Ihanan kirpeä talvipäivä oli omiaan maastolenkille. Pakkasta oli juuri sopivasti, aurinkokin paistoi pitkästä aikaa ja kimmeltävä lumi valaisi päivää entisestään. Olimme sopineet Lydian kanssa lähtevämme yhdessä maastoon, kun molemmilla oli kerrankin vapaata ennen hämärää. Talvella täytyi jatkuvasti suunnitella, milloin ehtisi valoisaan aikaan ratsastamaan, ja useasti hämärä ehti laskeutua jo ennen tallille pääsyä. Tällä kertaa olimme hyvissä ajoin liikkeellä, jotta ehtisimme laittaa hevoset kaikessa rauhassa valmiiksi ja vielä nauttiakin itse maastosta.
”Vitsi miten ihanalta ulkona nyt näyttää, kun on niin paljon lunta!” Lydia ilmoitti astuessaan toimistoon, jossa olin juuri vaihtamassa ratsastuskenkiä jalkaan. Pöydällä oleva radio soitti hiljaa joululauluja, ja Sinte oli innostunut jo ripustamaan kimaltavia köynnöksiä huoneen seinille. Joulu teki selvästi tuloaan myös Metsälammelle!
”Niinpä”, myötäilin solmiessani toisen kengän nauhoja. Ikkunan takaa kantautui lintujen laulua, ja auringonvalo loihti toimiston lattialle neliönmuotoisen heijastuksen. Kaappasin lopuksi mukaani Leevin harjat ja suitset, kun olin valmis siirtymään tallin puolelle.
Varustimme hevoset rupatellen samalla niitä näitä. Päätimme lähteä matkaan ilman satulaa, sillä tarkoituksena oli viettää vain rauhallinen hetki maastossa. Leevin talvikarva oli kasvanut todella hyvin, joten sen leveässä selässä olisi varmasti ihanan lämmin matkustaa. Asettelin ruunan jalkoihin heijastinsuojia ja hyräilin samalla joululauluja, jotka olivat pyörineet päässäni koko joulukuun alun.
”Missä päin käytäis?” Lydia kysyi kiinnittäessään Rosson turpahihnaa. Ruuna vaikutti olevan puoliunessa seisoessaan käytävällä korvat laiskasti sivuille osoittaen. Leevikään ei ollut sen energisemmän näköinen nuokkuessaan omalla paikallaan silmät puoliummessa. Ratsummekin olivat siis valmiita rauhaisaan metsäköpöttelyyn.
”Pirunmetsässä?” ehdotin. Sen mutkittelevia metsäpolkuja pitkin olisi varmasti mukava ratsastaa nyt, kun ne olisivat lumen peitossa.
”Joo, voitais mennä isolta tieltä metsään ja Harjunlenkkiä takaisin”, Lydia tuumasi solmiessaan Rosson häntään heijastinnauhan. Hän veti päällensä heijastinliivin ja vilkaisi sitten kelloa. ”Meidän pitää alkaa lähteen, jos halutaan ehtiä ennen hämärää takaisin!”
Lähdimme linnunlaulun saattelemana matkaan tallipihasta. Leevin keinuvat käyntiaskeleet vaivuttivat minut ajatuksiini, ja kun käännyimme isolle tielle, annoin ruunan kävellä pitkin ohjin tienviertä pitkin. Lydia ja Rosso seurasivat perässä turvallisen välimatkan päässä.
”Tulee ihan jouluinen olo”, Lydia totesi kävellessämme lumista tietä eteenpäin. ”Toivottavasti lumet ei enää sula pois.”
”Samaa toivon mäkin”, huokaisin ja keräsin ohjia hieman enemmän tuntumalle, kun ohitsemme ajoi auto. Kumpikaan hevosista ei tuntunut huomaavankaan ajoneuvoa, jonka kuljettaja ystävällisesti hidasti kohdallamme. Nostin kättäni kiitokseksi – ehkä positiivisella vahvistamisella autoilijat oppisivat ohittamaan ratsukon oikein?
Käännyimme isolta tieltä Pirunmetsään vievälle polulle. Laskeva aurinko pääsi välkehtimään alastomien puiden oksien välistä, kun sukelsimme metsän siimekseen. Siirsin Leevin verkkaiseen raviin. Se pärskähti ja venytti kaulaansa hölkätessään lumista metsäpolkua pitkin.
”Otettaisko pätkä laukkaa?” Lydia huikkasi takaamme Rosson yrittäessä sovittaa askeliaan lyhyempiaskelisen maastoseuransa perään. Olimme samoilleet Pirunmetsän lumisilla pikkupoluilla ja jalkautuneet sitten Jokipolulle, jonka tasaiseksi tamppaantunut pohja oli omiaan rauhaisalle laukkailulle.
”Sopii!” huikkasin takaisin ja hetkeä myöhemmin siirsin täplikkään ruunani laukkaan. Annoin hieman pitempää ohjaa ja vain nautin Leevin pehmeistä liikkeistä.
”Jos käännytään sitte Rajapolulle?” takaamme kantautui Lydian ääni. Hän yritti istua mahdollisimman eleettömästi Rosson suurissa askelissa, mutta tämän kasvoista näki, että ruunan tekemät jänisloikat olivat erittäin huvittavia. Naureskelin tumman ruunan innolle päätäni puistaen, Rosso osasi ottaa ilon irti maastoilusta! Yhtäkkiä Leevin laukka jännittyi, ja samassa ruuna veti liinat kiinni. Tartuin ruunan harjasta kiinni horjahtaessani epätasapainoon ja yritin kaikin voimin estää itseäni liukumasta hevosen kylkeä pitkin, mutta Leevi ei antanut aikaa miettiä. Se kääntyi takajalkojensa ympäri ja pinkaisi mojovan pukin saattelemana laukalla takaisin päin.
Ja – humps! Kylmä lumi pöllähti kasvoilleni ja tarttui kiinni ripsiini. Päästin irti ohjista samalla hetkellä, kun osuin maahan.
”Leevi, prrr!” Lydia yritti saada pakenevaa hevosta hidastamaan, mutta turhaan. Rosso kävi kuumana ja steppasi hermostuneena lumisella polulla. Kavioiden töminä lunta vasten kaikui metsässä, kunnes se pikkuhiljaa vaimeni. Lopulta metsään laskeutui odottava hiljaisuus. Ilta alkoi jo hämärtää, ja maisema värjäytyi sinertäväksi valon haihduttua. Lydia laskeutui alas Rosson selästä ja rauhoitteli sitä silittämällä. Ruunan hirnahdus rikkoi hiljaisuuden kuin purkupallo.
”Kävikö mitenkään?” hän kysyi huolestuneena, kun en ollut vieläkään noussut hangesta. Katsoin ympärilleni; mitä oli tapahtunut? Metsä pysyi liikkumattomana, tuttuna ja turvallisena, mutta jokin oli saanut Leevin vauhkoontumaan.
”Kaikki hyvin”, vakuutin noustessani ylös ja puistelin lumet pois vaatteistani. Kengätkin olivat täpötäynnä hitaasti sulavaa lunta, enkä enää tuntenut varpaitani. ”Minne päin Leevi juoksi?”
”Et sä voi tolleen lähteä sen perään, sähän jäädyt”, Lydia huomautti. ”Palataan tallille. Leevikin on varmasti suunnistanu sinne.” Hän kiipesi takaisin Rosson selkään ja ojensi kätensä minua kohti odottavasti. Vastahakoisesti myönnyin Lydian suunnitelmaan ja nousin jäykästi Rosson selkään. Ruunan korvat pyörivät epäilevästi edestakaisin, mutta lähdettyämme liikkeelle se tuntui unohtavan kantavansa kaksin kappalein ratsastajia. Kuuntelimme lumen narskuntaa hevosen kavioiden alla, kumpikaan ei puhunut sanaakaan koko kotimatkalla.
”Mitä on tapahtunut?” Sinte hölkkäsi meitä vastaan tallipihalla. ”Missä Leevi on? Onko Viljalla kaikki hyvin?”
”On”, kiirehdin vakuuttamaan ja luisuin alas Rosson selästä. Lydia laskeutui myös maankamaralle ja otti ohjat käsiinsä ruunan kaulalta. ”Eikö Leevi tullut tänne?” kysyin ja huoli kouraisi vatsanpohjasta. Hämärä oli jo laskeutunut ja pakkanen alkoi kiristyä. Sinte pudisti päätään pahoittelevan näköisenä.
”Mun pitää mennä etsimään sitä”, ilmoitin päättäväisesti, mutta Sinte ryhtyi jarruttelemaan.
”Ei sua voi tuonne päästää, sä olet ihan jäässä! Sitä paitsi, et sinä tuolla pimeässä yksin mitään löydä. Mennään sisälle ja päätetään, mitä tehdään.” Lähdin seuraamaan Sinteä talolle päin, vaikka mieli tekikin vain juosta takaisin maastoon etsimään ruunaa. Lydia huikkasi laittavansa Rosson pois karsinaan ja tulevansa sitten perässä auttamaan. Mikael, joka oli juuri työntämässä kottikärryllistä lantalaan, lupautui myös etsintäjoukkoihin.
Vaihtovaatteiden ja kuuman kaakaokupillisen jälkeen olimme saaneet laadittua etsintäsuunnitelman. Sinte oli hälyttänyt kaikki lähialueen vapaaehtoiset mukaan auttamaan ja Lydia, Laura sekä Mikael olivat kaivaneet esille taskulamppuja lähes joka sormelle. Paketoimme itsemme lämpimiin vaatteisiin ja varmistimme, että jokaisella oli täyteen ladatut puhelimet mukana.
”Vilja ja Lydia näyttävät, missä päin maastoa aiemmin olivat”, Sinte ilmoitti paikalle saapuneille apukäsille, kun seisoimme talon olohuoneessa valmiina etsintöihin. ”Leevi on tuskin kovin kauas lähtenyt, varmaan löytänyt jostain syötävää ja jäänyt siihen”, nainen arveli. Muut nyökyttelivät toiveikkaina, mutta minua silti epäilytti. Leevi oli ollut peloissaan sännätessään pakoon, joten se voisi hyvinkin olla missä tahansa.
Pakkanen puri äkäisesti poskia, kun astuimme ulos Sinten talosta. Vedin kaulahuivia kasvojeni suojaksi ja vilkaisin olkani yli meitä seuraavaan porukkaan.
”Kaikki valmiina?” kysäisin, ja kun korviini kantautui myöntäviä vastauksia, lähdin Lydian rinnalla suunnistamaan takaisin maastoon. Matka sujui yhteisessä hiljaisuudessa, vain lumi narskui jalkojen alla. Palasimme takaisin Jokipolulle ja Pirunmetsään, jossa jokin aika sitten olimme nauttineet mahtavasta maastoilusäästä. Hämärässä maisema näytti täysin erilaiselta.
”Mitä Leevi oikein säikähti?” Laura rikkoi hiljaisuuden kysymyksellään. Katselin ympärilleni taskulampun valossa etsien edes jotain, mikä olisi voinut maastovarman ratsun pelästyttää. Kaikki näytti olevan ennallaan, ympäristössä ei ollut mitään tutusta poikkeavaa, jota Leevi olisi voinut säikähtää.
”En tiedä”, totesin ymmälläni. Mitä Leevi olisi voinut nähdä, mutta Rosso ei?
Pakkanen kiristyi illan vaihtuessa yöksi. Olo oli jo toivoton Leevin löytymisen suhteen. Olimme kolunneet Pirunmetsän läpi niin tarkkaan kuin vain pystyimme, Sinte oli ilmoittanut naapuritalleille karkurista ja joukkoomme oli liittynyt etsintäavuksi jopa yksi etsijäkoira.
”Miten niin suuri eläin voi kadota näin pieneen metsään?” Mikael ihmetteli ääneen, kun olimme kiertäneet Pirunmetsässä jo pitkän tovin.
”Olisiko Leevi voinut juosta jonnekin kauemmas?” Alina huomautti, kun palasimme tallille pitämään taukoa.
”Totta kai, ja siltä se vähän vaikuttaa”, Sinte myönsi hieroen kylmettyneitä käsiään yhteen. ”Mutta kiitos kaikille avusta! Me jatketaan täällä vielä etsintöjä, lähtekää te muut vain lepäämään. Kellokin alkaa olla jo niin paljon”, hän jatkoi ja yritti saada meidät poistumaan. Emme kuitenkaan aikoneet luovuttaa, ennen kuin Leevi olisi löydetty.
”Mä ehdotan, että hajaannutaan vaikka pareittain ja etsitään koko Viitaniemen alueelta?” Lydia ohitti Sinten yritykset muina naisina ja alkoi suunnitella, mistä kukakin voisi jatkaa etsintöjä. Sinte puisti päätään hymähtäen hu*neena. Hän oli varmastikin osannut odottaa, etteivät tallilaiset noin vain luovuttaisi.
Niinpä lähdimme uudestaan matkaan, tällä kertaa pareittain. Minä ja Lydia lyöttäydyimme yhteen ja suuntasimme kulkumme Rajametsään. Huhuilimme Leevin perään valaisten tummaa puustoa taskulampuillamme, Lydia heilutteli rehuämpäriä. Meillä oli molemmilla kylmä, ja väysymyskin painoi jo harteita, mutta jostain revimme energiaa metsässä samoamiseen.
"Lee-vii!" yritin uudestaan ja uudestaan. Kukaan ei vastannut.
Rämmimme Rajametsän hangessa toivottomina, kun puhelimeni soi. Kohmeisin käsin yritin vastata puheluun ja kirosin kosketusnäytöt syvimpään maan rakoon.
"Haloo?" sain lopulta painettua vihreän luurin kuvaa ja vein puhelimen korvalleni.
"Leevi löytyi!" Sinten helpottunut ääni kantautui linjan toisesta päästä. Kiljahdin ilosta, jolloin Lydia kääntyi säikähtäneen näköisenä katsomaan minuun.
"Leevi löytyi", muodostin äänettömästi huulillani samalla kun kuuntelin Sinten puhetta. Leevi oli onnistunut pakenemaan aina Akradian talleille asti, ja pihattohevoset olivat yhteistuumin avustaneet ruunan sisälle pihattoalueelle. Tallin omistaja, Meiju, oli ollut valmennusmatkalla toisessa kaupungissa ja palattuaan kotiin huomannut poikalauman kasvaneen yhdellä tuntemattomalla ruunalla. Leevi oli siis kunnossa, vaikkakin suitsien ohjat olivat katkenneet matkalla. Sinte oli parhaillaan hakemassa täpläherraa takaisin omiensa pariin.
Leevin karva oli yhä jäätyneestä hiestä huurteinen, kun Sinte talutti sen talliin. Riensin ruunan luokse tarkistamaan vielä itsekin, että se oli varmasti kunnossa. Leevi näytti väsyneeltä ja vähän hämmästyneeltä, kun koko talliporukka kävi rapsuttelemassa ja tutkimassa sitä vuoron perään.
"Kyllä säkin vaan osaat yllättää, vanha herra", Sinte tokaisi hymyillen. Heitin ruunalle kuivatusloimen päälle, ennen kuin talutin sen omaan karsinaansa iltaruoille. Leevi oli kyllä Meijun sanojen mukaan tutustunut pihattolaisten ruokatarjontaankin vierailullaan, mutta sen pohjattomaan mahaan näytti yhä mahtuvan omatkin herkut.
Rauhallinen maasto saikin yllättävän käänteen, mutta loppu hyvin, kaikki hyvin - onneksi. Mikä Leevin lopulta sai pelästytettyä niin pahasti... siinä vasta mysteeri.
Alinan kommentti
Saipas maastolenkkinne hurjan päätöksen, onneksi kaikki kuitenkin järjestyi lopulta! Sä oot kyllä tuollane ikimaastoilija ja Leevikin taitaa tykätä kanssasi maastoilusta. Voin vaan kuvitella itseni lappamassa lantaa tallissa, kun sinä laukkaat ilman satulaa samoillen maastossa Leevillä - ehei en ole kateellinen 
! Kiva, että sait Lydiasta seuraa.
Tarinasi oli siististi kirjoitettu ja tarinoitasi on mukava lukea, kun ne on kirjoitettu huolella. Kirjoitat myös ihanan positiivisella mielellä ja piristi kyllä kovasti päivää lukea tarinasi varsinkin kun itse loikoilen tällä hetkellä sairaalassa!
24v€
Mukavaa uuttavuotta 2016! 
Ei se mitään jos yks putsi häviää, niitä meillä kyllä riittää eikä uudetkaan juur mitään maksa. 
Puunaamista riittää ja tuntuu, että joillakin hevosilla karvanlähtöaika vaan pahenee – mä kun luulin että se olisi jo ohi!
Ei kyllä tuu ikinä olemaan yhtä ihanaa yhteisöä kuin tämä paikka, ikävä tulee kyllä näitäkin aikoja.
tsemppiä kaikille kaikkeen mitä teette 
