatiellä näin

ajoin satamaan päin

hän nousi satulaan

Olimme menneet koko Metsälammen ympäri, mutta emme olleet löytäneet ratsukkoa. Olin jo aikeissa kääntää Majurin takaisin tallille, kun kuulin ääniä rantatieltä. Näin selvästi pari ratsastajaa - oikeastaan, ratsastajapoikaa - hevostensa kanssa Metsälammen rannalla. Pysäytin Majurin ja tarkkailin heitä puiden välistä. Pojat olivat ehkä noin 13-vuotiaita, ja rehentelivät ratsastustaidoillaan parille pikkutytölle, jotka istuivat shetlanninponien selässä rantavedessä. Pojilla oli kovaääninen kina siitä, kumpi uskalsi hypätä korkeimpia esteitä.
» Jos sinut tungettaisiin sellaisen ratsun selkään kuin Velvet. » toinen poika sanoi hymyillen ja taputti korkeaa englannintäysveriruunaa. » Sinulla olisi jo pissit housussa pelkän esteen nähdessäsi! »
Tytöt kikattivat ja toinen vilkuili ihastuneena toista poikaa, joka istui ruunan selässä. Majuri päästi ilmoille mojovan hirnahduksen, joten minun oli pakko tulla esiin vakoilemasta. Nuoret huomasivat minut ja tuijottivat meitä hiljentyen. Sitten porukka käänsi ratsunsa ja ravasivat pikaisesti pois paikalta. Majuri ärsyyntyi, kun kaverit lähtivät ja olisi lähtenyt mukaan, mutta käänsin sen takaisin rantareitille. Sumu oli kadonnut, ja aurinko porotti selkämystäni vasten. Epämiellyttävä tunne katosi kuin silmänräpäyksessä.

Pojat rannalla kulkevat ylpeinä

- se naisia naurattaa

aurinko selkää polttaa

jään sisältä sulattaa


Huomaamattani aurinko laski ja alkoi tulla pimeä. Ajantajuni oli kadonnut tyystin kävellessämme ympäri Metsälampea. Olimme ottaneet pari laukkakertaakin, koska Majuri alkoi olla kärsimätön. Nyt ori tepasteli rauhallisena eteenpäin, miltei sulautuen pimeään. Tarkastin kellon puhelimeni ruudulta. 20:50. 
» Oho, Majuri! Maastomme onkin venynyt aivan liian pitkäksi. Aika lähteä kotiin. » sanoin ja taputin sen kaulaa. Onneksi olin muistanut ottaa heijastimet!

Matka tuntui sietämättömän pitkältä. Pimeys tuntui kietovan meidät syleilyynsä ja sydämeni hakkasi rintaa vasten. Minua pelotti. Sama epämiellyttävä tunne valtasi koko kehon, vaikka edes sumua ei näkynyt. 
Jostain syystä olimme päässeet eksymään. En tunnistanut pimeydeltä mitään ja olin aikeissa kaivaa kännykkäni esille. Mutta en ehtinyt kissaa sanoa, kun Majuri yhtäkkiä riuhtaisi ohjat käsistäni ja hypähti ojan yli metsikköön. Suustani pääsi tukahtunut ähkäisy, kun lensin oriin kaulalle ja keskityin ainoastaan pitämään itseni kyydissä. Majuri tuntui laukkaavan iäisyyden ennen kuin saapui suurelle aukiolle. Mutta enää ei ollut pimeä. Aukio oli nimittäin täynnä katuvaloja ja rakennuksia - aivan kuin kaupungissa! 
Nousin hitaasti pystyyn satulassa ja katsahdin paremmin ympärilleni. Paikka näytti turvalliselta, mutta miten ihmeessä Majuri olisi voinut yhtäkkiä löytää kaupunkiin? Lähin kaupungintapainenkin oli kymmenien kilometrien päässä! Majuri ei kuitenkaan vaikuttanut pelästyneeltä tai jännittyneeltä, vaan käveli leppoisin askelin kohti lähintä rakennusta.

Olin niin hämmennyksen vallassa, etten tajunnut pysäyttää ratsuani. Taloista kuului hiljaisia ääniä ja astioiden kilahduksia. Asuiko täällä... ihmisiä? Päähän sattui kaikki tämä miettiminen. 
Ajatukseni katkesivat hetimiten, kun kuulin Majurin hörisevän ystävällisesti jollekulle. Katsahdin alas, ja näin pienen tytön - ei, ei voinut olla... Tyttö oli sama, jonka olimme nähneet rantatiellä!
» Sinulla on upea hevonen. » tyttö sanoi heiveröisellä äänellään. » Se tiesi, miten tulla tänne. »
Kiitin änkyttäen ja luulin hetken sydämeni pomppaavan ulos rinnastani. 
» Tulkaa, minä näytän teille Häilyväkylän hienoimman toriaukion, siellä myydään paljon maukkaita herkkuja niin hevosille kuin ratsastajillekin. Nouse ihmeessä alas satulasta, sinun täytyy jaloitella pitkän matkan jälkeen. » tyttö sanoi hymyillen ja otti ystävällisesti kiinni Majurin suitsista. Nousin alas ja lähdin taluttamaan Majuria tytön perässä.
» Minä olen muuten Elina. Asun täällä Häilyväkylässä veljeni sekä vanhempieni kanssa. Minulla on valkoinen tamma Rosemary - sen taisitkin jo tavata. » 

Elina esitteli minulle torin kaikki kojut ja yritin suhtautua häneen kuin mihin tahansa ventovieraaseen. Kuka ihme hän oli? Ja missä minä olin? Oliko tällainen paikka oikeasti olemassa? Miksi toriaukio oli näin täynnä - yöaikaan?
» Ota tästä, maista! Nämä ovat minun lemppareitani. » Elina hihkaisi ja ojensi minulle pienen mansikkaleivoksen. » Nämä taas ovat Rosemaryn herkkua. » hän sanoi ja ojensi Majurille pienen, vaaleanpunaisen pikkuleivän. Majuri rouskutti sen tyytyväisenä ja hörisi saadakseen lisää. Maistoin leivosta ensin varovasti, mutta sitten minun oli pakko haukata uudestaan ja uudestaan. Itse asiassa Elina alkoi tuntua mukavalta henkilöltä - ehkä hän ratsastaisi jollakin lähitallilla?
» Mi-minä olen muuten Minkki. » esittäydyin hiljaa ja pidin tukevasti kiinni Majurin ohjista. Elina hymyili kävellessämme toriaukiolta poispäin. Elina oli kutsunut meidät kotiinsa enkä viitsinyt kieltäytyäkään. Majuri oli päässyt Rosemaryn kanssa talliin, jossa sillä oli lämmin ja paljon syötävää.

» Tulen aina muistamaan käyntisi täällä. Mutta sinun on lähdettävä nyt. En odottanut ratsusi pinkovan peräämme. » Elina kuiskasi ja silitti Majurin turpaa hellästi. Ori ei pannut pahakseen, vaan hörisi ystävällisenä. Saavuimme samalle paikalle, josta olimme tulleetkin ja vilkaisin epäröivästi Elinaan ennen kuin nousin takaisin satulaan.
» Hei hei, ystävä! Näytän kaikille tänne tulleille toriaukion, mutta vieraita ei olekaan näkynyt pitkiin aikoihin. Turvallista matkaa! » Elina huudahti pehmeällä äänellään. Käänsin Majurin takaisin metsäpolkua kohti, ja käännyin katsomaan vielä taakseni.
Mutta aukio oli tyhjä. Pienintäkään valonpilkahdusta ei näkynyt.

Sydän lujaa lyö kun meidät ottaa yö

mennään toiseen kaupunkiin

sitten näytetään

tori kierretään

kyntes uppoo nivusiin

Päästyämme takaisin polulle huomasin olevani tajuttoman väsynyt. Olin valahtaa Majurin kaulalle eikä minulla ollut hajuakaan, paljonko kello oli. Näin tienreunassa jotakin kiiltelevää. Se oli kännykkäni!
Laskeuduin satulasta ja poimin puhelimeni maasta. Se oli yhä ehjä, koska maa oli pysynyt kuivana. Pyyhkäisin pahimmat kurat pois ruudulta ja katsahdin kelloon.
» Mitä ihmettä?! » huudahdin ääneen. Kännykän ruutu näytti 04:45. » Sinte on varmasti hurjan huolestunut! » kauhistelin. Ruutu näytti yli neljäätoista vastaamatonta puhelua. Näppäilin Sinten numeron samantien ja painoin luurin korvalleni päästessäni takaisin satulaan.

» MINKKI! Sinäkö siellä? Missä ihmeessä olette olleet? Minä käskin pitää puhelinta mukana! » Sinten väsynyt, mutta vihainen ääni tivasi. Punehduin häpeästä ja käänsin Majurin kohti Metsälampea. Olimme saapuneet takaisin lammen rantaan.
» Anteeksi... Olin jo tulossa kotiin, mutta oli niin pimeä... Majurikin lähti ryöstämään ja vei minut jonnekin aukiolle, jossa oli kaupunki... Häilyväkylä... » änkytin ja pitelin ohjia toisessa kädessäni. Majuri pärskähti kuin ilmoittaakseen Sintelle, että oli kunnossa.
» Mitä ihmettä sinä hourailet? Ei täällä ole mitään kyliä. Tule nyt pikimiten takaisin tallille, en ole saanut nukuttua, kun olen ollut niin huolissani teistä! » Sinte sanoi yhä vihaisena. Nielaisin.
» Selvä, olemme siellä noin kymmenessä minuutissa. »

Aamuyön raikas tuuli puhalsi hiuksiini. Eilinen auringonpaiste oli poissa, ja tämä aamu oli erityisen viileä. Suljin silmäni hetkeksi ja nojasin Majurin kaulaa vasten. Miltei nukahdin, kunnes havahduin Sinten huutoon ja Majurin pärskähdykseen. Olimme kotona.
» Sieltähän te tulettekin! Luojan kiitos olette vielä yhtenä kappaleena. Tuo Majuri heti talliin. » Sinte sanoi hengästyneenä. » Sai olla muuten viimeinen kerta, kun huolestutatte minua näin. » 
Nyökkäsin nolona ja talutin Majurin talliin. Riisuin siltä varusteet ja harjailin oria hajamielisenä samalla, kun Sinte tarkisteli sen jalkoja ja muuta kehoa vammojen varalta. Hetken ajattelin kertovani Elinasta ja hänen tammastaan Rosemarysta, mutta päätin sulkea suuni. 
Ehkä kaikkea ihmeellistä ei ole tarkoitettu kerrottavaksi.

Aamuyön raikas tuuli

meren rantaan käveltiin

purista mua lujaa beibe

pistä silmäs kiinni

huuda tyttö tää maa sun on

se päästä päähän ajetaan

mä tahdon nähdä kaiken

- ja jokaista rakastaa


Kuva Rosemarysta ja Elinasta Metsälammen rantatiellä.

Sinten kommentti

Pieni maastolenkkinne venyi hurjan pitkäksi, ja ehdimme jo tallilla huolestua katoamisestanne. Kertomasi tarina maastolenkistä oli kyllä aivan uskomaton! Enpä olisi ikinä uskonut, että Metsälammen tutuista – tai ehkä, ainakin tämän tarinan perusteella aika tuntemattomista – metsistä voi löytää sellaisen kylän kaikkine asukkaineen. Ehkä se oli joku salattu paikka, jonne ei niin vaan eksytä! Toivottavasti Häilyväkylän salaisuus selviää vielä, ja tapaatte Elinan ja Rosemaryn uudemmankin kerran!

Aivan upea tarina! Olit soveltanut Popedan biisiä aivan loistavasti, ja käyttänyt todella paljon mielikuvitusta. En ole hetkeen lukenut näin mielenkiintoista ja luovasti kirjoitettua tarinaa! Tarinasta löysi selvän yhteyden Popedan biisiin, vaikka olit luonut siitä ihan uudenlaisen näkökulman. Virheetön tarina, jonka kruunasi tarinan loppuun piirretty kuva Elinasta ja Rosemarysta! Piirroksesta huokuu taianomaisuus ja salaperäisyys, kuva kuin keijukaistarinasta!

38,50v€ + PAPUKAIJAMERKKI!

[Minkki]

Mulkosilmä-Majuri ja herra Porkkana
ekstratehtävä

» Oih, Majuri, Majuriiii! » lässytin ja tungin käteni taskuun ottaakseni esille babyporkkanan. Majuri pettyi suuresti ja krohahti loukkaantuneena. Enkö minä tuon parempaa ansaitse?
» Mitä? Eikö kelpaa? » kuiskasin ja esitin loukkaantunutta. Majuri tuijotti minua silmät tapittaen, odottaen jotain parempaa. Lopulta tungin porkkanan omaan suuhuni ja rouskutin sen tyytyväisenä, josta herra ei todellakaan pitänyt. Ori työnsi päänsä naamaani vasten ja hamusi huulillaan korvaani. Nauroin ja pakenin karsinan nurkkaan nälkäistä porkkanahaita.
» Kuules, sinun seurassasi mä en haluaisi olla porkkana, mieluummin olisin vaikka se lehtikaali! » kikatin ja kaivoin taskustani ihan oikeankin porkkanan ja tyrkytin sitä Majurille. Se hörisi kiitollisena ja nappasi herkun suuhunsa samalla, kun astelin ulos karsinasta ja kiirehdin hakemaan sen varusteita. Marraskuun puoliväli olisi pian, ja sitten taas joulu - oih, ihana joulu!

Puuskuttaen ja puhisten sain kaikki Majurin tavarat kannettua sen karsinalle. Laskin ne varovasti maahan ja otin harjapakin mukaani, kuka ties vaikka itsepuolustukseksi tätä mörköä vastaan. Aloin harjailla voimakkain ja pitkin vedoin samalla, kun aivastelin ilmassa lentelevästä karvan määrästä.
» Sulle taitaisi tehdä hyvää kokovartaloimurointi... » kähisin ja varistin karvoja pois housuiltani. Pääsin lopulta harjausurakan loppuun ja aloin puhdistaa kavioita. Herra Ämmä - kirjaimellisesti - oli sen verran kenkulla tuulella, että paineli kavioitaan maahan minkä kerkesi. Kun lopulta ärähdin oriille, että oletkos siinä, niin johan alkoi tapahtua. Eipä enää uhitellut poju eikä sen koommin kerjännyt herkkujakaan. Minua tuijottivat vain mulkosilmät, kuin ajatellen: Mitä sinäkään, ihminen, mistään mitään tiedät?
Pienten erimielisyyksien jälkeen saatiin kuitenkin ulkonäköjutut hoidettua ja päästiin satuloimaankin ennen puolta yötä. Satulavyö meni nätisti kiinni ilman turhia pullisteluita eikä taitanut jaksaa hangoitella kuolaimiakaan vastaan. Taputin Majuria kaulalle ja hymyillen napsautin kypärän hihnan kiinni. Muistinpa täyttää itseni - ja Majurin - heijastimilla, sillä ulkona oli pilkkopimeää.

Olin juuri nousemassa satulaan tallipihalla, kun kuulin hiekan rasahtelevan vieressämme ja suuri eläin ilmestyi vierellemme. Hetken päästä tajusin sen olevan Ruu, jonka selässä seurasi varmasti pimeässä parhaiten loistava Kamilla.
» No johan siinä on heijastimia teillä! Oletkos säkin maastoon haikailemassa? » sanoin ja keräsin ohjat käsiini.
» Tuota, joo... Oli tarkoitus, mutta mua pelottaa ihan hirveästi ratsastaa yksin pimeällä. En uskaltanu kysyä ketään... » Kamilla sanoi ääni vapisten. 
Hymyilin lempeästi ja ohjasin Majurin lähemmäs.
» Hei, mä olen juuri menossa Majurin kanssa iltalenkille, haluttaisko tulla mukaan? Me pidetään teistä kyllä huolta. » 
» Voisitko sä? » Kamillan ilme kirkastui, sen verran mitä pimeässä pystyin näkemään.
» No tietty! Maasto on aina mukavampaa kaksistaan. » sanoin ja kerroin Kamillalle reittisuunnitelmani. Emme ottaneet kovin pitkää lenkkiä, sillä muuten saattaisimme eksyä pimeässä. Nappasin mukaan puhelimen ja tarkistin, että akku oli täysi ennen kuin lähdimme kävelemään maastoreittiä pitkin.

Hyräilin hiljaa itsekseni samalla, kun katselimme kaunista auringonlaskua. Yöstä tulisi kylmä.
» Kunpa olisi jo lunta! » Kamilla huokaisi ja katseli laukkapellolle. Auringonlasku värjäsi taivaan pinkin ja oranssin eri sävyihin saaden sen loistamaan kauniisti.
» Jep. En malta odottaa, että päästään kokeilemaan hiihtoratsastusta ja muuta lumitalviriehumisleikkejä. Talvi on vaan niin kaunista aikaa, jos vain sataa lunta eikä vettä ja räntää. » sanoin ja taputin Majuria kaulalle. 
Päätimme ravata pari minuuttia, jotta emme ihan kylmettyisi niille sijoillemme. Majuri nautti liikkumisesta ja heilautti päätään hörähtäen. Ruu ei halunnut jäädä jälkeen, joten se ravasi suunnilleen samaa tahtia vaikka joutuikin ottamaan paljon pidempiä askeleita pysyäkseen perässä. Kavioiden heikko kilinä ja hevosten hörhötys täyttivät ilman, kun pikkuhiljaa aurinko katosi horisontin taakse. Pimeys laskeutui.

Paluumatkalla päätimme mennä hetkeksi laukkapellolle päästelemään höyryjä. Majuri puuskutti ja steppasi odottaessaan kärsimättömänä lupaa lähteä samalla, kun Ruu vielä puuskutti raviosiostakin. 
» Mennään tästä pellon ylitse ja sitten käynnillä takaisin tallille. Ole varovainen äläkä anna Ruun mennä liian kovaa tai se juoksee itsensä hengiltä. » sanoin lempeästi ja kannustin Majurin laukkaan. Ori lähti liikkeelle kuin tykinkuula ja pukitti innoissaan. Ruu lähti pinkomaan peräämme ja hirnui Majurille ikään kuin huutaen: Odottakaa!
Pysäytin Majurin pellon toiselle puolelle ja silitin sen hikistä, höyryävää kaulaa. Jäin odottamaan Kamillaa ja Ruuta sekä annoin Majurin levätä hetkisen. Pian ratsukko ilmestyi pimeydestä häikäisevine heijastimineen ja pysähtyivät viereemme.
» Se vasta olikin menoa! Mun naama on ihan jäässä, mennään jo talliin. » Kamilla sanoi tärisevällä äänellä ja kikatti. Käänsimme hevoset takaisin tielle ja ratsastimme rauhallisessa käynnissä takaisin tallipihalle.

Tallista kajastava valo tuntui kotoisalta ja talli ihanan lämpimältä. Olimme viimeisiä ratsastajia, joten sidoimme hevoset käytävälle ja jutustelimme sekä vaihdoimme kuulumisia harjatuokion aikana. Hevoset hörisivät ja lepuuttivat takasiaan uupuneina päristen.
» Se oli kyllä tosi kivaa. Meidän pitäisi mennä useammin yhdessä maastoon. » Kamilla sanoi hymyillen ja halasi Ruun kaulaa. Hymyilin takaisin ja nyökkäsin.
» Multa saa tulla aina kysymään seuraa maastoon, kyllä mä aina hevosen jostain saan lainaan. Tosin tiedän kyllä, kuinka hankalaa se on, en ole itsekään se sosiaalisin tyyppi täällä. » sanoin ja kävin viemässä Majurin varusteet takaisin kuivaushuoneeseen. 
Sinte sattui tulemaan talliin sillä hetkellä ja hymyili lämpimästi.
» Ai, te olittekin täällä vielä. Kun olette saaneet hepat karsinoihin, auttaisitteko iltatallin teossa? »
» JOO! » Kamilla miltei huusi ja nauroi omalle innolleen. Nauroin ja sanoin, että tietenkin voisimme auttaa. Harjailin Majurin läpikotaisin ja putsasin kaviot ennen kuin vein pojun takaisin karsinaansa nauttimaan iltaheiniänsä. Kopautin ruokakuppiin vielä pari porkkanaa ennen kuin tarrasin kiinni heinäkärryihin ja lähdin jakamaan iltaruuat muillekin hevosille Kamillan ja Sinten avustuksella. Kyllä uni sen jälkeen maittoi!


Sinten kommentti

Suuret pahoittelut näin viivästyneestä kommentista! Nyt on sellainen tilanne, etten millään ehdi kommentoimaan hoitomerkintöjä ajallaan kiireisen elämäntilanteen vuoksi   Metsiksellä on avoinna tallimestarin työ, jota suosittelisin myös sulle lämpimästi! Käy ihmeessä kurkkaamassa haku, jos vaikka kiinnostuisit sellaisesta hommasta!

Aivan ihana tarina! Sulla on ollut vauhdikas tallipäivä, ja vaikka mitä on ehtinyt tapahtumaan. Onnistuit erittäin hyvin haastavassa ekstratehtävässä: ajattelin, että se olisi ihan mahdoton suorittaa! Tässä tarinassa kuvailit todella kauniisti ympäröiviä maisemia ja tallipäivän tapahtumia – tarinan lukeminen herätti ihanan talviset fiilikset. Virheetöntä tekstiä!
22,30v€ + papukaijamerkki upeasta kuvailusta! Onnea 

[Minkki]

Pirunmetsän salaisuus osa 1: Vanha lato
ekstratehtävä

Saavuin tallille vähän illemmalla, kun porukkaa ei ollut niin paljoa. Heti ovella törmäsin heinäkärryjä työntelevään Sinteen.

» Iltaa Minkki! Siitä onkin aikaa, kun viimeksi näin sinut talleilla. Majurilla on ollut ikävä. » hän sanoi hymyillen.

» Iltaa, iltaa! On ollut hieman kiireitä koulun kanssa, mutta nyt ollaan taas täällä. Toivottavasti ori ei ole ihan täysin vihainen minulle. » nauroin. 

» Tuskinpa, se osaa olla oikea sydäntenmurskaaja. Pidä hauskaa ja muista ottaa heijastimet, jos viivyt kauan. » Sinte huikkasi ja lähti matkoihinsa. Nyökkäsin ja kävelin kohti Majurin karsinaa.

» No hei poju!» hihkaisin ja sujautin oriille porkkanan. » Oletkos ollut kiltti? Niin vähän arvelinkin. Tänään lähdetään pikkuiselle maastoreissulle. Meillä on pari tuntia aikaa ennen pimeää. Mitäs sanot? »

Majuri hörähti ja puski minua turvallaan. Nauroin ja taputin sen kaulaa asettaen riimun oriin päähän. Ulkona oli sen verran mukava ilma, että voisin satuloida ulkona. 

Talutin Majurin ulos puomille ja sidoin riimunarun vetosolmulla kiinni. Laskin satulan ja suitset puomille siepatessani boksista harjan. Siinä sukiessani karvat lentelivät ympäriinsä ja aivastuttivat minua jatkuvasti.

» Huhhuh, taas se aika vuodesta... Voisit vaikka hinkata näitä karvojasi johonkin muuhun. » yskäisin ja aloin setvimään oriin harjaa. Majuri vain ravisti päätään ja päästi ilmoille raikuvan hirnahduksen. 

Ähkien sain satulan nostettua Majurin selkään ja suoristelin satulahuopaa ennen satulavyön kiinnittämistä. Kuolainten otossa ei ollut - onneksi - ongelmaa tälläkään kertaa, joten päästiin nopeasti lähtemään. Nappasin ohjat käsiini ja talutin Majurin keskemmälle pihaa. Otin korokkeen avuksi korvaamaan puuttuvia senttejä ja heilautin itseni satulaan. Ohjia kerätessäni havahduin, kuinka hassulta tuntui taas olla satulassa. Hieman jäykin jaloin annoin pohkeita oriille, joka lähti tottelevaisesti kävelemään kohti Harjunlenkkiä.

Kevät oli tuloillaan. Linnut lauloivat ja suurin osa lumesta oli jo sulanut pois. Majurikin oli oma pirteä itsensä ja kuunteli kiinnostuneena luonnon ääniä.

» Eikö olekin nättiä, poika? Odotas kun kesä tulee niin on taas paljon kaikkea jännää tekemistä. » kuiskasin hymyillen ja taputin oriin kaulaa. Pieni, heiveröinen tuuli pörrötti Majurin harjaa ja sai sen tekemään pienen ilopukin. Nauraen kannustin Majuria raviin hiekan rahistessa kavioiden alla.

Siirryimme Harjunlenkiltä Pirunpolulle kohti Pirunmetsää. Olin kuullut siellä olevasta ladosta, jolla oli mystinen menneisyys. Olin yksin, mutta minulla oli sentään Majuri turvanani, jos jotakin tapahtuisi. Tietenkään en ollut aikeissa mennä sisälle, en voisi koskaan tietää, jos katto vaikka romahtaisi niskaan tai muuta vastaavaa. 

Saavuimme tiheään metsään, jonka keskeltä Pirunpolku kulki. Majuri ei reagoinut mitenkään erikoisesti, katseli ympärilleen ja heilautti päätään kannustaessani sen raviin. Puissa hyppeli oravia ja taisinpa nähdä vilauksen jäniksestäkin kauempana. 

Mitä lähemmäs latoa kuljimme, sitä hermostuneemmaksi Majuri tuli. Se ei ollut enää niin rento kuin aikaisemmin, ja pärski tavallista enemmän. Hidastin takaisin käyntiin ja pysäytin ladon eteen. Epäröin hetken, mutta sidoin oriin läheiseen puunrunkoon ja toivoin, ettei se lähtisi minnekään.

» Pysy täällä, jookos? Mami tulee kohta takaisin. » sanoin ja silitin Majurin turpaa hellästi. Ori hörähti ja katsoi perääni, kun kahlasin pienen aluskasvillisuuden seassa kohti latoa. 

Rakennuksen ikä näkyi sen ulkonäössä. Maali rapisi yli satavuotisissa seinissä tukien ränsistynyttä kattoa. Kävelin ladon ympäri tarkkaillen sitä. Ikkunat olivat niin sameat, ettei niistä nähnyt sisälle. Yhdessä ikkunassa oli myös reikä, keskellä ikkunaruutua, joka oli outoa. Aloin jo väristä miettiessäni, mistä se oli tullut. Ovi oli mennyt saranoiltaan ja lepäsi nyt seinää vasten elottomana. Hetken emmittyäni astuin lähemmäs oviaukkoa ja kurkkasin sisään, hiukan vastentahtoisesti. 

Sisäpuolelta lato oli surullisen näköinen. Pölyä ja irronneita lautoja oli kaikkialla, hämähäkinseitit olivat vallanneet joka nurkan. Mutta ladossa näkyi jotain muutakin. Astuin uteliaana sisälle tuntien kylmän viiman kulkevan jalkojeni korkeudella. Lattialla oli jotakin kiiltävää. Kumarruin nostamaan sen ja pyyhin pölyjä tavaran päältä.

Se oli valokuva. Mustavalkoinen, kehystetty valokuva tytöstä ja valkoisesta hevosesta. Jotenkin hevonen näytti tutulta. Voisiko se olla? Hevonen näytti kieltämättä Rosemarylta, tapaamani mysteerisen tytön Elinan hevoselta (tarinasta Mielikuvituksen tuotetta[ko?]). Kylmät väreet kulkivat lävitseni. Oliko hän asunut täällä? Miksi kuva oli lattialla ja - mitä täällä oli tapahtunut? 

Kuulin kolahduksen takaani ja hypähdin ilmaan säikähtäen. Valokuva putosi kädestäni ja kehys hajosi palasiksi eteeni.  Hengitykseni alkoi tuntua yhä raskaammalta ja päätin lähteä niin nopeasti kuin pystyin. Juostessani ulos ovesta tuntui kuin joku olisi koskettanut niskaani. Ravistin päätäni ja juoksin Majurin luokse niin lujaa kuin suinkaan jaloistani pääsin. Katsoin taakseni ja lysähdin istumaan puuta vasten. Majuri laski päänsä ja puski sitä syliini kuin kysyen, mitä tapahtui.

Jouduin tasaamaan hengitystäni kymmenkunta minuuttia ennen kuin pystyin nousemaan takaisin ylös ja irrottamaan ohjakset rungosta. 

» Tule Majuri, lähdetään. Alkaa olla pimeä. » kuiskasin ja ponkaisin rungon päältä satulaan. Majurilla ei selvästi ollut mitään ajatusta vastaan. En ehtinyt edes keräämään ohjia kunnolla käsiini, kun Majuri lähtikin yllättävään laukkaan. Päästin pienen kauhunkirkaisun ja tarrauduin kiinni harjaan. Ori ei hidastanut ennen kuin saavuimme Pirunpolun päähän ja pääsimme Harjunpolun puolelle. Katsahdin peloissani taaksemme, mutta en nähnyt mitään, mikä olisi voinut säikäyttää hevosen. Hengitin syvään ja kannustin Majurin laukkaan kohti talleja.

Ladon yllä leijui mysteeri. Miksi kuva oli siellä? Eikö sitä oltu muka löydetty, kun lato oli ensimmäistä kertaa havaittu? Mikä sai Majurin hermostumaan siellä? Kuka - tai mikä oli siellä kanssani?

Hidastimme, kun saavuimme tallille menevälle tielle ja taputin Majurin hikistä kaulaa. Sinte katsoi meitä yllättyneenä kulmakarvoja kohotellen.

» Maratoniako te siellä juoksittekin? »

» Tuota... » epäröin hetken. » Majuri vain säikähti jotakin ja otti laukkaspurtin. » sanoin lopulta ja nousin satulasta heilauttaen ohjat hevosen kaulan ylitse.

» Ahaa, sepäs mielenkiintoista... Majuri ei yleensä turhia säikähtele. No mutta, voisit vähän suihkuttaa sen kaulaa, kun ori noin hikiseltä näyttää. »

Nyökkäsin ja talutin Majurin puomille. Löysäsin satulavyötä ja nostin satulan puomille.

» Huopasi täytyy kyllä pestä. Se on ihan sottainen. » huokaisin ja aloin suihkuttaa Majurin kaulaa varovasti. Se nautti suuresti ja sulki silmänsä levollisena. Hymyilin ja annoin sen kyljillekin hieman vilvoitusta. Harjailin turkkia ja heilautin loimen sen selkään. 

» Sinte! Minun täytyy nyt lähteä, jätän Majurille kuivausloimen päälle, voisitko ottaa sen vaikka tunnin päästä sitten pois? » huudahdin ohikulkevalle Sintelle.

» Toki, toki! » Sinte vastasi hymyillen. Nyökkäsin kiitollisena ja suljin hihnat. Irrotin ohjakset puomista ja lähdin helpottuneena taluttamaan oria takaisin talliin. Muut hevoset hirnahtivat tervehdykseksi, kun laskin Majurin karsinaan ja irrotin suitset sen päästä.

» Otas tästä pieni palkkio, höpönassu. » kuiskasin ja sujautin omenanpalan sen suuhun. Hyvästelin rakkaani suukolla turvalle ja pesin kuolaimet palauttaen varusteet takaisin paikalleen.

Mitä kaikkea Pirunmetsän vanha lato kätkeekään sisällensä?

Sinten kommentti

Sua ei olekaan näkynyt pitkään aikaan tallilla! Tosi kiva päästä lukemaan pitkästä aikaa tarinoitasi Majurikaan ei varmasti ollut sinua unohtanut, ystävyyssuhteestanne on muodostunut todella luja.

Olipa mielenkiintoinen tarina Pirunmetsän vanhasta ladosta! Sen lähettyvillä kyllä aistii jotakin mystistä. Teksti yhdistyi mukavasti aiempaan tarinaasi Rosemarysta Jään innolla odottelemaan tälle tarinalle jatko-osaa! Selviääkö Pirunmetsän ladon salaisuus, vai jääkö se ikuiseksi mysteeriksi?

Teksti oli sujuvaa niin sisällöltään kuin kieliopiltaan. Keskitetty teksti saattoi välillä hankaloittaa lukemista: sen takia yleensä suosittelen jaottelemaan tekstin vasemmalle tai sitten molempiin reunoihin. Runot, lorut sun muut lyhyet pätkät voi keskittää siten, ettei se haittaa luettavuutta

22,40v€

[Minkki]

Eläinlääkärireissu
ekstratehtävä

Saavuin tallille jo aikaisin aamulla, koska olin ajatellut treenata Majuria ennen kuin paahtava helle laskeutuisi taas päälle. Harmikseni aurinko oli jo paistamassa kirkkaana taivaalta, kun saavuin talliin. Hevoset rouskuttelivat aamuheiniään ja höristivät korviaan, kun kuulivat askeleeni. Kävin katsomassa niitä vuoron perään kunnes saavuin Majurin karsinalle.
» Heippa poika! Mitä kuuluu? » kysyin hymyillen. Hymyni kuitenkin hyytyi, kun näin hevosen olemuksen; pää riippui miltei lattiassa kiinni eikä ori ollut koskenutkaan ruokaansa. Se myös vapisi hieman. Huolestuin hirveästi ja juoksin ympäri tallia kutsuen Sinteä nimeltä. 
Olin lähellä törmätä häneen, kun hän lopulta tuli nurkan takaa.
» No no, Minkki, tallissa ei saa juosta. Mikä hätänä? » Sinte sanoi hieman nuhtelevasti ja sai minut punehtumaan.
» Majuri on sairas! Se ei syö ja näyttää tosi kipeältä! » kerroin itkuisella äänellä. En kestänyt ajatusta, että voisin menettää rakkaan hevoseni.
» Rauhoituhan. Mennään katsomaan, mikä on tilanne. » Sinte rauhoitteli ja taputti minua olkapäälle. Se lohdutti hieman. Sinte tietäisi, mitä tehdä.

» Totta turiset. Ei tuo ole meidän Majuri. Soitan heti eläinlääkärille. Voisitko taluttaa sen ulos, jotta eläinlääkäri voisi tutkia paremmin? » Sinte sanoi kulmat kurtussa ja meni toimistoonsa. Nyökkäsin ja pujotin riimun Majurin päähän, silitellen sen kaulaa hellästi. Majuri oli hieman haluton kävelemään, mutta käveli kuitenkin.
Hetken päästä Sinte tuli ulos.
» Eläinlääkäri on juuri nyt kiireinen ja meidän täytyy viedä Majuri paikan päälle. Laita se valmiiksi, niin minä parkkeeraan trailerin pihaan. » Sinte sanoi ja juoksi autollensa avaimet kilisten. Itkua nieleskellen sidoin Majurin kiinni paaluun ja hain sen kuljetusvarusteet. Tullessani takaisin Majuri tuki päätään paalua vasten. Se näytti sydäntäsärkevältä; aina niin eloisa ja energinen ori oli nyt täysin voimaton ja kivuissaan. Varovasti kiinnitin kuljetusloimen soljet ja pujottelin suojat jalkaan. Halasin Majuria ja yritin pysyä vahvana. Muuten Majurikin stressaantuisi.
» Ei hätää, muru. *niisk* Me saadaan sinut kuntoon, älä huoli. » kuiskasin ja rapsutin sitä korvan takaa. 
Sinte oli saanut trailerin valmiiksi ja auttoi minua lastaamaan Majurin sisään. Loci sattui kulkemaan ohi ja kysyi, mitä oli tapahtunut.
» Majuri on sairas. Meidän täytyy viedä se eläinlääkärin vastaanotolle. Voisitko Loci huolehtia talleista sen aikaa? » Sinte kysyi sulkiessamme trailerin luukut.
» Toki toki. Toivottavasti se ei ole mitään vakavaa... Onnea matkaan! » Loci sanoi surumielisesti ja heilutti peräämme, kun auto kaarsi mutkan taakse.

Matka tuntui ikuisuudelta. Jokainen minuutti oli yhtä tuskaa Majurille ja se sai minut voimaan pahoin. Puolen tunnin päästä hevossairaala viimein aukesi eteemme ja löysimme parkkipaikankin helposti näin aamutuimaan. Hyppäsin ulos autosta ja menin trailerin etuluukusta sisään. Majuri näytti vielä huonommalta kuin lähtiessämme; sen suusta oli alkanut tulla vaahtoa ja raukka vapisi kuin vietävä. Talutimme hevosen ulos ja lähdimme viemään sitä kohti ovia.
Onneksi apu saapui pian. Ohikulkeva mieseläinlääkäri pysähtyi luoksemme.
» Noniin, noniin, rauhassa. Tuokaa hevonen tänne päin. Se näyttää todella huonolta. » 
Sinte ja minä silittelimme Majuria, kun eläinlääkäri haki välineitään. Ori oli todella väsynyt ja tuntui kuin se olisi voinut kaatua milloin tahansa. 
Katsoin, kuinka eläinlääkäri pisti aineita Majurin kaulaan ja kuunteli sen suolistoääniä. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen hän otti stetoskoopin pidikkeet pois korvistaan ja nyökkäsi.
» Vaikuttaa todella vahvasti myrkytykseltä. Onko hevoselle syötetty jotakin sopimatonta tai onko se voinut mahdollisesti syödä myrkyllisiä kasveja laitumella? » hän kysyi samalla, kun ruiskutti Majurin suuhun lääkehiiltä. Se kuulemma auttaa myrkytyksiin ja tasaa myrkylliset aineet elimistössä. Onnekseni Majuri ei vastustanut lääkettä, vaan nielaisi kaiken.
» Ori oli kyllä karkuteillä pari päivää sitten, mutta vain hetken. Voi olla, että se on ehtinyt napsaista jotakin hevosille haitallista. » Sinte sanoi. En ollut itse tietoinen karkuretkestä, mutta se helpotti hieman: nyt tiesimme, mikä Majurilla oli. Lopulta uskalsin avata suuni.
» Selviääkö se? » Tärisin kuin horkassa.
» Luulisin. Olisi parasta, jos se jätettäisiin tänne tarkkailtavaksi yön yli. Meidän on varmistettava, että sillä ei ole muita ongelmia. Tulitte hyvissä ajoin. En usko, että hevonen olisi selvinnyt huomiseen. »
Sinte ja minä halasimme toisiamme. Olimme niin onnellisia, että Majuri selviäisi. Minun teki mieli itkeä onnesta, mutta Sinte muistutti, ettei kannattanut toivoa liikoja. Hän lupasi antaa minulle kyydin kotiin ja lähtisimme yhdessä hakemaan Majurin kotiin seuraavana päivänä.

Seuraavana aamuna heräsin aikaisin ja laitoin itseni valmiiksi. Sinte oli tullut pihaamme jo valmiiksi traileri perässään. Eläinlääkäri oli soittanut aamulla ja kertonut, että Majuri voi jo paljon paremmin. Minun teki mieli tanssia astuessani autoon. 
Saavuimme hevossairaalan pihaan ja kävelimme sisään suurista ovista. Etsiydyimme hevosten karsinaosastolle ja törmäsimme Majuria hoitaneeseen lääkäriin.
» Siinähän te olettekin! Hevonen on kuin täysin eri eläin. Herra onkin ollut todella ahne tänä aamuna, hädin tuskin malttoi aamuruokiaan odottaa. Tänne päin. » mies sanoi nauraen ja johdatteli meidät Majurin luokse. Minä ja Sinte katsoimme toisiimme ja hihitimme. Kuulosti aivan meidän Majurilta.
Pian ruskea pää työntyi ulos karsinasta ja hörisi meille heinää rouskuttaen. Sydämeni suli ja minun oli rynnättävä silittämään sitä. Majuri ei pistänyt pahakseen saamaansa huomiota ja sulki silmänsä.
» Pääseekö se nyt kotiin? » kysyin ja rapsuttelin oria korvan takaa. 
» Toki, toki. Se näyttää voivan paremmin kuin ennen. Oireiden perusteella hevonen oli syönyt suuren määrän niittyleinikkiä ja joitakin muita kasveja. Ehkä tämän jälkeen se osaa varoa mokomia tihulaisia. » mies sanoi. 
» Kiitoksia kamalasti. Ilman teitä olisin menettänyt tämän upean ystävän. » Sinte sanoi helpottuneena ja pyysi minua laittamaan Majurin valmiiksi.
» Niin, kiitos miljoonasti... Pelastitte parhaan ystäväni hengen. » sanoin hymyillen, kun käärin kuljetussuojia Majurin jalkoihin.
» Heh, tein vain työtäni... Tällaiset tapaukset muistuttavat minua siitä, kuinka tärkeä työ eläinlääkärinä olo on. Aina kaikkia eläimiä ei voi pelastaa, mutta kuten nyt Majurin kohdalla, tällaiset ovat rohkaisevia ja motivoivat jatkamaan. Minä toivotan teille turvallista kotimatkaa ja oriille iloisia laidunpäiviä! » mies sanoi hymyillen ja lähti vastaanottamaan seuraavaa asiakasta. Sinte ja minä talutimme Majurin ulos ja lastasimme sen traileriin. 
Ja niin alkoi iloinen kotimatkamme.

Sinten kommentti

Huh, onneksi Majurin hätä huomattiin ajoissa ja se sai hyvää hoitoa. Onneksi ei käynyt pahemmin ja Majuri toipui pian myrkytyksestä. Ehkä se oli karkureissulla ehtinyt napsaisemaan suuhunsa jonkin myrkyllisen kasvin? Toimit hienosti kun huomasit, ettei Majuri ole oma itsensä!

Joskus näitä sairastumisia sattuu, mutta yleensä ne saadaan hoidettua. Tietystikään aina ei käy hyvin, vaikka hoito olisi kuinka hyvää ja ripeää. Myös Metsälammen historian aikana muutamia hevosia on menehtynyt rajuun ähkyyn.

Hyvin kirjoitettu tarina Majurin sairastumisesta! Kuvasit hyvin omia fiiliksiäsi: Majurin pitkäaikaisena hoitajana orin sairastuminen tuntui varmasti todella pelottavalta ja surulliselta. En löytänyt tarinasta kielioppivirheitä. Teksti oli kaikin puolin helppolukuista ja mielenkiintoista!

18,30v€

[Minkki]

Kuolemanhiljaista
ekstratehtävä

Saavuin noin kello 19 aikoihin tallille. Oli kuuma kesäpäivä ja aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Ei sitä olisi voinut uskoa, että Suomessa voisi olla näin paahtava kesä. Laitumet olivat täyttyneet Metsiksen hevosista, hännät huiskivat kärpäsiä laiskasti pois auringonsäteiden leikkiessä hevosten kupeilla. Kävellessäni yhden laitumen ohi, harmaa pää nousi ylös nurmesta ja katsoi minuun. Dapper. Suu jauhoi jättimäistä ruohotuppea, miten se olikaan saanut niin ison kasan kerralla? 
Herkkuja ei minulta herunut, joten pian sekin pää laskeutui takaisin ruohoapajille. Tallista kaikui hirnahdus ja kavion kopsetta. Tallin ovi oli apposen auki, mutta ketään ei näkynyt. Kaikki karsinat olivat tyhjiä, lukuunottamatta Bellaa. Pieni poni oli hädissään jäädessään yksin ja kurkotti karsinanoven ylitse, josko joku tulisi hakemaan sen täältä vankilasta. Suurin osa hevosista oli laitumella, mutta Bella oli jouduttu ottamaan sisälle, koska tamma oli onnistunut potkaisemaan yhden kengän irti eikä sitä oltu vielä löydetty laitumelta. Kävin silittämässä ponia ja rapsutin sitä korvan takaa.
» On varmaan tosi yksinäistä täällä. Todella kummaa, ettei ole edes tuntilaisia kentällä. Minne kaikki ovat menneet? » kysyin ihmeissäni ja tarkistin tallin joka kolkan. Toimisto, varustehuone, kaikki aivan tyhjiä. Yleensä edes Sinte oli häärimässä tallilla, mutta nyt hänestäkään ei näkynyt jälkeäkään.

Kuulin takaani maukaisun ja pian Mooseksen pää ilmestyi ovelle. Kissa oli selvästi tylsistynyt, sillä se alkoi leikkimään heinänkorrella, joka sattui lojumaan lattialla. Pian se kuitenkin maukaisi uudestaan ja lönkytteli luokseni. Jäin silittämään kissaa hetkisen, yhä kummastellen, missä kaikki olivat.
» Anteeksi, kamu. Majuri täytyy ratsastaa tänään. » sanoin ja nousin ylös. Mooses näytti nyrpeältä, mutta seurasi touhujani häntäänsä hitaasti heilutellen. Juoksin Majurin karsinalle hakemaan sen riimun ja riimunarun sekä hevosnamin saadakseni sen kiinni. 
Ulkona oli aivan yhtä hiljaista kuin tallissa. Kenttä oli autio eikä autoja näkynyt kauempana parkkipaikalla. Siellä tönötti ainoastaan hevostrailereita. Päätin unohtaa asian ja kävellä laidunta kohti Mooses seuranani. Hetken panikoin, että koiratkin ovat poissa, mutta heti askeleeni kuullessaan kaksi pörröpäätä säntäsi luokseni. Mooses meinasi jäädä koirien jalkoihin, niin iloisia ne olivat tulostani.
» Johan nyt, ihan kuin koko Metsälampi olisi autioitunut. Ainakin minulla on teidät seuranani. » hymyilin ja rapsutin kumpaakin koiraa. Majuri oli nähnyt minut jo kaukaa ja hölkötteli lähemmäs porttia - ei kuitenkaan ihan portille, jos minä vaikka päättäisin laittaa sen tekemään töitä. Pujahdin portista sisään ja tarjosin Majurille heti namia. Ori söi sen mitään aavistamatta ja pujotin riimun sen päähän. Majuri näytti hieman ärtyneeltä, että oli mennyt ansaan, mutta seurasi minua kiltisti. Pari muuta hevosta jäi tuijottamaan peräämme, kun talutin Majuria kohti tallipihaa.

Sidoin Majurin hoitopuomiin ja kävin hakemassa sen varusteet sisältä. Arttu ja Rollis makoilivat hiekassa tyytyväisinä selällään nauttien auringon lämmöstä. Majuri hörisi ja hamusi ruohoa rakennuksen juurelta. Aloitin oikein kunnon harjauksella, koska Majuri oli piehtaroinut runsaasti ja karva oli aivan pölyinen. Ori ei paljoa välittänyt häärimisestäni vaan nuokkui muka unisena. Nauroin ja aloin laittaa kuolaimia suuhun. Päätin tehdä tänään sileää treeniä ilman satulaa. Kun sain suitset paikalleen, hain omat ratsastuskamppeeni. Sujautin hanskat käsiini ja kiinnitin kypärän soljen. Mooses istuskeli Bellan karsinan ovella ja teki lähempää tuttavuutta ponin kanssa. Majuri olisi mielellään jäänyt pihalle seisoskelemaan, mutta joutui liikkumaan sen verran, että pääsin hypähtämään selkään korokkeelta. Keräsin ohjat käsiini ja maiskutin Majurin liikkeelle. Ensin tuntui siltä kuin olisi ratsastanut kamelia keskellä Saharaa, mutta pian Majurikin ryhdistyi ja kävelystäkin tuli reippaampaa.

Oli jotenkin mukavaa, että kenttä oli täysin tyhjä. Voisimme ottaa kunnon treenin, kun koko kenttä oli käytössä. Aloittelin tietty alkukäynneillä, vähän testaillen, oliko Majuri jäykistynyt joistakin kohdista ja että se ei ontunut tai muuta epäilyttävää. Onnekseni kaikki vaikutti olevan kunnossa ja Majuri oli pysynyt vetreänä tuntikäytöllä ja laitumella laukkaillessaan. Löysäsin ohjia hieman, koska minulle oli tyypillistä pitää niitä liian tiukalla ja hevosen olisi vaikea liikkua. Aloitin taivuttelemalla Majuria käynnissä keskiympyrällä oikeaan kierrokseen ja ori vaikutti hyvin yhteistyöhaluiselta kuumasta säästä huolimatta. Paarmoja ei ollut näkyvissä, joten nekään eivät häirinneet työntekoa. Toistin saman vasempaan kierrokseen ja kun Majuri alkoi tuntua mukavalta, aloin ottaa ravipätkiä pitkillä sivuilla ja tein avotaivutuksia. Majuri taipui hyvin, vaikka takaosa meinasi valahtaa aina välillä, mutta sain sen takaisin kontrolliin. Menomme tuntui - ja varmasti näytti - sen verran hyvältä, että siirryin seuraavaan tehtävään. Siirryin lävistäjälle ja aloin tekemään sulkutaivutuksia ravissa. Majuri heilautteli päätään ja osoitti jo vähän mieltään - tämä oli ihan tylsää! Yksi pukkikin taisi tulla, mutta ohjasin hevosen takaisin lävistäjälle ja toisella kertaa meni paljon paremmin. Kokeilin molempia taivutuksia laukassa uralla ja hiki alkoi nousta jo pintaan. Majuri pärskähti ja alkoi vihdoin keskittyä täysillä. Koko paketti pysyi hyvin kasassa eikä tullut enää vastalauseita. Hymyillen pysäytin Majurin ja annoin sen kävellä hetken. 

Pienten lepokäyntien jälkeen aloitin laukkatyöskentelyn. Tein jälleen taivutuksia ja parit väistöt pitkillä sivuilla sekä lävistäjällä laittaen hevosen kunnolla töihin. Vasempaan kierrokseen mentäessä Majuri nosti vastalaukan ja jouduin korjaamaan sitä useamman kerran. Kun laukka sujui hyvin, vaihdoin takaisin raviin ja otin parit pohkeenväistöt. Vei hetken, että Majuri suostui olemaan hypehtelemättä pois linjasta, mutta onnistuttiin lopulta.

Otin pohkeenväistöä vielä kerran laukassa ennen kuin taputin oriin kaulaa ja annoin sen kävellä pitkin ohjin. Nyt, kun olin ratsastanut, tajusin taas vallitsevan hiljaisuuden. Yhtäkkiä Arttu nousi kesken unien ja haukkui juosten kohti maantietä. 
» Mikähän sille tuli? » ihmettelin ja ratsastin Majurin tallin pihaan. Kuulin selkeästi renkaiden ratisevan hiekkatiellä, siksi kai Arttukin säntäsi niin äkkiä tiehensä. Pihaan ajoi auto. Huokaisin, sehän oli Sinte! Autosta nousi iso kasa tallityttöjä, jotka puhelivat innoissaan. Hypähdin alas satulasta ja aloin taluttaa Majuria talliin, kun naislauma saapui. 
» No iltaa Minkki! Päätimme käydä ihan porukalla elokuvissa, kun tallilaiset kaipasivat tekemistä. Pärjäsitkö täällä hyvin itseksesi? »
» Juu, toki. Oli tietysti vähän outoa, että koko paikka oli autiona. Mutta olihan minulla nämä karvapallerot täällä... » sanoin hymyillen. Arttu ja Rollis pyörivät innoissaan ympärillä ja haukahtelivat. Sidoin Majurin karsinaan ja riisuin hiostavat varusteet sen yltä. Sinte ilmestyi karsinalle minun harjatessani Majurin jalkoja.
» Voisit jättää Majurin yöksi karsinaan. » hän sanoi ja nyökkäsin. Taputin oriin kaulaa ja kävin hakemassa sille vielä hevosnamin palkaksi. Riisuin suitset, pesin kuolaimet ja heilautin Majurin päälle hikiloimen, koska se oli hionnut aikalailla tässä helteessä. Sinte lupasi ottaa sen myöhemmin pois. Sanoin hyvästit rakkaalleni ja lampsin kohti kotia.


Sinten kommentti

Varmasti vähän ihmetytti minne kaikki olivatkaan kadonneet! Onneksi sentään hevoset löytyivät pihapiiristä, sehän olisi ollut aivan hirveää jos nekin olisivat hävinneet teille tietymättömille! Sulla oli ainakin hyvää aikaa treenata Majurin kanssa ihan kahden kesken – ja koko iso kenttä käytössä. Ah, luksusta! Me päätettiin lähteä katsastamaan illan elokuvatarjonta kun tuli tylsä hetki. 

Olipa mukava tarina! Ekstratehtävän loppuratkaisu olikin aika yllättävä: moni ei olisi varmaan keksinyt että talliporukka on lähtenyt elokuviin!   Teksti oli siistiä ja helppolukuista. En löytänyt myöskään korjattavia virheitä, todella hyvä! Sun tarinoita on aina kiva lukea!

19,00v€

[Minkki]

"Onneksi se oli vain unta."

Pidin kiinni Majurin harjasta henkeni edestä. Tummanruskea hevonen oli yltä päältä valkoisen vaahdon peitossa ja se pärski uupuneena. Halusin pysäyttää sen, mutta ori ei kuunnellut pidätteitäni. Silmäni kostuivat - en tiennyt, olivatko ne kyyneleitä vai johtuivatko ne kylmästä viimasta. Kuulin takaani askeleita, tuntui kuin jokin pimeä ja pelottava olisi juossut perässämme. Maa järisi Majurin kavioiden alla ja ryntäsimme pienelle ihmisten tekemälle polulle tiheään kuusimetsään. Juurakot kasvoivat uhkaavasti edessämme ja pelkäsin koko kehollani, että Majuri kompastuisi. Hevonen haukkoi henkeään. 
» MAJURI PYSÄHDY! » kiljuin, mutta sanani katosivat tuuleen. Yhtäkkiä eteemme avautui rotko. Majuri ei nähnyt sitä, kunnes oli liian myöhäistä. Tunsin liukuvani hevosen sä'än yli ja kuulin, kuinka maa antoi periksi ratsuni jalkojen alla. Putosimme alas jyrkkää rinnettä. Liu'uin alas Majurin selästä, mustaan tyhjyyteen...

Havahduin hereille ja nousin äkkiä istumaan. Sydämeni takoi niin kovaa, että luulin sen pian sinkoutuvan huoneen toiselle puolelle. Hengästyneenä katsoin ympärilleni pimeässä huoneessani. Kaikki oli niin kuin ennenkin. Kissani Alma katsoi minua jalkopäästäni kuin ihmetellen, miksi olin tähän aikaan hereillä. Lysähdin takaisin selälleni ja tuijotin kattoon. Alma kiipesi pääni viereen ja kehräsi kerjäten rapsutuksia. Silitin kissaa hajamielisenä ja siirsin ajatukseni painajaiseen. Mitä se tarkoitti? En ollut ennen nähnyt sellaisia Majurista. Hetken siinä maattuani katsahdin kelloon. 6:03. Olisi liian myöhäistä mennä takaisin nukkumaan, joten työnsin peiton pois päältäni ja nousin istumaan sänkyni reunalle. Alma olisi halunnut minun vielä köllivän hetken aikaa, mutta nousin ylös ja avasin verhot. Kirkas aamuaurinko valaisi koko huoneen, paljastaen ne kymmenet hevosjulisteet, jotka olin vaivalla laittanut seinälleni eilisiltana. Haukottelin ja kävelin alakertaan. Ketään ei ollut hereillä - lukuunottamatta toista kissaamme Vilperiä, joka oli pahana poikana hypännyt ruokapöydälle. Komensin kollin alas ja aloin etsiä aamupalaa. Alma ei jaksanut lähteä perääni, joten pistin vain Vilperin kuppiin ruokaa ja nappasin banaanin ja aloin lämmittää itselleni minuuttipuuroa. Oli aivan ihana kesäaamu ja päätin syödä aamiaisen ulkona. Nappasin jääkaapista löytämäni Fanta-tölkin ja istahdin nurmikolle. Kissat tulivat pian ulos ja jäivät istuskelemaan pihatiellemme. 
Samassa tajusin tallin ja hevoset. Hotkaisin aamupalani nopeasti ja suorastaan hyppelehdin sisälle pukemaan. Ehkä ehtisin auttaa Sinteä aamuruokinnassa!
Noin vartin päästä olin lähtövalmis ja jätin vanhemmilleni lapun keittiön pöydälle. Syöksähdin ulos sellaisella voimalla, että Alma päästi kovaäänisen naukaisun ja livahti loukkaantuneena talon taakse. Kiirehdin bussipysäkille ja onnekseni bussiin oli pieni jono, jonka jatkeeksi pääsin.

Matka tuntui ikuisuudelta, mutta vihdoin bussi pysähtyi Metsälammen ratsutallin kyltin viereen. Hyppäsin ulos ja kaivoin repustani vielä jääkylmän Fanta-tölkkini. En ollut ehtinyt juoda sitä kotipihassa - joka oli oikeastaan hyvä, koska vaikka oli aikainen aamu, oli asteita jo reippaat +20. Juoksin ison tien reunusta kohti talleja. Pari autoa tuli vastaan ja heilutin heille kättäni iloisena.
Saapuessani tallipihaan näin Sinten rapsuttamassa Rollista, joka köllötteli tyytyväisenä puun varjossa.
» No mutta, sinähän olet aikaisessa! Mikäs sinut herätti? » Sinte kysyi hämmentyneenä. Hän lopetti koiran rapsuttamisen ja nousi seisomaan.
» Äh, yksi uni vaan... Ajattelin, että auttaisin aamuruokinnassa. » sanoin arasti. En halunnut huolestuttaa häntä unellani, en ainakaan vielä. Minun pitäisi ensin käsitellä se yksin.
» No tietysti voit auttaa. Auttavat kädet ovat aina tarpeen. » Sinte vastasi hymyillen. » Laitumille on jonkin verran matkaa, mutta voimme ottaa kottikärryt avuksi. »
Sinte auttoi minua mittamaan oikean määrän heinää kärryihini. Aloitimme tammojen ykköslaitumelta. Työntäessämme ensimmäisten heiniä kohti laitumia Sinte pysähtyi äkisti.
» Puhuit jostakin unesta, joka herätti sinut. Ja olemuksestasi päätellen se ei ollut mikään kovin mukava uni. Tahdotko puhua siitä? »
Katsoin hetken häpeillen varpaitani. Oli ihan typerää alkaa pelätä jotakin painajaista. Huokaisin ja aloin kertoa.
» Ratsastin Majurilla jollakin tiellä ja sitten laukkasimme tiheään metsään. Jokin jahtasi meitä ja yhtäkkiä eteemme ilmestyi rotko. Majuri ei huomannut sitä ja me... » en saanut lausettani päätettyä, koska kurkkuani kuristi. Pelkkä ajatuskin siitä, että Majurille kävisi jotakin sellaista, sai minut tärisemään.
Sen sijaan, että Sinte olisi nauranut, hän päästi irti kottikärryistään ja tuli halaamaan minua.
» Voi lapsiparkaa. Kuulostaa kamalalta unelta, ei ihme, että olet hieman vaisu. » Sinten halaus tuntui niin äidilliseltä, että aloin pikkuhiljaa rauhoittumaan. » Muista kuitenkin, että se oli vain unta. Majuri on tyytyväisenä laitumella eikä täällä Metsiksessä ole mitään pelottavaa. Majuri on todella viisas hevonen eikä varmasti juokse päättömästi minne sattuu. Paitsi tietenkin, jos ruokaa on näköpiirissä. » 
En voinut muuta kuin hihittää. Se oli todellakin totta. Majuri oli tullut hyvin persoksi herkuille ja olisi varmasti hypännyt keskelle järveä saadakseen ruokaa. 
» Kiitos, Sinte. Tuntuu paljon paremmalta, kun sain sen kerrottua. » kuiskasin ja hymy alkoi hiipiä kasvoilleni.
» Olen täällä teitä varten. Onhan teillä pakko olla joku aikuinen, jonka puoleen kääntyä. » Sinte sanoi pehmeästi. » No mutta voi, nyt meidän täytyy kiirehtiä. Taitavat hevoset tulla kohta aidoista läpi, jos aamiainen viivästyy vähänkin! »

Tammalaidun oli onneksi melko rauhaisa. Kira, Helmi, Hali, Ellu, Bella, Sela, Sintti sekä ulkopuoliselta tallilta kesälaitumille tullut trakehner-tamma Trassi olivat seurustelemassa keskenään laitumen takaosassa, kunnes kuulivat heinäkärryjen kolinan. Yksitellen ne saapuivat portin läheisyyteen, mutta Sinte teki niille selväksi, että ensin odotetaan ja sitten syödään. Kaikki muut paitsi Bella tottelivat käskyä ja jouduin työntämään ponin pään pois kärryistäni useaan kertaan. Levittelimme heinäkasoja ympäriinsä välttyäksemme tappeluilta. Aurinko alkoi nousta ja lämpimät säteet leikittelivät hevosten lautasilla saaden ne kiiltämään kultaisina. 
Oli muuten hikistä hommaa kantaa sellaiset määrät heiniä neljälle laitsalle! Jopa Sinte valitteli kuumuutta ja istahdimme laidunten läheisyyteen nurmikolle. Kaivoin laukkuani ja otin esille Fanta-tölkkini sekä yhden Pepsin, jonka olin napannut mukaani. Ojensin sen Sintelle, joka otti sen kiitollisena vastaan.
» Kiitoksia, täytyy varmaankin alkaa kantaa vesipulloa aamutalliin. Taitaa tulla kuuma päivä. » Sinte huokaisi ja otti hörpyn tölkistään. Siinä me istuimme juoden limsaa ja katselimme, miten hevoset rouskuttelivat heiniään. Olisin voinut istua siinä ikuisuuden, mutta tallityöt odottivat.
» Sillä aikaa, kun hevoset syövät, voisimme siivota parit karsinat. Osa hevosista joutui olemaan sisällä eilen, koska Loci oli bongannut käärmeen kolmoslaitumelta ja meidän piti saada hevoset äkkiä turvaan. Kolusimme koko laitumen läpi ja pian kävikin ilmi, että se oli vain harmiton vaskitsa. » Sinte sanoi. Viimeisen lauseen kohdalla häntä alkoi naurattaa ja minuakin hymyilytti. Onneksi se ei ollut mitään sen pahempaa. Ajatella, jos se olisikin ollut kyykäärme ja ehtinyt purra jotakin hevosista meidän huomaamattamme!
Nousimme ylös ja lähdimme kävelemään kohti tallia.

Siivottavia karsinoita oli kolme. Minä otin työni alle Remin boksin, kun Sinte aloitti siivoustyöt Leevin karsussa. Talikoin märät aluset ja lantakasat kärryihin ja kyyditsin ne lantalaan - oli melkein yhtä hikistä hommaa kuin heinälastien kanssa. Kävin hörppäämässä loput Fanta-tölkistäni ja tarkistin vesiautomaatin sekä ruokakupit. Sinte sai pian urakkansa valmiiksi.
» Kiitos paljon avusta, Minkki. Käyn vielä puhdistamassa Ruun karsinan päätallista, mutta sinä voit mennä jo hakemaan Majurin. » 
Nyökkäsin hymyillen ja juoksin kohti neloslaidunta. Siellä olivat vain Hurmos ja Dapper Majurin seurana, joten laitsalla oli rauhaisa tunnelma. Oriit pysyivät kohteliaasti kauempana, kun kävin laittamassa riimun Majurin päähän. Ihme kyllä sillä ei ollut aikomustakaan lähteä karkuun, vaan antoi helposti kiinni. Talutin hevosen ulos laitumelta ja laitoin portin kiinni. Hurmos hirnui kaverinsa perään hetken aikaa, kun Dapper keskittyi ruoholeikkurina toimimiseen. Majuri vilkaisi taakseen ja päästi ilmoille kovaäänisen hörähdyksen. Aivan kuin se olisi sanonut nähdään myöhemmin!

Tallipiha oli vieläkin tyhjä. Sidoin Majurin hoitopaaluun ja käväisin hakemassa sen varusteet. Tullessani takaisin Majuri nuuhki riimunarua ja yritti vähän pureskellakin sitä.
» Lopetahan tuollainen, en halua olla ostamassa sinulle uusia naruja joka viikko. » sanoin tiukasti ja työnsin oriin pään pois. Se katsoi minua närkästyneenä, mutta leppyi pian, kun aloin sukia sen kaulaa. Harjaillessani sitä huomasin, että vatsan alla oli ikävännäköinen purema. Se näytti paarman tekosilta, joten kävin kysymässä Sinteltä, miten pitäisi toimia. Sain ohjeeksi puhdistaa sitä tarvittaessa antiseptilla, mutta mitään erityishoitoa ei tarvitsisi, ellei muita oireita esiinny. Nyökkäsin ja aloin puhdistaa kavioita. Onneksi purema oli melko takana, joten satulavyö ei hinkkaisi sitä. Satulointi kävi sukkelaan, sillä kuumuus lisääntyi yhä ja Majuri alkoi tuntea olonsa epämukavaksi seistessään hyönteisten syötävänä. Kuolaimetkin menivät tavallista nopeammin suuhun.
» Voi kun olisit aina näin helppo, Majuri! » huokaisin ja kävin laittamassa omat varusteeni päälle. Otin mukaan kaiken tarvittavan ja kävin kertomassa reittini Sintelle. Työnsin vielä satulalaukkuun riimunarun ja ponnistin satulaan. Majuri oli jo lähdössä liikkeelle ennen kuin sain ohjat kunnolla käteeni. 

Lähdimme liikkeelle rauhallisessa käynnissä. Ilma seisoi eikä pientäkään tuulenvirettä tuntunut. Majuri pärskähti ja reipastui, koska ötökät seurasivat meitä kiivaasti. Taputin sen kaulaa. Kävi niin sääliksi toista, jolla ei ollut minkäänlaista suojaa ötököitä vastaan. Minulla oli sentään ratsastushousut, jodhpurit ja paita!
Käänsin oriin kohti Harjunlenkkiä ja rentouduin. Aurinko paistoi nyt täydeltä taivaalta ja linnut lauloivat iloisina. Keräsin ohjia lyhyemmiksi ja kannustin ratsuni raviin. Majuri nautti juoksemisesta ja teki pari pukkiakin saaden minut nauramaan. Minkälaista kesäloma olisikaan ilman Majuria!

Hiljensimme käyntiin ja annoin pidemmät ohjat. Puiden takaa näin sinisenä kiiltävän Metsälammen. Se näytti niin houkuttelevalta, että mieleni teki uida, mutta meillähän oli satulat ja kaikki, joten se ei ollut mahdollista. Käänsin pettyneen Majurin Harjupolulle ja annoin sen laukata. Pidin kuitenkin koko ajan jonkinlaisen ohjastuntuman, ihan vain varmuuden vuoksi. Onnekseni oli liian kuuma vauhkoiluun, joten Majuri pysyi hyvin hallinnassa. Polkumme päättyi Viitaniemeen vievään kylätiehen, josta käännyimme oikealle takaisin kohti talleja. Ravasimme tien vieressä ja ohitimme jälleen muutaman auton. Majuri oli niihin jo tottunut eikä säikkyillyt turhia. Pari oravanpoikasta juoksi edestämme ja sai Majurin hypähtämään tienvarteen. Valahdin oriin kaulalle, mutta jälkeenpäin tilanne nauratti. Pääsimme jatkamaan lenkkiämme rauhassa kunnes saavuimme takaisin tallipihan tuntumaan.

Majuri oli hionnut reissusta sen verran, että päätin suihkutella pahimmat kohdat. Riisuin varusteet puhkuen ja puhisten, sillä omallekin otsalle oli alkanut kihota hikipisaroita. Pestessäni kuolaimia pari ratsastajaa talutti hevostaan ulos ratsastusta varten, ja toivotimme hyvät huomiset. Talutin Majurin sisälle pesupaikalle ja suihkuttelin kaulaa, jalkoja sekä lapoja. Ori sulki silmänsä nauttien ja venytti kaulaansa tyytyväisenä. Kuivailin sitä pyyhkeellä ja laitoin varmuuden vuoksi kuivausloimen vielä päälle. Syötin Majurille puolikkaan porkkanan ja jäin rapsuttelemaan sitä karsinaan hetkisen ennen kuin jätin sen omaan rauhaansa. Sinte oli juuri aloittamassa ratsastustuntia kentällä, ja menin katsomaan sitä sen aikaa, kunnes Majurin voisi viedä takaisin laitumelle.
Painajaiseni ei enää häirinnyt minua.

Sinten kommentti

Kaikista pahinta unissa on se, että miettii toteutuvatko ne. Onneksi Majurin kanssa ei kuitenkaan sattunut mitään, ja kuten otsikkona olikin, onneksi se oli vain unta! Kiva että sain apukäsiä aamutalliin, enpä olisi uskonut että joku muukin on näin aikaisin hereillä! Majurikin sai jo varhain liikutuksen.

Tarinan alussa kiinnitit lukijan huomion jännittävällä unenpätkällä. Tarina oli mukavaa luettavaa ja pääosin virheetöntä. Muutamia yksittäisiä kirjoitusvirheitä löysin, esim. Locin nimimerkki oli kirjoitettu Loki. Korjasin ne tekstiin, eikä ne haitanneet ollenkaan lukemista. Kielioppivirheitä en löytänyt. Pohdin, että tarina olisi voinut saada mielenkiintoisen säväyksen, jos unessa tapahtuneita asioita (esimerkiksi hevosen pillastuminen) olisi tapahtunut myös tallireissulla. Kokeile joskus!

21,10v€

[Silja]

Hoitsujenvaihtoviikko

Aurinko porotti kirkkaasti pilvettömältä taivaalta ja pakotti minut nostamaan käteni silmien suojaksi. Hoitsujenvaihdot olivat olleet käynnissä viimeiset kaksi viikkoa, ja minua hävetti, etten ollut juurikaan ehtinyt vaihtohoitsuuni, Majuriin tutustumaan, vaikka olinhan nähnyt sitä moneen otteeseen kun olimme ratsastaneet ja hoitaneet hevosia yhdessä Minkin kanssa. Toinen ori- ja ruunalaidun vaikutti tyhjältä muihin verrattuna. Ainoastaan Hurmos, Majuri ja Dapper jäystivät heinää sen perimmäisessä nurkassa yhteen pieneen rykelmään kasautuneina. Ne tuntuivat olevan kuuroja kaikelle ulkopuoliselle, eikä yksikään niistä vaivautunut edes korvaansa lotkauttamaan, vaikka huhuilin Majurin nimeä jo pitkän matkan päästä.
    Majuri oli liimannut tiukasti turpansa loivaan rinteeseen ja oli melko vastahakoinen talliin lähtemisen suhteen. Se ei nostanut päätään maasta, vaan antoi minun omiani mutisten räpeltää riimun sen päähän helpottamatta itse tilannetta yhtään.
- Tuus nyt, kutristin hevoselle kulmiani ja nykäisin sen napakasti matkaani. Majuri tyytyi onneksi lopulta lompsimaan laiskasti perässäni, eivätkä edes ympärillä surisevat kärpäset ja paarmat tuntuneet saavan siihen vauhtia.

Päätallin hoitopuomilla liityimme Arian ja Remin sekä Lydian ja Rosson seuraan. Sidoin Majurin kiinni puomiin ruuvattuun metallirenkaaseen ja nappasin kumisuan käteeni. Hevoset ehtivät jo lyhyessäkin ajassa kerätä melkoisen hiekkakuorrutuksen, joten harjaus ei näin kesäisin ollut mikään pieni operaatio. Majurinkin ympärille muodostui pian auringossa kauniisti kimalteleva pölypilvi, joka sakeni jokaisen harjanpyöräytyksen jälkeen.
- Tulkaa mun kanssa kentälle ratsastamaan. Tehään jotain kivaa, Aria ehdotti vilkaisten minua ja Lydiaa Remin selän yli. Hänkin oli ilmeisesti päättänyt ottaa hoitsujenvaihtoviikosta kaiken irti puuhailemalla Ruun sijaan Remin kanssa.
- Joo, mut mä ainakin liityn seuraan ilman satulaa, Lydia virnisti kumartuen sitten puhdistamaan Rosson toista etukaviota. Lausahdus sai minutkin vahvasti harkitsemaan hyppäämistä Majurin paljaaseen selkään, mutta näinkin hienon hevosen kanssa olisin toisaalta kaivannut myös kunnon koulutreeniä.
- Haetaan joku meille puominnostajaksi! Mä haluisin kokeilla Remillä pieniä esteitä! Aria jatkoi, ja lopulta minunkin oli pakko suostua houkuttelevaan ideaan vähän rennommasta ratsastelusta näin kauniina kesäpäivänä.
    Loppujen lopuksi koko poppoo päätti jättää satulat suosiolla talliin. Arian jäädessä vahtimaan hevosia, Lydia ja minä suunnistimme päätalliin hakemaan kaikille suitset ja kypärät. Siinä sivussa metsästimme myös vastaantulijoista potentiaalista puominnostajaa, kunnes Vilja ja Riina tulivat vastaan.
- Hei, haluisko teistä jompi kumpi tai molemmat tulla nostelemaan meille puomeja ja muutenki tohon kentälle ihan nyt kohta? Lydia kiiruhti sanomaan, ennen kuin kaksikko ehti poistua varustehuoneesta.
- Remiki on siellä, minä virnistin, sillä ajattelin Riinan olevan kiinnostunut nähdä omaa hevostaan ratsastettavana. Vilja ja Riina vilkaisivat toisiaan, mutta suostuivat onneksi sitten molemmat hymyillen.

Majuri laittoi kaikkensa vastaan, ettei sen olisi tarvinnut ottaa kuolaimia suuhunsa. Sain kutitella sitä suupielestä pitkän tovin, ennen kuin ori suostui löysäämään leukojaan ja ottaamaan kuolaimet. Majuri maisteli metallinpaloja suussaan ja olisi jo ollut kovin innokas lähtemään töihin.
- Majurihan on iha menossa jo, Vilja hymähti ja rapsutti rautiaan turpaa.
- No nii on, hei seisos nyt poika! minä naurahdin, kun Majuri steppasi vuorotellen eteen ja taakse hankaloittaen turparemmin kiinnitystä. Se puhalteli innokkaasti ilmaa sieraimistaan ja kääntyi reippaasti vierelleni, kun oli aika lähteä kentälle.
    Vilja punttasi minut kepeästi Majurin selkään. Ori seisoi kiltisti paikoillaan kun etsin sopivaa kohtaa istua sen sään takaa. Majurin selkä tuntui ihanan tasaiselta ja vatsa pyöreältä pohkeideni välissä. Käskin sen kävelemään uralle vapain ohjin samalla kun Vilja ja Riina kyhäsivät toiselle pitkälle sivulle kahta estettä, joita mittailivat sopivalle etäisyydelle toisistaan.
- No niin, tässä olis verkkaeste sitten, Riina sanoi ja nosti punavalkoisen puomin kannattimiinsa. Hänen verryttelyesteensä ei kuitenkaan tuntunut innostavan, sillä tyttö sai pääasiassa osakseen melko tympääntyneitä katseita - eikä ihme, kun puomi lepäsi suunnilleen hänen kaulansa korkeudella.

Aloitimme kukin ratsastellen omia tehtäviämme, Lydia lähti jo hihitellen ravaamaan, kun Aria harjoitteli pysähdyksiä ja minä työstin Majuria käynnissä ympyrällä. Ori tuntui ihanan taipuisalta ja rennolta, etenkin Sinttiin verrattuna! Se pureskeli vastaanottavaisena kuolainta ja pyöritti tasaisesti keinahtelevaa käyntiä takajaloillaan. Majurin oli taittanut korvansa taaksepäin ja tuntui niin hyväntuulisena tekevän töitä, että se tarttui minuunkin.
    Uskaltauduin lopulta painamaan pohkeeni oriin kylkiin ja kannustamaan sen raviin. Majurin kaula kaartui kauniisti ja minusta tuntui, että olisin pomppinut pehmeästi valtavan jumppapallon kanssa ympäri kenttää. Ori eteni sopivasti omalla moottorilla, mutta otti myös pidätteet aina käskystäni. Satunnaisesti se jäi hieman jäkittämään ulko-ohjalta, mutta muutoin sen ratsastus tuntui melkein taivaalliselta.
- C'moon, hypätkää nyt! Vilja ja Riina istuskelivat tylsistyneen oloisena kentän aidan päällä. - Me kaivataan jotain jännitystä, pudotkaa vaikka tai jotain.
- No putoamisen voi hoitaa joku muu, nauroin Majurin selästä. Käänsin sen ravissa toiselle pitkälle sivulle rakennettuja esteitä kohti. Onneksi Vilja oli tainnut ottaa komennon estekorkeuksien suhteen, ja molemmat esteet olivat nyt pieninä ristikkoina. Tukeuduin Majurin paksuun harjaan ja pehmeästi ori ponnisti pienen ristikon yli, jatkaen sen jälkeen isossa laukassa toista ristikkoa kohti. Majuri hyppäri rehellisesti ja sillä oli ihanan pyöreä hyppytyyli, joka sai minut tulemaan esteet vielä kerta toisensa perään uudelleen.

Puominnostajamme Vilja ja Riina jäivät itseasiassa valitettavasti melko turhiksi, sillä turhia pudotuksia, eikä edes tippumisia ei tullut.
- Ens kerralla te tuutte meille "puominnostajiksi", Riina sanoi kävellessämme vielä loppukäyntejä Tallipolulla.
- Okei, ehkä me ollaan se teille velkaa, Aria virnisti. - Mutta ajatelkaa positiivisesti, rusketuitte ainakin.
- Jaa, mä oonkin koko kesän odottanut tätä harmahtavaa pölyrusketusta! Vilja nauroi.
    Pidin Majurin kanssa perää jonon viimeisenä ja nautin sen rennosta käynnistä ihaillen kesäistä metsää. Lämmin tuuli havisutti puiden lehtiä ja sai ne välähtelemään vuoroin limenvihreänä ja vuoroin valkoisina. Majuri pärski äänekkäästi ja sen kaviot tömisivät käynnin nelitahtiseen rytmiin neulasten peittämällä polulla. Hoitsujenvaihtoviikossa oli selkeästi myös opettavainen puoli: Majurikin tuntui olevan ihanampi kuin olin koskaan osannut ajatellakaan!

Sinten kommentti

Mun mielestä hoitsujenvaihtoviikot on mukavaa vaihtelua! Saa tutustua muiden hoitsuihin sen sijaan että aina ratsastaisi sillä omalla kullanmurullaan. Ehkä toista hevosta kokeillessa oppii arvostamaan omassa hoitsussaan joitakin puolia, joita ei ole ennen tullut huomanneeksi. Tai voi vaikka löytää uusia näkökulmia ratsastukseen! Mukava kuulla että tykkäsit Majurista. Se on kyllä äärettömän mukava ja omalla tavallaan pehmeä hevonen. Oikea herrasmies!

Kiva tarina! Pystyin eläytymään Majurin pehmeään ja pyöreään laukkaan tekstiä lukiessani, vaikka täällä sohvannurkassa istunkin. Virheetöntä tekstiä ja jälleen kerran tosi taitavaa kuvailua! Osallistu ihmeessä vaikka tunnille joku kerta Majurin kanssa!

20,30v€

[Minkki]

Pirunmetsän salaisuus osa 2: Pirunmetsän vaeltaja

» Onko joku nähnyt Bellan satulaa jossain? » Roosa huusi varustehuoneesta. Tallikäytävä oli täynnä vilinää, koska kello 18 tunti oli juuri alkamassa. Astuin ulos kirpeään syysilmaan. Kesä oli ja meni, ja nyt tallipiha oli täyttynyt kuivuneista lehdistä kellertävinä ja oransseina. Onneksi ei tuullut, koska muuten ulkona olisi ollut aivan jäätävä ilma. Viimeisetkin hevoset oli tuotu laitumilta takaisin hiekkatarhoihin. Syksy osasi olla masentavaa aikaa, mutta oikeastaan myös todella kaunista – luonto sai aivan oman, uniikin värityksensä.
Jouduin kuitenkin keskeyttämään haaveiluni, kun tallista kuului vaativa hirnahdus. Majuri odotti karsinassaan kärsimättömästi lähtöä ja kopisteli karsinansa seiniä, kun viimein saavuin paikalle kypärä kädessä.
» Rauhoitu nyt, senkin aasi. Kyllä me lähdetään ihan kohta. » sanoin lempeästi ja taputin oria kaulalle. Se hörähti ja tuuppi minua kylkeen. Mennään mennään mennään mennään, se tuntui sanovan ja sai minut nauramaan. Kiinnitin kypäräni hihnan ja tungin puhelimen ratsastusliivini taskuun. Lupasin Sintelle tulevani takaisin viimeistään tunnin päästä, mutta puhelin oli varakeino, jos jotain sattuisi.
Parin minuutin satulavyön säädön jälkeen olimme valmiit. Nousin satulaan ja keräsin ohjia käsiini. Kauempana näkyi Roosa juoksemassa satula sylissään kohti tallia.

Hengitys höyrysi ilman viilentyessä ja heikko tuuli puhalsi lammen poikki. Majuri pärskähti ja siirtyi raviin kaartaessamme Pirunmetsään vievälle polulle. Metsä oli hiljainen lukuun ottamatta Majurin kavioiden kopsetta. Puusta hypähti alas jo harmaantunut orava, joka kipitti polun poikki syvemmälle metsään.
Mitä edemmäs me etenimme, sitä usvaisemmaksi metsä ympärillämme muuttui. Se oli outoa, koska metsä oli ollut aivan selvä meidän saapuessamme. Pian sumu tiivistyi niin, että eteen oli vaikea nähdä. Hidastin Majurin käyntiin ja katsoin epäluuloisena taakseni. Sydämeni miltei pysähtyi.
Usva peitti takanamme olevan tien. Se lukitsi meidät sisäänsä kuin kanarialinnun teräshäkkiinsä. Majuri ei kuitenkaan reagoinut erityisemmin, ja pärskähti kärsimättömänä. Annoin hevosen jatkaa, mutta en kyennyt rentoutumaan. Tekeillä oli jotakin outoa.

En tiedä, kauanko olimme sumussa kulkeneet, mutta yhtäkkiä – polun viereltä kuului ujellusta. Se kuulosti samalta kuin tuulen ujellus, mutta metsä oli aivan tyyni. Majuri pysähtyi ja nosti päätään uteliaana. Sitten näin silmäkulmastani pienen välähdyksen, aivan kuin joku olisi räpsäissyt kuvan meistä kamerallaan. Mutta se ei ollut kamera. Yhtäkkiä edessämme seisoi poika. Hän näytti noin 17-vuotiaalta, ja hänen lyhyet tummat hiuksensa pilkottivat hupun alta. Pojalla oli yllään tummanvihreä huppari ja löysät farkut, joiden lahkeet laahasivat maata.
» Mistä sinä tulet? » poika kysyi ontolla, matalalla äänellä. Hätkähdin ja tartuin ohjiin tiukemmin. Kuulosti kuin poika olisi puhunut jonkinlaiseen metalliputkeen.
» Tässä lähistöllä on hevostalli. Tulen sieltä. » sanoin miltei kuiskaten. Poika nosti katseensa ja silloin näin ne. Taivaansiniset silmät, varmasti kauneimmat silmät, jotka olen koskaan nähnyt. Poika avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta hiljeni, ja laski katseensa maahan.
» Oletko eksynyt? » kysyin ystävällisesti. Nyt, kun olin nähnyt hänen kasvonsa, oli helpompi kommunikoida. Ehkä hän myös tiesi, mitä tämä omituinen sumu oli ja miksi se ympäröi meidät tiukkaan otteeseensa.
» Sinulla on komea hevonen. » poika sanoi kuin ei olisi kuullut kysymystäni. Minua ärsytti, että hän ei tuntunut kuuntelevan minua lainkaan.
» Kiitos. » sanoin hiljaa. Majuri heitteli päätään ja korskui. Se ei selvästikään pitänyt pojan läsnäolosta. » Mikä sinun nimesi on? »
Poika hiljeni jälleen ja potkaisi maata. Ehkä hän oli vain itsepäinen teini, joka oli päättänyt karata kotoansa ja tuskin tiesi tästä sumusta yhtään sen enempää kuin mekään. Jouduin pidättämään Majuria oikein kunnolla, koska jos olisin hellittänyt, se olisi pyrähtänyt välittömästi täyteen laukkaan.
» Sinun kannattaisi pysyä kaukana siitä ladosta. » hän sanoi lopulta. Hätkähdin. Tiesikö poika, että olin käynyt Pirunmetsän vanhalla ladolla?
» Mi-mistä tiedät? » Ääneni värisi. Tämä alkoi olla pelottavaa.
» Pysy kaukana siitä ladosta. » poika toisti. Minua ärsytti jo niin paljon, etten voinut hillitä itseäni.
» Anteeksi? Ensin keskeytät minut iloisella ratsastusretkelläni, saat hevoseni hermostumaan ja sitten alat kertoa minulle kummitustarinoita vanhoista ladoista ja Pirunmetsästä, jota olen käyttänyt ties kuinka kauan, etkä tunnu edes välittävän, että tämä metsä uppoaa sumuun ja yrittää selvästi eksyttää kulkijansa! » Ääneni voimistui ja tunsin itseni vaimoksi, joka oli saanut tarpeeksi 10 vuotisesta avioliitostaan.
» Lato on täynnä pahaa. » poika sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen. Kurtistin kulmiani epäluuloisena. Sinte oli aina kertonut meille, että lato oli vain täynnä pölyä, rottia ja vanhaa roinaa. Oliko hän jättänyt kertomatta jotakin? Tai tiesikö edes Sinte ladon todellisen luonteen?
» Mitä siellä sitten on? »
Minua alkoi paleltaa eikä Majuri tuntenut oloaan yhtään kotoisammaksi. Silitin oriin kaulaa rauhoittavasti, vaikka siitä ei olisi mitään hyötyä. Minua pelotti.

Poika veti syvään henkeä ja käänsi siniset silmänsä minuun päin.
» Minä en voi kertoa. Liian moni on epäonnistunut. »
» Epäonnistunut missä? Kuka sinä olet? Miksi et voi kertoa? » Pääni täyttyi kysymyksistä. Halusin tietää, mitä pahaa ladossa oli.
» Olen Pirunmetsän Vaeltaja. Varoitan täällä olevia ihmisiä. Lato kantaa pahuuden siementä mukanaan, ja pienikin virhe voi saada sen itämään. » Poika alkoi hälvetä, vähän niin kuin hologrammi, mutta palautui sitten takaisin ihmishahmoksi.
» Mutta miksi siellä on pahuutta? Mitä tapahtui? » kuiskasin. Tunsin oloni epämukavaksi, mutta samalla uteliaaksi.
Poika huokaisi syvään ja alkoi puhua.
» Lapsena pelastin erään hevosen teurastamolta, ja pidin sitä ladossa. Vanhempani olisivat tappaneet eläimen, jos olisivat tienneet. Hevonen oli hiirakko tamma nimeltään Star Dust. Se ei sallinut ratsastajia selkäänsä, mutta sen sydän oli puhdasta kultaa. Eräänä syksyisenä päivänä kävin katsomassa Star Dustia, kun kuulin sen avunpyynnön ladosta. Juoksin ladon ovelle ja repäisin oven auki. Silmiäni odotti karmiva näky: näin isäni hakkaamassa tamman lapoja sorkkaraudalla, ja kirkkaanpunainen veri oli tahrinut sen kauniin, harmaan karvapeitteen. Star Dust kiljui peloissaan ja tuskissaan. Juoksin pysäyttämään isääni, mutta veljeni työnsi minut ladon kivilattiaa vasten. Löin pääni ja olin pyörtymäisilläni. Pystyin vain katsomaan, kuinka veljeni tarrasi toiseen sorkkarautaan ja antoi Star Dustille viimeisen iskun. Tamma kiljui päähän osuneesta lyönnistä ja lysähti maahan. Ja sitten menetin tajuntani. » Poika piti tauon ja jatkoi, selvästi aiempaa heikommalla ja särkyvämmällä äänellä. » Herätessäni olin ladossa yksin Star Dustin kylmenevän ruumiin kanssa. Ryömin hevoseni luokse ja aloin itkeä. Tamman veri oli tahrinut lattian, ja veriset sorkkaraudat lojuivat molemmin puolin sen kylkiä. » Poika niiskahti ja minun teki mieli laskeutua satulasta halaamaan häntä. » Vanhempani olivat lähettäneet isoveljeni seuraamaan minua ja tarkkailemaan, mitä oikein puuhasin. Ja se maksoi Star Dustin elämän. Vanhempani polttivat ruhon ja laittoivat minut arestiin valehtelemisesta ja hevosen piilottelusta. Myöhemmin parin vuoden päästä vanhempani sekä isoveljeni palasivat ladolle valmistellakseen sitä purkua varten. Kukaan ei tiedä täysin, mitä tapahtui, mutta myöhemmin heidät löydettiin kuolleina ladosta – sorkkaraudalla hakattuina. Tapasitkin varmaan äitini aiemmin hänen hevosensa Rosemaryn kanssa? » Poika kysyi lopulta.
Jähmetyin. Elinahan oli ollut niin kiltti ja ystävällinen hevostaan kohtaan. Hän vei minut salaiseen pieneen kylään, jossa sain viettää hetkisen Majurin kanssa ennen kuin hän pyysi minua olemaan kertomatta siitä kenellekään.
» Äitini ei halunnut sinun näkevän totuutta, joten hän näyttäytyi sinulle lapsena. Silloin et epäilisi mitään. » Pojan äänestä kuulsi viha ja katkeruus. Oli varmasti epäreilua, kun omisti niin kaksinaamaisen äidin. Tarina Star Dustin kohtalosta hirvitti, mutta samalla helpotti, kun syylliset saivat maistaa omaa lääkettään.
» Sen tarinan jälkeen kukaan ei ole käynyt ladossa - sinua lukuunottamatta. »
Minua värisytti entistä enemmän, kun tiesin, millaiseen vaaraan olin itseni laittanut. Majuri otti askeleen eteenpäin, mutta ei hermoillut enää. Se tuntui – aivan kuin se olisi ymmärtänyt, ettei poika ollut paha.

Poika alkoi taas hälvetä, ja hän kiirehti vielä sanomaan:
» Vaikka en tiedä, mitä perheelleni tapahtui, haluan sinun auttavan minua. Star Dust vihaa ihmisiä eikä päästä minua lähelleen, koska näytän liikaa veljeltäni. Haluan, että sinä ja hevosesi näytätte tammalleni, että ikävöin sitä. »
» Mutta miten? Miten me saamme yhteyden Star Dustiin? MITÄ HALUAT MINUN TEKEVÄN? » huudahdin, mutta poika oli jo poissa. Sumu katosi ympäriltämme ja Pirunmetsä oli taas hiljainen oma itsensä. Majuri pärskähti ja halusi jatkaa. Pää täynnä kysymyksiä käänsin oriin ympäri ja siirryin raviin. Minun piti päästä kotiin ja miettiä pojan kertomusta. Star Dustin olisi saatava luottamuksensa takaisin, jotta se ja poika voisivat elää ikuisesti yhdessä ilman ilkeitä perheenjäseniä yrittämässä erottaa heitä. Minua alkoi itkettää, kun kävin tarinan uudestaan läpi päässäni. Annoin Majurin poikkeuksellisesti laukata loppumatkan, kunnes olimme talleilla.

Hypähdin alas satulasta ja talutin Majurin talliin. Käteni tärisivät kantaessani varusteita takaisin kuivaushuoneeseen. Talli oli onneksi tyhjä, muut olivat vielä tunnilla. Harjatessani Majuria mietin kuumeisesti, mitä tehdä. Sitten keksin sen. Minun olisi palattava takaisin ladolle, yksin Majurin kanssa. Star Dust voisi vain hermostua suuresta ihmismäärästä, jos ryntäisin sinne koko talliporukan kanssa.
Lähtö olisi heti huomenna.

Tarina saa vielä jatkoa…

// Tästä tulee vähän sellainen kirjasarjamainen tarina eli jokainen tarina on omansa, mutta Pirunmetsän ladon arvoituksen selvitys jatkuu...

Sinten kommentti

Huh, olipa hyytävä tarina! Kukaan Metsisläisistä ei varmasti tiedä ladon menneisyydestä, eikä minullakaan ollut harmainta aavistusta sen synkästä taustasta. Tottahan se on, että ladossa on jotakin omituista, joka saa niskavillat nousemaan ja kylmät väreet juoksemaan selkäpiitä. Toivottavasti saat Majurin kanssa mysteerin ratkaistua: ehkä se antaisi pojalle rauhan ja karistaisi synkän menneisyyden ladolta?

Olipa taitavaa kuvailua! Tarinan tunnelma ja sisältö saivat kyllä vilunväreet kulkemaan selkää pitkin. Samalla olit onnistunut ripottamaan hyytävän tekstin sekaan pieniä ripauksia huumoria, jotka kevensivät tarinan tunnelmaa. Idea kirjatyyppisestä "jatkotarinasta" kuulostaa mahtavalta - lähde ihmeessä toteuttamaan suunnitelmaasi!

10 vuotisesta avioliitosta
-> 10-vuotisesta avioliitosta

24,20v€

[Minkki]

Piirakkavaras
ekstratehtävä

Lakaisin viimeisen heinänkorren tallin nurkkaan ja tarkastelin jälkeäni. Talli näytti todella siistiltä, hevosilla ei varmasti ollut valitettavaa. Oikeassa olin, sillä Leevi työnsi päänsä ulos karsinasta ja hörisi. Hymyilin ja asetin luudan nojaamaan seinää vasten, jotta sain hiukan rapsuttaa suloista ruunaa. Se ei pannut lainkaan pahakseen, ja sulki silmänsä nautinnollisesti minun raaputtaessani sen otsaa. Sivutallissa oli hiljaista. Olikohan tallilla edes muita kuin minä? Oli lauantai-ilta, joten ehkä muut olivat viettämässä viikonloppuaan jossakin. Lähdin vastahakoisesti Leevin luota ja kurkistin ulos. Täysin tyhjää.

Arttu nosti päänsä maasta ja katsoi minuun kysyvästi. Istahdin koiran viereen ja rapsutin sitä niskasta. Se hyrisi tyytyväisenä, ryömi lähemmäs ja laski päänsä jalalleni. Mitään muuta ei toistaiseksi kuulunut. Suljin silmäni ja haukottelin. Yleensä lauantaisin en halunnut nukkua pitkään, koska muuten päivä menisi täysin hukkaan. Se tietysti kostautui sitten loppupäivästä juuri näin. Nousin ylös ja päätin pysyä liikkeellä, jotta en ehtisi väsähtää. Arttu nousi pystyyn ja kipitti häntä iloisesti heiluen perässäni päätalliin. Tämän tallin asukkaista suurin osa oli tarhoissa, joten hiljaisuus jatkui. Ainoastaan Hali oli jätetty karsinaansa, josta se katseli ympärilleen kuin ravintolan asiakas, joka etsi henkilöä, jolle valittaa kärpäsestä keitostaan. Tamma näytti sen verran tyytymättömältä, etten voinut pidättää pientä naurun tyrskähdystä. Tietysti Hali kuuli sen ja käänsi päänsä minua ja Arttua kohti. Sitten se heilautti päätään närkästyneenä ja kääntyi ympäri karsinassaan pylly meihin päin. Arttu vinkaisi ja seurasi minua syvemmälle talliin riittävän välimatkan päässä Halista.

Astuttuani takaisin syysilmaan - en edes muistanut, miksi olin käynyt päätallissa - ilman täytti ihana omenapiirakan tuoksu. Jäin nuuhkimaan sitä vesi kielellä ja yritin salaa paikantaa sen alkuperän. Seurattuani nenääni pienen matkan näin Sinten keittiön ikkunan olevan auki. Hän nosti juuri höyryävän kuuman omenapiirakan pöydälle jäähtymään, instrumentaalimusiikin säestämänä. Juoksin ovelle välittömästi - ketään muuta ei ollut paikalla, joten voisin syödä piirakkaa rauhassa ilman pelkoa, että se napattaisiin silmieni edestä.
» Miten ihana tuoksu täältä tulekaan! » huokaisin ja lysähdin tuolille pöydän ääreen. Arttu nuolaisi huuliaan ja istuutui ovensuuhun seuraamaan tilannetta.
» Kerrankin voin itse sanoa samaa! Täytyy kuitenkin antaa sen jäähtyä sillä aikaa, kun käyn kakkoslaitumella. Yksi Sintin suojista on varmaankin jäänyt sinne jonkun huolimattoman jäljiltä. » Sinte sanoi hymyillen ja väänsi hellan napit nollille. Silloin huomasin vielä kaksi muuta piirakkaa sivupöydällä.
» Voisin tulla mukaasi. Koiria ei voi jättää vahtimatta tai pian piirakat ovat mennyttä. » nauroin ja nousin ylös. Sinte nyökkäsi ja vihelsi Rolliksen mukaamme. 

Oli surullista nähdä laidun tyhjänä. Ennen niin vihreä ruoho oli peittynyt keltaisiin ja oransseihin lehtiin, eikä ruoho ollut enää syömäkelpoista. Aloimme haravoida portin lähiympäristöä suojan löytämiseksi ja koirat juoksentelivat ympärillämme.
Parinkymmenen minuutin päästä Sinte huokaisi helpotuksesta ja poimi maasta vaaleansinisen hivutussuojan. Minä heitin Artulle kepin, jota koira ryntäsi hakemaan niin lujaa, että lehdet lentelivät ympäriinsä.
» Onneksi tämä löytyi. Nämä ovat aika uudet ja olisi ketuttanut ostaa heti toiset. » Sinte sanoi ja rapsutti Rollista. » Mutta nyt minunkin alkaa olla nälkä, joten käydäänpä hakemassa vähän piirakkaa! »

Saapuessamme takaisin talolle kuulimme kolinaa sen sisäpuolelta. 
» Outoa. Olen varma, etten kuullut auton ääniä tieltä. Oliko kentällä ratsastajia? » kysyin lähestyessämme ovea.
» Ei ollut viimeksi, kun katsoin. » Sinte sanoi yhtä kummissaan. 
Hätkähdin, kun saavuimme etupihalle. Asunnon ovi oli selällään ja sisältä kuului lisää kolinaa ja kummallisia ääniä. Olin valmis kiljumaan, että Sinteä ryöstetään, mutta Sinte asetti sormen suunsa eteen ja käski minun olla hiljaa. Hiivimme mahdollisimman äänettömästi ovelle ja pujahdimme sisään. Kolina jatkui ja samalla kuului tyytyväistä hörinää. Kurkistimme keittiöön ja siinä se oli. En kyennyt pidättämään naurua, vaan mätkähdin maahan ja nauroin vatsa kippurassa. Sinte tuijotti eteensä hämillään.
Keittiössä seisoi Majuri, tyytyväisenä mussuttamassa Sinten leipomaa omenapiirakkaa. Tajutessaan jääneensä kiinni, ori alkoi hätäisesti nuolla viimeisiä muruja ja omenanpaloja vuoasta ennen kuin kääntyi syyllisenä meihin päin. Minulta kesti hetki rauhoittua ja tajuta tilanne. Miten ihmeessä Majuri oli edes päässyt sisään? 
» Näköjään yksi piirakoista meni parempiin suihin... » sanoin hiljaa. Olin saanut hikan kovasta nauramisesta, joka teki tilanteesta vieläkin hillittömämmän. 
» Niinpä niin... Eiköhän viedä tämä piiirakkaponi sitten takaisin omiensa joukkoon. » Sinte sanoi toruen, mutta pystyin näkemään pienen hymynkareen hänen huulillaan. Otin kiinni Majurin riimusta ja talutin syyllisen ulos. Sen turpakarvat olivat piirakanmurujen tahrimat ja hengitys tuoksui omenalta, kun se puhalsi naamaani. Naurahdin ja vein vastahakoisen oriin takaisin tarhaansa. Olin keskeyttänyt sen piirakkabileet!

Loppu hyvin kaikki hyvin, leivoimme Sinten kanssa uuden piirakan, josta tuli taatusti ensimmäistä versiota herkullisempi. Tästä lähtien täytyy muistuttaa Sinteä sulkemaan ikkunat ja lukitsemaan ovet, jos keittiössä on sellaista ruokaa, joka saattaa kiinnostaa isompiakin nelijalkaisia!


Viljan kommentti

Eikä, miten ihana tarina! Majuri-paran herkkuhammasta taisi kolottaa, mutta onneksi ori on näinkin oma-aloitteinen. Sinten tuntien piirakka tuoksui varmasti taivaalliselta.    Sait lukijan näkemään kuvailemasi tilanteet mielessään, niin elävästi kuvailit tapahtumia ja ympäristöä, eikä ripaus huumoria haitannut ollenkaan. Hienosti suoritettu ekstratehtävä, idea ja toteutus olivat molemmat oikein hyvät!

Tekstisi oli helppolukuista ja virheetöntä. Ainoastaan kiinnittäisin huomiota välimerkkeihin repliikeissä: kun lainausta seuraa niin sanottu johtolause, joka kertoo, kuka repliikin sanoo, tulee lainausmerkin jälkeen pilkku, paitsi jos kyseessä on kysymys- tai huudahduslause (loppuu kysymys- tai huutomerkkiin).

» Voisin tulla mukaasi. Koiria ei voi jättää vahtimatta tai pian piirakat ovat mennyttä. » nauroin ja nousin ylös. -> » Voisin tulla mukaasi. Koiria ei voi jättää vahtimatta tai pian piirakat ovat mennyttä », nauroin ja nousin ylös.

16 v€ + ekstratehtävän suorituksesta westernsatula ja satulan sadesuojus

[Minkki]

Pirunmetsän salaisuus osa 3: Yhteys

Saavuin tallille aikaisin aamulla. Maa oli peittynyt heikkoon lumikerrokseen ja jäätynyt hiekka ratisi saappaideni alla. Kävelin kohti lämpöä hehkuvaa tallia ja mietin kuumeisesti päässäni, miten voisin saada yhteyden Star Dustiin. Jos tamma olisi vaarallinen, se olisi minun taruni loppu, joten minun täytyisi tehdä suunnitelma. Miten yleensä lähestyttiin hevosta, joka ei pitänyt ihmisistä? Olihan siitä jonkinlaista kokemusta Maran kanssa Metsiksessä, mutta se olikin elävä olento täynnä lihaa ja verta. Nyt minulla olisi vastassa aavehevonen, joka oli kokenut karun kohtalon ja vihasi kaikkia. Pudistin päätäni ja työnsin tallinovet auki hörinäkuoron alkaessa toivottaa minua tervetulleeksi.

Majuri oli tuttuun tapaansa työntänyt päänsä ulos karsinastaan ja nuuhki minua uteliaana. Onko kenties herkkuja? sen katse tuntui sanovan. Nauroin ja silitin sen turpaa hellästi.
» Sori kamu, ei tällä kertaa. Sait juuri aamiaisesi, ja kohta on joulu. Sitten tuon sinulle jotain spesiaalia juhlan kunniaksi, jookos? » sanoin hymyillen ja juoksin hakemaan Majurin varusteita kuivaushuoneesta. Siellä oli ihanan lämmin ja mukavaa, olisin halunnut vain maata varustearkkujen päällä ja nauttia olostani. Nyt oli kuitenkin tärkeämpääkin tekemistä. Kasasin Majurin varusteet yhteen kasaan syliini ja olin törmätä Sinteen tavaravuoren peittäessä näkökenttäni.
» Mihinkäs sinulla on noin kiire? Annas kun autan vähän. » Sinte sanoi nauraen ja nappasi harjapakin ja suitset satulan päältä. Hymyilin vähän nolona ja nuolaisin huuliani.
» Kiitos. »

Kannoimme tavarat Majurin karsinan eteen, ja kiiruhdin karsuun harjapakki kädessäni.
» Olikin hyvä, että lähdet ratsastamaan Majuria tänään. Minulla on vielä jouluvalmisteluja tehtävänä. Joulu onkin jo huomenna ja tänään on vain yksi tunti pidettävänä. Minne päin olet lähdössä? » Sinte uteli ja nojasi karsinan oveen.
» Ajattelin käydä vain Pirunmetsää kiertelemässä, kuten yleensä. » vastasin lyhyesti sukiessani Majurin takkuista karvaa. Se oli pörhistynyt talven aikana selvästi, ja irtokarvaa lähti aikamoisesti. 
Sinte nyökkäsi ja palasi omiin puuhiinsa. Hän kääntyi vielä minuun kohti tallin ovella ja hymyili.
» Voit viedä Majurin tarhaan ratsastuksen jälkeen. Muistat vain loimittaa sen kunnolla. »
Nyökkäsin myöntävästi ja aloin puhdistaa oriin kavioita keskittyneesti. Mielessäni oli vain Star Dust.

Pihalla oli vielä viileämpää kuin aikaisemmin. Napitin ratsastustakkini kaulaan asti ja kannustin Majuria eteenpäin. Tallipiha oli autio eikä muita ratsastajia tai tallityttöjä näkynyt. Majurin hengitys höyrysi pakkasessa ja se pärski innoissaan ravatessamme Metsälammen viertä. Lampi oli jäätynyt ja sen rannalle oli lyöty kylttejä "Varokaa heikkoa jäätä". En osannut kuvitellakaan, miten kamalaa olisi, jos hevonen eksyisi lammen jäälle. Hytisin ja annoin Majurin laukata Pirunmetsän läpi. Halusin päästä ladolle mahdollisimman pian, että pääsisin sieltä myös pois. 
Majuri seisahtui parinkymmenen metrin päähän ladosta. Tällöin ainakin se pääsisi karkuun ajoissa, jos jotain sattuisi. Taputin sen kaulaa ja jätin ohjat sen kaulalle. Ori katsoi minuun hämmentyneenä, kun kävelin latoa kohti, mutta odotti kiltisti palaamistani. 

Lato oli aivan samannäköinen kuin viime käynnillänikin. Sen ränsistynyt katto oli pehmeän lumikerroksen alla, ovi oli selällään ja rikkinäiset ikkunat huokuivat pimeyttä. Nostin takinkaulustani ylemmäs ja hengitin syvään. Keräsin rohkeuteni ja astuin takaisin menneisyyden salaisuuksia täynnä olevaan latoon. Kesti hetken tottua pimeyteen, mutta onneksi tiesin suurinpiirtein, missä mikäkin oli. Jokin kiilteli maassa ja kumarruin varovasti tarkkailemaan sitä. Nähdessäni haalistuneen kuvan tajusin sen olevan kuvakehys, jonka olin paniikissa rikkonut. Otin kuvan varovasti käsiini ja puhalsin siihen laskeutunutta pölyä ja roskaa. Pitelin kuvaa varovasti ja tuijotin siinä olevaa valkoista hevosta. En vieläkään tajunnut, miten kuva oli sinne joutunut tai kuka siinä oli. Nousin ylös ja yritin miettiä. Miten saada yhteys tuonpuoleiseen?

Kauaa en ehtinyt miettiä, sillä sama ujellus, minkä olin kuullut Pirunmetsässä aiemmin, alkoi kantautua ladon ovelta. Käännyin hätääntyneenä ympäri, kun salaperäinen sumu täytti oviaukon ja muodosti siihen hahmon. Tajusin sen olevan se sama poika, joka oli kertonut minulle Star Dustista.
» Sinä siis uskaltauduit tulemaan takaisin. » hän kuiskasi melkein pelottavalla äänellä. Aloin kuitenkin ärtyä, sillä hän oli itse pyytänyt minua auttamaan.
» Onko se sitten huono juttu? Luulin, että halusit minun auttavan sinua ja Star Dustia. » tiuskaisin ja astuin askeleen lähemmäs. Nyt hän saisi kertoa minulle, miten se sitten käytännössä tapahtuisi.
» Tietysti haluan. Mutta se on vaarallinen tehtävä enkä uskonut sinusta olevan siihen. Kukaan ei ole halunnut ottaa sitä tehtävää vastaan ennen sinua. » Minua alkoi hävettää, että olin tiuskinut pojalle. Hänen täytyi olla todella surullinen muiden kieltäytyessä avunannosta.
» Kyllä minä aion auttaa. Mutta minä en oikein tiedä, miten se tapahtuu. Ensin minun pitäisi kai saada yhteys Star Dustiin jossakin tuonpuoleisessa, mutta kukaan ei ole tietääkseni vielä keksinyt tapaa siihen. » sanoin hiljaa. Se tosiaan oli ongelma.
» Kyllä se onnistuu. Olen itse pitänyt yhteyttä edesmenneisiin ystäviini, mutta Star Dust ei ole hyväksynyt yhteydenottoani. Sen täytyy olla vihainen, että annoin sen kaiken tapahtua... »
» Ei se ollut sinun vikasi. » tajusin äkkiä sanoneeni. » Perheesi oli ilkeä etkä olisi voinut auttaa Star Dustia. Voit kuitenkin pyytää siltä anteeksi, jos ensin kerrot minulle, miten saan siihen yhteyden. »
» Selvä on. » poika ryhdistäytyi ja tuli lähemmäs. » Tämä kuva äidistäni ja Rosemarysta oli viimeinen, joka äidistä otettiin. Rosemary oli perheemme hienoin hevonen ja äidin silmätikku. Joskus toin sen salaa tänne pitämään Star Dustille seuraa, jottei se ikävystyisi täysin. Rosemarykin on nyt jo menehtynyt, joten ehkä saamme sen kautta yhteyden Star Dustiin. »
Minulle ei vieläkään oikein avautunut, miten se onnistuisi, mutta päätin olla kärsivällinen.
» Voin näyttää sinulle, miten se toimii, mutta sinun on tehtävä se itse. Muuten Star Dust kieltäytyy emmekä saa tätä koskaan korjattua. Onko selvä? » 
Nyökkäsin.
» Laita kaksi sormeasi Rosemaryn kuvan päälle. Juuri noin. Sitten sulje silmäsi ja lausu perässäni... »

Menneisyyden arkut avaa,
sen synkät salaisuudet lukkoa kalvaa,
vie minut aikaan menneeseen,
yhteys toiselle puolelle, 
jo historiasta himmenneeseen

Yhtäkkiä tajusin leijailevani jonkinlaisessa pyörteessä. Kaikki ympärilläni oli mustaa ja valkoista, aivan kuin olisin tykinkuula, joka ammuttiin läpi avaruuden. Lähestyin suurta valkoista hohdetta, kunnes kirkas välähdys peitti näköni. Ohitseni vilisi ihmisiä, hevosia, metsän eläimiä, kaikkea elollista. En kyennyt itse määräämään menosuuntaani, mutta vauhti oli hidastunut ja huomasin seisovani kauniin valkoisen hevosen edessä. Ympärillämme oli ikivihreä niitty, jota reunusti luonnollinen ja valoisa metsä. Hevonen pärskähti ja otti varovaisen askeleen minua kohti. Sen täytyi olla Rosemary.

Ojensin kättäni varovasti hevosta kohden ja koitin vaikuttaa mahdollisimman vaarattomalta. Rosemary haistoi kättäni varovasti, mutta vaikutti tunnistavansa minut ja hörisi ystävällisenä. Se katsoi minuun tummilla silmillään ja yhtäkkiä kuulin jotain. Se kaikui oudosti, kuin olisi tullut jostakin ylhäältä.
» Miten voin auttaa sinua, ystäväni? » 
Minun kesti hetki tajuta, että hevonen puhui. Sitten muistin olevani aivan toisessa maailmassa kuin omani, jossa kaikki oli mahdollista. Keräsin kaiken rohkeuteni ja avasin suuni.
» Minun täytyy löytää ystäväsi Star Dust. Hänen vanha ystävänsä, eräs poika, ikävöi hevostaan, mutta ei ole saanut Star Dustiin yhteyttä. » Sen jälkeen keskellemme lankesi hiljaisuus ja Rosemary ravisti päätään epäröivänä.
» Star Dust ei halua kommunikoida ihmisten kanssa. » Rosemary painoi päänsä alas. » Olen pahoillani. »
» Tiedän, että hän on kokenut kamalia asioita ihmisten toimesta. Mutta eräs poika ei pääse pois todellisen maailman vankilastaan, ellei hän saa yhteyttä Star Dustiin. Hän pyysi minua auttamaan enkä voi pettää lupaustani. Hän on yrittänyt jo vuosia --- »
» Tyttö, tiedän, että haluat auttaa ystävääsi. » Rosemary vaikutti nyt uhkaavalta ja korskui. » Mutta Star Dust ei unohda. »
» Ole kiltti, Rosemary. Se on tärkeää. Lupaan, että se on ainoa asia, jota pyydän. Haluaisin puhua Star Dustin kanssa. » sanoin miltei itku kurkussa. En voisi luovuttaa nyt. Rosemaryn olisi autettava minua.
Hevonen pärskähti ja tuntui alistuvan tahtooni. Se kääntyi viistosti minuun päin ja osoitti turvallaan selkäänsä.
» Hyvä on. Teen tämän vain siksi, koska satut olemaan hyvä ystäväni. En voi luvata, että Star Dust ottaisi sinut ystävällisesti vastaan. »
Nousin varovasti Rosemaryn vitivalkoiseen selkään ja annoin sen viedä minut Star Dustin luokse. Sydämeni pamppaili hulluna ja minua jännitti, mikä minua odottaisi.

Niitty näytti paljon suuremmalta kuin mitä se oikeasti oli. Muutamassa sekunnissa olimme sen toisella puolella ja kävelimme pienen puron ohitse. Sen toisella puolella oli toinen niitty, jossa näin hiilenharmaan hevosen laiduntamassa. Sen ääriviivat olivat heikot, aivan kuin Rosemarylla. Se nosti päätään kuullessaan ääntä purolta.
» Miksi toit tänne ihmisen? » Tajusin sen olevan Star Dust. Tamma tosiaan näytti vihaiselta ja sen korvat painuivat luimuun. Tunsin oloni vaivaantuneeksi.
» Tämä tyttö tuntee Erikin. Vanhan ystäväsi. » Rosemary sanoi yrittäen rauhoitella ystäväänsä, mutta ei onnistunut kovin hyvin.
» Ihmiset ovat pettureita. » Star Dust sanoi kylmästi ja tuijotti minua herkeämättä kuin valmiina hyökkäämään. Päätin avata suuni, etten antaisi itsestäni vääränlaista kuvaa.
» Star Dust, kuulin tarinan sinusta ja Erikistä, kaikesta siitä, mitä jouduitte kokemaan. Mutta se ei ollut Erikin syytä. Hän varjeli sinua kuin aarretta eikä olisi antanut kenenkään satuttaa sinua. Hän yritti kaikkensa, mutta paha voitti. Hän ei saa rauhaa ennen kuin saa hyväksyntäsi. Hänellä on ikävä sinua. » En uskonut löytäväni itsestäni kaikkea sitä rohkeutta, mutta kai sekin riippuu tilanteesta.
Star Dust tuntui epäröivän hetken, ja katsoi minuun korvat vielä enemmän luimussa.
» Miten voit todistaa sen? » se kysyi jyristen. 
» Hän lähetti minut tänne itsensä sijaan. Hän ei halunnut menettää yhteyttä sinuun lopullisesti, ja etsi apua kaikki nämä vuodet. »
Rosemary katsoi minuun varoittavasti. Säikähdin vähän. Olinko sanonut jotain väärää?
Odotusten vastaisesti Star Dust kuitenkin laski päänsä alas ja peruutti hieman. Yhtäkkiä vihaa uhkuva hevonen vaikutti heiveröiseltä varsalta, joka jalat täristen yritti opetella ensiaskeliaan.
» Olenko... minä todella estänyt hänet kaikki nämä vuodet? » Star Dust vaikutti niin surulliselta, että olisin halunnut rynnätä halaamaan sitä. » Mitä olenkaan tehnyt... » Tamma lysähti maahan ja sen utuinen keho painui pehmeää ruohoa vasten.
» Vielä ei ole myöhäistä, Star Dust. Voit yhä pelastaa ystävyytenne. Mutta sinun on annettava minulle mahdollisuus auttaa. Luota minuun. » sanoin varovasti. Star Dust katsahti ylös minuun ja sitten Rosemaryyn.
» Hyvä on. Luotan sinuun. Mutta älä laita minua katumaan sitä. Tarvitsen hieman aikaa ajatteluun. Rosemary, voisitko tuoda hänet luokseni myöhemmin? » 
» Tietysti, ystäväni. Teen parhaani auttaakseni teitä. Mutta tyttö, sinun on aika palata omaan maailmaasi. » Rosemary sanoi. Nyökkäsin ja katsahdin vielä Star Dustiin.
» Nähdään, Star Dust. En aio luovuttaa ennen kuin sinä ja Erik olette taas yhdessä. » hymyilin ja heilutin Star Dustille ennen kuin Rosemary kyyditti minut taas niityn toiselle puolelle. Laskeuduin sen selästä ja kiitin kaikesta.
» Tein vain, mitä täytyi. »
Rosemary asettui viereeni ja yhtäkkiä ilmassa alkoi kuulua sanat...

Rajan tuolle puolen
on sun palattava,
takaisin omiesi joukkoon,
siitä pidän huolen.

Pieni välähdys häikäisi minut, kunnes olin taas vanhalla paikallani ladossa. Katsoin ympärilleni ja näin Erikin edelleen seisomassa oviaukossa. Hetken olin hämilläni, mutta sitten tunsin itseni iloiseksi.
» Se onnistui! Onnistuin saamaan yhteyden Star Dustiin! » melkein kiljuin. Erik kohotti kulmakarvojaan ja katsoi minuun. 
» Todellako? Se hyväksyi yhteydenottosi? » poikakin tuntui epäuskoiselta.
» Kyllä! Kerroin Star Dustille ikävästäsi ja kaikesta siitä, mitä kerroit. Se hyväksyi avunantoni, mutta tarvitsee vielä aikaa ajatella. Voinko mennä tapaamaan sitä heti huomenna? » kysyin innokkaasti.
» Kyllä, mutta tee se vain täällä, älä missään muualla. Kukaan ei saa häiritä sinua tai muuten yhteys katkeaa ja joudut ikuisesti vangiksi toiselle puolelle. »
Hymyni hyytyi ja aloin vähän täristäkin. Vangiksi?
Poika hymyili ujosti ja käveli lähemmäs. Hänen kylmä kätensä ojensi minulle pienen, hopeisen kaulakorun, jota koristi kultainen hevosenkenkä.
» Kun tarvitset minua, pitele tätä rintaasi vasten ja kutsu nimeäni. Saavun heti luoksesi. Erityisesti silloin, kun menet tapaamaan Star Dustia, kutsu minut ensin luoksesi. Täten voin varoittaa sinua, jos jokin uhkaa. » Erik sanoi. Otin kaulakorun yllättyneenä vastaan. 
» Minun on nyt mentävä. Kiitos avustasi, Minkki. Näemme pian uudestaan. » Erik sanoi. Ensin hänen kuvansa värisi, sitten häilyi ja lopulta katosi. Pidin kaulakorua tiukasti kädessäni ja jätin Rosemaryn kuvan ladossa olevalle pöydälle. Juoksin ulos Majurin luokse ja nousin satulaan kääntäen oriin takaisin kotia päin.

Tästä ei saisi hiiskua kenellekään.

Tarina saa vielä jatkoa...

Sinten kommentti

Ohhoh. Onpa uskomatonta ajatella, mitä kaikkea se ladonrähjä Pirunmetsässä kätkeekään sisälleen. Melko suuria asioita, vai mitä? Metsälammen alue on kyllä niin mystinen, ettei koskaan tiedä mitä maastolenkillä tapahtuu. Olipa mukavaa saada Pirunmetsän salaisuus -tarinalle uusi jatko-osa! Tästähän voisi kohta nitoa kokonaisen kirjan!

Tarina oli jännittävä ja mielenkiintoisesti kerrottu. Uskallat heittäytyä mielikuvituksen siiville ja luoda tutusta ja turvallisesta ympäristöstä ihan uudenlaisen maailman. Tarina oli siististi kirjoitettu ja teksti oli virheetöntä, kappalejaot selkeyttivät lukemista. Pienet runonpätkät tarinan sisällä toivat mukavaa vaihtelua novellimaiseen tekstiin!

28,40v€