|
Post by Sinte on May 11, 2014 20:26:50 GMT 2
|
|
|
Post by Ray on May 11, 2014 22:01:47 GMT 2
11.5.2014, MuuttopäiväPeiteltyäni vasikannahkaisen estesatulan suojahuppuun ja katsottuani viimeisen kerran ettei mitään varmasti unohtuisi De Luxen ihmisvilinästä tyhjentyneisiin tiloihin istahdin vielä kerran valkoiselle nahkasohvalle ja huokaisin syvään. Tämä oli jo toinen muutto vuoden sisään, ja talli hevosenomistajineen oli juuri alkanut tuntua omalta kun jouduimme taas nostamaan kytkintä. Hätkähdin kuullessani oven avautuvan, kun Isabella asteli sisään korot kopisten kylmällä kivilattialla. ”Sinä taidatkin olla viimeinen lähtijä, Minni haki tavaransa jo aamulla. Onhan tämä vähän ikävää, mutta minulla ei yksinkertaisesti riitä aika tallin pyörittämiseen”, sanoi Isabella, ja minä murahdin vain jotain vastaukseksi. Minusta tuntui, että Isabella käytti ajan puutosta tekosyynä, sillä naista tuntuivat kiinnostavan paljon enemmän kynsiensä eheä maalipinta kuin hevosten kanssa työskentely. Ja nyt me olimme muuttamassa Samin kanssa toiselle puolelle Suomea! Minä olin löytänyt itselleni sopivan kaksion suhteellisen lyhyen ajomatkan päästä tulevaa tallia ajatellen, mutta Samin tilanne vähän huolestutti. Lyhyen varoitusajan etsintöjen tulos oli tallipaikka pienehköltä ratsastuskoululta, jossa Sam joutuisi toimittamaan tuntihevosen virkaa. En halunnut olla ennakkoluuloinen, mutta silti hieman hirvitti. Ajomatka meni hyvin, minulla oli mukanani puolet Samin tavaroista sekä hevonen itse. Osan muuttokuormasta olin jo vienyt uudelle tallille käydessäni tutustumassa paikkoihin. Talli oli vaikuttanut siistiltä ja ihan näppärältä, vaikkeivät tilukset uutuuttaan kiiltäneetkään – tallirakennuksiakin oli vain kaksi pientä, joihin mahtui yhteensä parisenkymmentä hevosta. Maneesikin oli pienehkö verrattuna edelliseen, mutta sellainen kuitenkin oli eikä minulla ollut asiasta valittamista. Sam tulisi luultavasti viihtymään, mutta minulla saattaisi olla pieni totuttelemisen paikka uusiin rutiineihin vaatimattomammissa puitteissa. En missään nimessä halunnut antaa ymmärtää Metsälammen olevan huono valinta, olinhan päätökseni itse tehnyt. Suomea kierrellessäni olin sitä paitsi törmännyt paljon huonompiinkin vaihtoehtoihin. Tämä riittäisi meille varmaan ihan hyvin. Navigaattori näytti viittä kilometriä kun minä kaarsin mustan Land Roverin hevosvaunuineen tien laitaan pysähdyspaikalle juottaakseni ja tarkistaakseni hevoseni voinnin vielä kertaalleen. Avasin trailerin etuoven, ja minua vastassa oli samantien hyväntuulinen Sam, joka hörähti hieman minut nähdessään. Laskin vettä ämpäriin mukana kulkevasta vesisäiliöstä ja hevosen juodessa tarkistin sen huolellisesti. Ei orilla mitään hätää ollut, ja juotuaan vähän se kääntyi tyytyväisen oloisena ja tottuneena matkustajana takaisin torkkumaan heinäverkkonsa äärelle. Ei minun mikään pakko olisi ollut pysäyttää – kunhan taas stressasin tyhjästä. Tyhjensin oman vesipulloni ja nostin aurinkolasit silmilleni valon häikäistessä silmiä. Mitenkään erityisen lämmin vielä ei ollut, mutta talvi oli selkeästi luovuttamassa otettaan. Ja matka jatkui. Viimeinen kaarros ennen ensimmäisten tarhojen pilkottamista, ja sitten olimmekin jo perillä. Ajoin rauhallisesti Metsälammen pihaan ja parkkeerasin siististi sivumpaan kärryineni. Ennen ulos astumista näppäilin puhelimeni näyttöön Sanna Elorannan numeron. Linja tuuttasi muutaman kerran, kunnes unelias naisen ääni lopulta vastasi: ”Metsälammella.” ”Ray Nichols. Sam ja minä saavuttiin juuri pihaan, puranko sen ulos vai odotanko sinua paikalle?” Hetken hiljaisuus, ennenkuin olin sivukorvalla kuulevinani taustalta pari vierasta ääntä. ”Mä tulen”, Sanna vastasi ja sulki puhelun. Hetken kuluttua tallinomistaja saapui paikalle vanavedessään muutama muu nuorempi tyttö. Sanna puhkesi selittämään jotain siitä, miten oli unohtunut lojumaan takapihan varjoon tallityttöjen kanssa, ja minä kurtistin hieman kulmiani kiertäen vaunun taakse ovea avaamaan. Peruutin kuljetusvarusteisiin puetun Samin alas ramppia pitkin. Ori haisteli hetken ilmaa ja heilautti vähän päätänsä astuen sivulle jääden lopulta seisomaan rauhassa paikoilleen. Katsoin kysyvästi Sannaan päin ja laskin käteni vaistomaisesti hevoseni kaulalle. ”Mä näytän sulle mikä karsina on varattu teitä varten. Jos seuraat perässä.” Seurasin Sannaa sisälle talliin Sam perässäni. Orin karsina sijaitsi tallin perällä, ja talutin Samin suoraan sisään. ”Sitten kun olet saanut asiat kuntoon täällä niin tule käymään tuossa talon puolella niin vaihdetaan vielä pari sanaa”, Sanna kehotti. Nyökkäsin ja jäin riisumaan hevoseltani kuljetussuojia jättääkseni hevosen sen jälkeen karsinaan lepäämään. ”Paljonko sulla oikein on näitä?” punahiuksinen Lociksi itsensä esitellyt nainen ähki raahatessaan apunani Samin loimia ja satuloita varustehuonetta päin. Virnistin vähän hämilläni. Itsepähän oli avuksi tarjoutunut. ”Riittävästi”, totesin ja nostin painavan koulusatulan toiseen käteen napatakseni harjapakin toiseen. ”Varaloimia pitää aina olla kun Sam hajottaa niitä tiuhaan.” Loci katsoi minuun vähän hu*neena hymyillen saaden minut kurtistamaan jälleen kulmiani. ”Eivätpähän ihan heti lopu kesken.” Kun tavaramäärästä oli selvitty hengissä, kävin nopeasti siirtämässä autoani turvallisempaan paikkaan ennenkuin suuntasin kohti Sannan taloa. Tuntui jotenkin kummalliselta kävellä noin vain sisään toisen yksityisasuntoon. Sisällä katseet kääntyivät suuntaani, kun riisuin kengät eteiseen ja astelin olohuoneeseen. Talo huokui kodikkuutta, ja oli juuri sellainen kuin olin Sannalta odottanutkin. ”Hello”, tervehdin vähän hölmistyneenä. ”Tulinko oikeaan paikkaan?” Tuntui jotenkin ulkopuoliselta, kun en osannut sanoa mitään järkevämpää, mutta Sanna nyökkäsi minua vain istumaan. Tottelin pyyntöä ja odotin, mitä asiaa tallinomistajalla minulle oli. Suorastaan ällistyin naisen alkaessa kysellä arkipäiväisiä asioita, kuulumisia ja sen sellaista. Vastailin kysymyksiin parhaani mukaan ja kieltäydyin kahvikupillisesta heilauttamalla kättäni. En voinut sietää kahvin makua. Hetken kuulustelun jälkeen keskustelu tasaantui jälleen, ja minä jättäydyin vähemmälle avautumiselle. Mitä tämä kaikki oikein oli? Tuntui oudolta löytää itsensä istumasta vieraan naisen olohuoneesta kahvikesteillä puolentusinan muun ihmisen kanssa. Ei tämä ollut sellaista kuin olin kuvitellut. Tuntui, että Metsälammella oli jotain mitä aikaisemmilta talleilta oli puuttunut. Sannan kommentti
Ymmärrän oikein hyvin, että paikasta toiseen muuttaminen on stressaavaa. Se vie voimat, etenkin kun kaikki tuttu ja turvallinen jää taakse. Metsälampi on tosiaan hyvin yhteisöllinen talli: täällä kaikki tuntevat toisensa ja talliporukka suorastaan hehkuu lämpöä ja ystävällisyyttä. Tallipoppoomme on vastaanottavainen, ja kaikki uudet tulokkaat repäistään saman tien mukaan tallimme menoon ja meininkiin. Toivottavasti te tulette Samin kanssa viihtymään meillä! Tutustu vain rauhassa paikkoihin, äläkä turhaan pidä kiirettä.
Metsälampi on jo kauan kaivannut hevosta, jolla on ruhtinaalliset taidot sekä koulu- että estepuolella. Ihastuin hirmuisesti myös osaavan hevosesi luonteeseen, enkä voinut vastustaa kiusausta tarjota sinulle Metsälammelta hiljattain vapautunutta tallipaikkaa. Arvelin, että Sam saisi pian hoitajan – ja niinhän siinä kävikin! Sam sai karsinapaikkansa päätallin 1. karsinasta, jos sattuu myöhemmin ilmenemään ongelmia sen suhteen, voimme oikein hyvin sumplia karsinajärjestystä uudelleen. Sam tarhaa 6. tarhassa, oriseurassa Maran ja Vellin kanssa.
Olipa kiva lukea tällaista muuttotarinaa, jossa kerroit hiukan myös edellisestä tallistanne! Tarinasi oli siisti ja pitkä, enkä löytänyt siitä virheitä. Kirjoitat mielenkiintoisesti ja totuudenmukaisesti, turhia kaunistelematta. Mielipiteesi ja ajatuksesi näkyvät tekstissä, ja se on hyvä asia tekstin kiinnostavuuden kannalta. Tarinaa oli mukava lukea ja siihen pystyi eläytymään hyvin. Mulle ei jäänyt korjattavaa!
18,70v€
|
|
|
Post by Ray on May 12, 2014 16:44:38 GMT 2
12.5.2014, Tutustuminen
Sinä päivänä olin kiirehtinyt tieni tallille jo hyvissä ajoin, ja istuin parhaillaan kaikessa rauhassa satula-arkun päällä öljyämässä Samin nahkavarusteita. Samaan syssyyn ajattelin puhdistaa ratsastussaappaanikin, ja aikaa jäisi varmasti vielä tavaroiden paikoilleen asetteluun. Eilen olin ollut niin väsynyt matkasta, että olin suurinpiirtein vain paiskannut kaiken nurkkaan. Minun olisi vietävä osa varusteista kotiin, sillä pienen tallin säilytystilat olivat rajalliset enkä millään kehdannut vallata itselleni puolia varustehuoneesta.
Laskin mustan jännesuojan kädestäni ja tartuin seuraavaan. Varusteiden huoltaminen oli mukavaa puuhaa: sain aikaa ajatella ja ennen kaikkea tekemistä. Sitä minä tällä hetkellä kaipasin, sillä muutosta juuri kotiutuvan Samin oli nyt tärkeää totutella uuteen ympäristöön rauhassa ainakin tämän päivän ajan. Huomenna voisin ehkä käydä jo ratsastamassa, sillä energistä oria ei kehdannut seisottaa kauaa toimettomana.
Tämän päivän Sam tarhasi yksin isossa tarhassa pihan perällä. Metsälammella oli tapana tarhata hevoset pienissä laumoissa, mikä sopi minulle ihan hyvin. Sam tapasi käyttäytyä suhteellisen siivosti muidenkin hevosten kanssa. Kaikenlisäksi olin kuullut Sannalta, että Samia oli jo käyty katsomassa hoitohevosen toivossa. Minä toivoin, että Sanna ei laskisi hevosta kenen tahansa pikkutytön käsiin, ja halusin olla itsekin vastaanottamassa mahdollista hoitajaa. Minulla oli tapana huolehtia asioista vähän turhan paljon, mutta Sam oli minulle hyvin tärkeä hevonen ja halusin antaa sille vain parasta.
Havahduin työstäni oven käydessä, ja nostin katseeni nähdäkseni oliko Sanna mahdollisesti tullut ilmoittamaan jostakin tärkeästä. Kohautin hieman kulmiani ja suoristin selkääni huomatessani ovesta astuneen vaaleahiuksisen naisen, joka hymyili pirteän tervehdyksen ja suuntasi penkomaan harjakoria. Takaisin päin lähtiessään tämä pysähtyi kohdalleni.
”Sinäkö omistat tuon uuden hevosen? Samko sen nimi nyt oli?” tämä kysäisi kepeästi. ”Niin. Me päästiin vasta eilen muuttamaan.” ”Ahaa, no miltäs Metsis näyttää näin ensisilmäyksellä? Minä oon muuten Vilja.” ”Ray”, sanoin esitelläkseni itseni. Vieraskielinen nimeni sai Viljan kohauttamaan hieman kulmiaan, vaikka ei hänen oma nimensäkään kuulostanut ihan tavallisimmalta. ”Kyllä kai me täällä tullaan viihtymään.” ”No varmasti tuutte!” ”Millainen hevonen sulla sitten...?” kysäisin ohimennen. Vilja nauroi. ”Ei miulla mitään hevosta ole, minä hoidan Ronnieta täällä. Se on se vuonohevonen. Oot varmaan jo tavannut?” ”Itseasiassa en”, hymähdin. Vilja oli kamalan puhelias, enkä meinannut pysyä perässä kun toinen jo aloitti uutta asiaa. ”Mutta mukavalta kuulostaa.” ”Minä olisin maastoon lähtenyt mutta kun iski tuo sade niin en taida kehdata. Maneesi tuntui olevan tyhjillään. Lähdetkö seuraksi vaikka valokuvaamaan? Mulla olisi tuo kamera mukana jos sinä sellaisia osaat käyttää? Tai voinhan mä neuvoa jos ei muuten.” Kohautin olkiani. Eihän tässä oikein muutakaan menoa ollut. ”No jos minä tämän kerran. Kokoan nämä tavarat ensin kasaan.” ”Joo, ei mitään kiirettä. Ronniekin on vielä tarhassa.”
Keräsin varusteet nopeasti kaappiin ja ennen poistumistani nappasin ylimääräiset toppaloimet mukaani. Ajattelin viedä ne jo autoon tilaa viemästä – eihän toppaloimia kukaan kesällä tarvinnut. Astelin ulos tallista ja ulkona todellakin satoi. Vilkaisin ohimennen tarhojen suuntaan, mutta Samilla ei näyttänyt olevan mitään hätää sadeloimeensa puettuna. Ori näytti päin vastoin nauttivan kirmailusta, ja sen tapa pörhistellä kauempana torkkuville tammoille sai minut hymyilemään. Sadekuurokin tuntui hiipuvan hiljalleen. Kipaisin nakkaamassa loimipinon Land Roverin takapenkille. Sitten jatkoin matkaani maneesille.
Vilja ei ollut vielä tullut paikalle kun minä jo seisoskelin paikalla seinään nojaten. Hetken päästä ulkoa kuului lähestyviä askeleita, mutta Viljan sijaan sisään asteli nuori tyttö kameraa kaulassaan kantaen. ”Oletko sinä Ray?” tyttö kysyi. ”Vilja käski toimittaa tämän sinulle.” Tyttö ojensi kädessään olevaa kameraa minua kohti. ”Harmi kun minulla jäi oma kamera kotiin, olisin halunnut myös kuvata.” ”Senkun räpsit vaan”, sanoin ystävällisesti. ”Minä voin tyytyä katselemaan.” Tyttö virnisti ja laski kameran takaisin kaulalleen. ”Sopii hyvin. Mä olen Katherine, sano vaan Kateksi. Hoidan täällä Jadea, sitä tiikerinkirjavaa tammaa.” Muistelin nähneeni knabstrupperia muistuttaneen hevosen ulkona samana päivänä, ja nyökkäsin. ”Mä olen tosiaan Ray ja omistan sen uuden hevosen, Samin. Olen varmaan nähnytkin Jaden tänään.” ”Sinä saatat sekoittaa sen Rinjaan – se on myös knabstrupper.”
Hetken kuluttua Vilja asteli sisään maneesiin perässään hauskannäköinen pyöreä vuonohevosruuna. ”Kate halusi kuvata”, ilmoitin Viljalle. ”Okei. Mitäs tykkäät, eikö Ronnie olekin hieno?” Se kuulosti vähän hassulta, ja minun oli hymyiltävä ajatellessani Viljan sanoja. Hienosta hevosesta minulla tuli ensimmäisenä mieleen kouluratojen tähti Moorlands Totilas, mutta mikäpä minä olin sanomaan. Vuonohevosia en ollut kamalasti katsellut, ja sen verran kuin olin niitä nähnyt saatoin myöntää Viljan olevan oikeassa. Olihan Ronnie omalla tavallaan hyvinkin hienon näköinen. ”Kyllähän se ihan sievältä näyttää.” Vilja vaikutti tyytyväiseltä vastaukseeni. ”Minä nousen selkään tuolla keskemmällä niin ehditään poiskin täältä.”
Viljan ja Ronnien yhteistyö näytti pelaavan hyvin. Noin kolmen vartin ajan kestävässä ratsastuksessa Vilja läpiratsasti ruunan kaikissa askellajeissa. Alkukäyntien jälkeen ruuna näytti taipuvan ihan hyvin avuille, ja näytti muutenkin eteenpäinpyrkivältä. Mielenkiintoista, ajattelin. Olin aina kuvitellut ponien – etenkin vuonohevosten – olevan paljon laiskempia. Mutta Ronnie liiteli lisättyä ravia maneesin halki, enkä millään voinut sanoa siitä mitään negatiivista. Katherine napsi kuvia milloin mistäkin kuvakulmasta, mutta minä jäin ovensuuhun seisomaan ollakseni mahdollisimman vähän tiellä.
Silmäilin samalla ympärilleni avoimesta maneesin ovesta miettien, millä tavalla toteuttaisin huomisen ratsastukseni. Mitään rankkaa en varmaan ottaisi heti lepopäivän jälkeen. Läpiratsastuksen voisin hoitaa kentällä, sillä huomiseksi oli luvattu ihan kohtuuhyvää keliä. Ehkä voisin käväistä maastossakin? Viljan hilpeä ääni raikui maneesissa tämän hehkuttaessa Ronnieta Katherinelle. Katsoin tyttöä ja ponia vinosti hymyillen. Tuon paremmin ei eläin ja ihminen voinut sopia yhteen. Näyttimmeköhän me Samin kanssa yhtä erottamattomilta?
Sannan kommentti
Metsälammen hevosten varusteskaala on karsittu ihan minimiin, mutta siitäkin huolimatta kaikki säilytystila tuntuu loppuvan kesken. On harjoja, hoitotarvikkeita, riimuja, suojia... listaa voisi jatkaa loputtomiin! Jos tarvitset Samin tavaroille lisätilaa, tule ihmeessä juttusille niin koitetaan keksiä jotakin; kyllä ne tilaa vievät myös kaksiossasi.
Kiva että ehdit jo tutustumaan Viljaan ja Kateen! Tallilaisilta voi aina pyytää apua ja neuvoja, jos minä en kiireiltäni ehdi apuun. Etenkin vanhoja tallilaisia kannattaa kysyä myös näyttämään maastoreittejä, sillä upeita maastojamme ei kannata jättää väliin mistään hinnasta!
Tämäkin tarina oli siisti ja virheetön. Suosittelisin kirjoittamaan pitkät vuoropuhelut ajatusviivoja (–) käyttäen, se näyttää yleensä siistimmältä sillä tavalla toteutettuna. Yksittäiset repliikit kannattaa puolestaan laittaa lainausmerkkeihin.
19,10v€
|
|
|
Post by Ray on May 13, 2014 20:12:19 GMT 2
13.5.2014, Ensimmäinen ratsastusTänään ilma oli hieman kalsea, eivätkä tarhoissaan päiväheiniä syövät hevoset erottuneet juurikaan värittömästä maisemakuvasta. Parkkipaikan sora rahisi auton renkaiden alla, ja ennen ulos poistumista poimin pelkääjänpaikan istuimelta mukaani muovikassin johon olin pakannut omat ratsastusvarusteeni. Ehdittyäni lähes puoliväliin pihaa jostain tallin takaa syöksyi eteeni valtava koira minulle haukkuen. En ollut koskaan erityisemmin pitänyt koirista, mutta välinpitämättömyyteni oli muuttunut jopa pienoiseksi peloksi niitä kohtaan jouduttuani Helsingissä vielä asuessani vihaisen saksanpaimenkoiran puremaksi. Tein vaistonvaraisen väistöliikkeen ja huitaisin kassillani sitä kohti. Eläin hiljeni hetken päästä ja jäi ulos seisomaan, kun minä jatkoin ripeästi matkaani talliin. Olin käynyt aamulla tarhaamassa ja ruokkimassa Samin. Tuntui mukavalta päästä puuhailemaan itsekseen hevosen kanssa nyt, kun kukaan ei tehnyt perusaskareita puolestani ja minulle jäi muutakin työtä kuin liikutus. Kaikenlisäksi opiskeluni olivat tauolla, enkä työpaikkaakaan ollut vielä joutanut miettimään, joten aikaa oli riittämiin Samin kanssa työskentelyyn. Ori oli vielä tarhassa, ja kello läheni hiljalleen puolta kahdeksaa. Ehtisin hyvin käydä ratsastamassa ennen iltatallia. Sam oli jo päässyt tarhaamaan kahden vieraan orin kanssa, ja hevoset näyttivät tulevan hyvin keskenään toimeen. Sanna oli lupautunut aukomaan minulle portteja Samia hakiessani, ja kertoi samalla hieman kahdesta muusta orista. Mustan hevosen nimi oli Mara. Ulkomuodoltaan se oli erikoinen, ja poikkesi huomattavasti tallin muista asukkaista. Toinen hevonen oli raskasrakenteinen työhevonen, joka ei näyttänyt piittaavan Samin koikkelehtimisesta juurikaan. Mara sen sijaan oli yltynyt kilpasille Samin kanssa tarhan toisessa päässä. Toivoin, että orit eivät kovin kolhisi toisiaan telmiessään. Sam ei olisi malttanut lähteä tarhastaan, mikä oli sille melko tavatonta käytöstä. Yleensä ori tuli automaattisesti portille nähdessään minun lähestyvän. Tuhahdin Samin tummansiniselle sadeloimelle, joka oli revennyt hieman takaa. Minun olisi saatava joku korjaamaan loimiani, tai ne pian loppuisivat oikeasti kesken. Kiitin Sannaa portin avaamisesta ja lähdin taluttamaan hevostani talliin päin. Sam rauhoittui nopeasti, ja pian se käveli tavallisen rauhalliseen tapaansa vierelläni. Samin karsinanaapurina oli pieni punaruunikko shetlanninponitamma, jonka nimeä en vielä tiennyt. Tällä hetkellä karsinassa ei ollut ketään. Talutin oman hevoseni sen karsinaan, ja auoin nopeasti loimen soljet vetääkseni sen alas ruunikon selästä. Kävin nopeasti viemässä loimen kuivahtamaan palaten pian harjakori kädessäni takaisin. Klipatussa hevosessa ei ollut paljoa harjaamista, mutta työtä hankaloitti hieman orin rauhattomuus. Ymmärsihän sen – Sam oli ollut viimepäivinä paljon tavallista kevyemmällä liikutuksella muuton takia. ”Stop it!” Minua ärsytti hevosen riekkuminen – enkä muutaman tunnin yöunien jälkeen ollut muutenkaan kärsivällisimmilläni. Sähähdykselläni oli vaikutusta Samin käytökseen, ja hevonen asettuikin seisomaan paremmin paikoillaan loppuharjauksen ajaksi. Vaihdettuani ratsastusvaatteet ylleni marssin takaisin karsinalle mokkanahkaista koulusatulaa käsivarrellani kannatellen. Ripustin suitset hetkeksi karsinan oveen satuloimisen ajaksi. Sam pyöri mahdottomasti, mutta antoi minun kuitenkin varustaa itsensä rauhassa. Nappasin mukaani vielä raipan ja hanskat ja suuntasin kohti kenttää. Siellä törmäsin samaan työhevoseen, jonka olin nähnyt samassa tarhassa Samin kanssa. Hevosen selässä istui nuori mies, eikä hevosella ollut satulaa selässään laisinkaan. Olin yllättynyt, sillä suomalaismiehet eivät kokemuksieni mukaan juurikaan viihtyneet hevosten parissa – tiedä sitten miksi. Talutin Samin kentälle varmistettuani, että se sopi toiselle ratsukolle. Sam taivutti kevyesti kaulaansa kävellessään uralla eteenpäin ja pärskähti äänekkäästi. Orilla oli kova hinku päästä töihin, eikä minullakaan ollut mitään kunnon ratsastusta vastaan. Tiivistin hieman istuntaani ja lähdin lyhentämään ohjaa hiljalleen pysähdyksien ja peruutuksien kautta. Sam tarjosi hienosti pyöreää muotoa, ja kun lopulta nostin ravin ori oli täysin avuillani. Otin muutaman pysähdyksen ravissa, joiden jälkeen siirryin pääty-ympyrälle ottamaan laukkaa. Jatkaessani uralle pieni liikahdus satulassa sai oriin vaihtamaan laukan ensin kerran, sitten uudestaan. Jatkoimme laukanvaihtoja joka toisella askeleella tehden sivun loppuun asti, minkä jälkeen siirryimme etenemään uraa pitkin myötälaukassa. Siirsin Samin raviin ja ratsastelin takapäätä paremmin alle tehden pieniä kokoamisia. Pari kertaa kokeilin pohkeenväistöä ravissa, ja muutaman yrityksen jälkeen sekin sujui ihan hyvin. Lopulta lähdin hölläämään tuntumaa hiljalleen. Seniori-ikään hiljattain kääntyvä ori jumiutui herkästi pitkistä kokoamisista, enkä halunnut vapaan jälkeen muutenkaan rasittaa hevosta hirveästi. Loppukäyntien ajaksi hölläsin satulavyötä reiällä ja kiittelin ratsuani. Sam toimi yllättävän hyvin, vaikka paikka oli sille uppo-outo. Toinen ratsukko oli kadonnut harjoittelemasta noin puolessa välissä meidän ratsastustamme. Ruunikko puhisi tyytyväisenä kun rapsutin sitä sä'ästä ja juttelin orille hiljaa. Sam oli saanut ylleen ohuen fleece-viltin ja eteensä ruokaämpärin, joka tosin oli tyhjentynyt jo aikaa sitten. Muitakin hevosia tuotiin sisään hiljalleen, ja minä olin harjannut omani hetki sitten ratsastuksen jälkeen. Ori sulki silmänsä ja kihnutti turpaansa minua vasten. Nauroin sille hieman ja pukkasin takaisin leikkimielisesti. ”Myy! Ala tulla!” Tytön ääni keskeytti rapsutteluhetkeni Samin kanssa, ja poistuin karsinasta tyhjä ämpäri mukanani jättäen hevosen syömään heiniään. Katseeni kohtasi nuoren tytön kiskomasta pientä ponia karsinaansa. Poni näytti vain kovasti olevan asioista toista mieltä. Katsoin kaksikkoa vähän kysyvästi. ”Voitko auttaa kun Myy ei meinaa millään tulla karsinaansa. Tuo vaikka heinää sieltä tai jotain.” Kiskaisin pienen heinätupon Samin heinäverkosta ja ojensin sen tytölle. Mahtoiko tuosta olla apua, poni kun näytti niin päättäväiseltä junnatessaan paikoillaan. Mutta kuinka ollakaan – heinätupon huomatessaan tamma oli kuin sulaa vahaa tytön käsissä, ja seurasi tämän perässä lauhkeasti kuin lammas. ”Näytti tehoavan”, totesin hu*neesti ja nuori tyttö kiitti avusta. ”Mä oon Senja, kiitos hirveästi. Minä en tajua mikä tuohon poniin välillä menee.” Minä pudistelin vain päätäni, kun tyttö kaikesta huolimatta halasi ponin kaulaa. Kaikenlaisia kaksikoita. Tämä oli vasta kolmas päiväni Metsälammella, ja minusta alkoi tuntua että pientä huumoria ei seuraavistakaan päivistä tulisi puuttumaan. Sannan kommentti
Kiva huomata, että Sam tulee toimeen tarhakavereidensa Maran ja Vellin sekä karsinanaapurinsa Myyn kanssa. Uusista hevosista ei aina tiedä ja niiden käyttäytymistä tuleekin seurata tarkalla silmällä. Jos Sam ei jostakin syystä olisi tullut toimeen uusien laumakavereidensa kanssa, olisimme vaihtaneet tarhapaikkaa muualle. Pohdin myös, kuinka Sam suhtautuisi viereisessä karsinassa asustavaan tammaan, mutta ilmeisesti kumpaakaan ei ole suuremmin hetkauttanut uusi seinänaapuri. Tosi hienoa, että olette edes joten kuten sopeutuneet meitin meininkiin!
Tämä tarinasi oli jälleen melkoisen pitkä ja mielenkiintoinen lukea. Huomasin kuitenkin, että teksti ei ollut yhtä "mausteista" kuin aloitustarinassa: et ilmaissut mielipiteitäsi yhtä selkeästi. Se ei kuitenkaan haitannut tekstin kiinnostavuutta. Kuvailet paljon, mikä elävöittää tekstiä! Tosi hienoa luettavaa.
fleece-viltin = fleeceviltin -> Vaikka "fleece" onkin vieraskielinen sana, se on suomessa melko tuttu ja yleinen. Tämän vuoksi yhdysmerkkiä ei tarvitse käyttää, eikä yleensä käytetäkään.
19,90v€
|
|
|
Post by Venn on May 14, 2014 22:08:16 GMT 2
14.5. Tutustuminen
Vetäisin pitkät, tummanruskeat hiukseni ponnarille. Saappaat jalkaan ja takki päälle, sitten menoksi. Autotallin edessä olevat kukat hieman kärsivät, kun kaappasin pyöräni seinän vierestä ja lähdin ajamaan tuttua reittiä kohti tallia. Metsälampi oli jokapäiväisen juoksulenkkini varrella ja muutamat tallilaiset olivat tulleet tutuiksi ulkonäkönsä puolesta, vaikken nimiä tiennytkään. Ennen olin vain haaveillut omasta hoitohevosesta ja katsellut iloisia tallilaisia kaukaa. Vihdoin ja viimein olin ottanut itseäni niskasta kiinni ja soittanut Metsälammen tallille, kysyen vapaista hoidokeista. Tallin omistaja, Sanna, sattui mainitsemaan juuri tulleesta yksityisestä ja kertomaan sen olevan vailla hoitajaa - tarjouduin tietenkin heti ottamaan pestin vastaan. Pyöräillessäni mietin, millaisia tämä uusi hevonen ja sen omistaja mahtaisivat olla; olisiko Ray Nichols kamala tiukkapipo, joka antaa sekunttiaikataulun jokaiseen tehtävään vai kenties ylihuolehtiva, äitimäinen hahmo? Snobi vaiko puskaratsastaja? Sails Awayn kenttäratsutausta kieli ainakin jonkinmoisesta kisahistoriasta, mutta eihän sitä koskaan tiedä ennenkuin tapaa henkilön. Matka taittui nopeasti, ja toivoin saapuessani herra Nicholsin olevan myös tallilla - saisin tutustua hevoseen ja omistajaan samalla kertaa. Näytin varmaan eksyneeltä, sillä sain nopeasti seuraa tallipihalle. Punaoranssihiuksinen neitokainen esitteli itsensä Lociksi ja tarjosi apuaan, minkä minä tietenkin otin iloisena vastaan. - Jos voisitte esitellä paikat ja kertoa vähän kaikesta? Ellei teil sit oo liian kiire, sanoin virnistäen ja teitittelin uutta tuttavuutta huomaamattakin. Vanhat tavat lähtevät huonosti irti, ja sainkin hieman oudoksuvan katseen osakseni. Loci kuitenkin suostui pyyntöön. - Mä oon Geralt mut kutsu Veniksi. Sain paikan sen uuden yksärin, Sails Awayn, hoitajana. On mulla vähän kokemusta hevosista, mut pelkään et taidot on ruosteessa - toivottavasti ne muistuu pikkuhiljaa mieleen, jatkoin jutustelua kertoen samalla hieman itsestäni. Loci esitteli tallin sisustaa ja samalla kaikki, jotka sattuivat olemaan paikalla. Kaikkien nimiä oli mahdotonta muistaa, mutta ainakin varusteiden paikat ja tilat tulivat tutuiksi. Kierroksen toinen vaihe oli hevosen esittely - niitäkään en kaikkia yksinkertaisesti voinut muistaa yhellä kertomalla. Leikimme Locin ja Viljan, joka oli liittynyt seuraamme, kanssa pientä leikkiä - kävelimme tarhojen läpi, ja tytöt kertoivat hevosten nimet ja pieniä faktoja kaikista hepoista. Tietenkin he osasivat kertoa eniten omista hoidokeistaan. Kun käännyimme takaisin, minun piti muistaa hevosen nimi ja pari luonteenpiirrettä. - Onnistuit ihan hyvin ensikertalaiseksi, Vilja sanoi lohduttavaan sävyyn - en tiennytkään voivani näyttää niin surulliselta noin pienestä asiasta. Tai sitten tuotin vain pettymyksen huonolla muistillani, heh. Kun saavuimme Sails Awayn tarhalle, oli ori juuri päästetty takaisin tarhaan. Joku seisoskeli tarhan ääressä, ja oletin hänen tietenkin olevan Ray Nichols. Kävelin ripeästi toisen luo ja tervehdin reippaasti, halusinhan antaa hyvän ensivaikutelman hänen tulevasta hevosenhoitajastaan. - Moi, mä oon Geralt Herrmann. Kutsukaa vain Veniksi. Te olette varmaan herra Ray Nichols? Mukava tavata, sanoin ja tarjosin kättäni. Mies vastasi rennolla mutta voimakkaalla kädenpuristuksella. - Minähän se. Kuulin, että olisit kiinnostunut hoitajanpaikasta? No, kerropas näin aluksi hevoskokemuksestas, herra Nichols sanoi. Hän varmaan halusi varmistaa, ettei luovuttaisi hevostaan kenenkään hulttion tai kokemattoman pojanklopin hoiviin. - Noh, oon mä hevosien seurassa ollut pienestä lähtien - meillä oli kotona yks kouluratsu, mutta muutettiin niin se myytiin. Hoidin sitä koulun ohella. Mut nyt on ollut pientä taukoa, en voi sanoo et kaikki sujuu heti kuin rasvattu mut oon nopee oppimaan ja sitäkin taitavampi improviosoimaan. Toki voitte heti sanoa jos jokin ei miellytä tai jos teen jotain väärin, onhan hevonen teidän. Mut luotan aika paljon taitoihini, esittäydyin ja tiesin yliampuvani sanoessani luottavani taitoihini - mutta täällä kävellessäni vanha näppituntuma oli palaamassa kohisten. En tulisi tekemään ainakaan alkeellisia virheita, sen tiesin. Vastaukseni näytti olevan tyydyttävä, ja herra Nichols kutsui hevosensa takaisin. Hän kapusi taputteli oria, joka näytti tyytyväiselta saadessaan omistajaltaan huomiota, mutta vilkuili silloin tällöin heinäkasaa - sillä taisi olla nälkä. - Tämä tässä on minun hevoseni, Sails Away, tutummin Sam. Se on ollut minulla viisi vuotta, ja luotan siihen täysillä. Samilla on pienoinen pölyallergia, joten sitä pitää kohdella sen mukaisesti. Heinä olisi ihan ok kastella ennen syöttämistä, muttei pakollista. Katselin Samia. Se oli vaikuttava näky, juuri harjattuna ja kiiltävänä. Tykästyin siihen heti - sillä ei ollut erikoista tai mieleenpainuvaa väritystä, mutta sen katse oli viisas sekä kiltti. Se teki minuun suuren vaikutuksen ja huomasin hevosen olevan todella rakastettu. Samassa koin pienen kateuden pistoksen, vaikken sitä myönnäkkään - muiden hoitohevosista ja hoitajista tuli yleensä erottamattomat, mutta koska Samilla oli jo herra Nichols, meille tuskin kehittyisi sellaista suhdetta. Mutta tallilta saisin varmasti paljon muita rakkaita ystäviä. - Voit kutsua minua Rayksi, herra Nichols sanoi hetken kuluttua. Minusta tuntui, että hän taisi kelpuuttaa minut hoitamaan Samia, mutten voinut olla varma - voihan ystävyllisyys johtua siitä, että Sanna oli jo vähänniinkuin luvannut Samin minulle hoidokiksi, eikä Ray halunnut heti lähteä tukkanuottasille tallin omistajan kanssa. Keskustelimme hetken Samista pihalla, mietimme miten minä hoitaisin Samia. Heti en halunnut ratsaille lähteä, ja sanoinkin sen - minulle sopisi paremmin kuin mainiosti aluksi se, että sain totutella rauhassa Metsälammen talliin ja sen elämään. Tulin myös maininneeksi olevani lukiossa abivuotta, ja hakevani seuraava taidekouluun - en tiedä mitä Ray mietti siitä, sillä hän ei kommentoinut sitä mitenkään, sanoi vain onnea matkaan. Tutustumishetken jälkeen minulle tuli tunne, että tulisimme oikein hyvin toimeen, niin Samin kuin Raynkin kanssa. Ray sanoi lähtevänsä piakkoin kotiin, ja tarjosi minullekin kyytiä - varmaan silkasta kohteliaisuudesta - mutten kuitenkaan hyväksynyt, olinhan tullut pyörällä. Näin sujui ensimmäinen virallinen käyntini Metsälammen tallilla, ja täytyy sanoa, että tulen varmasti nauttimaan olostani täällä. Kesä odottaa, ja koulukin loppu pian, mikä tarkoittaa enemmän aikaa tallielämälle! //editedit, kuvantapainenSannan kommentti
Mukavaa että veresi vetää takaisin hevosten pariin! Ei hätää vaikka aluksi tuntuisikin hankalalta, taidot palautuvat kyllä uusien kokemuksien myötä. Metsälampi oli jo kauan tarvinnut kilttiä mutta osaavaa ratsua, jolla olisi taitoja myös estepuolella: Sam vaikutti täydelliseltä, ja sovimme Rayn kanssa tallipaikan järjestämisestä. Kiva, että tutustuit myös Rayhyn ja muutamaan muuhun tallilaiseemme. Myöhemmässä vaiheessa voit kysyä heiltä vaikkapa maastoseuraa Metsiksen upeisiin maisemiin!
Tarinasi oli pitkä ja lähestulkoon virheetön. Kirjoitat hyvin ja kuvailet paljon, mikä tekee tekstistä elävää. On tekstin kiinnostavuuden kannalta erittäin tärkeää, että lukija pääsee eläytymään tarinan tapahtumiin. Korjaan tässä alla yleensä tarinoiden kielioppivirheet, jotta kirjoittaja pääsisi kehittymään tarina kerrallaan parempaan suuntaan. Kirjoitusvirheistä en niinkään piittaa, ellei niitä ole huomattavan paljon. Ne kun eivät korjauksillani parane.
Tosi upea kuva! Kiva lisäys tarinaan.
"...millaisia tämä uusi hevonen ja sen omistaja mahtaisivat olla; olisiko Ray Nichols..." -> Tähän sopisi puolipisteen ( sijasta paremmin kaksoispiste tai kysymysmerkki. -> Puolipistettä käytetään pilkkua voimakkaampana välimerkkinä osoittamaan, että sillä erotetut virkkeet kuuluvat jollakin tavalla yhteen. Puolipisteen erottamat virkkeet voivat esimerkiksi ilmaista saman asian kahta eri puolta: "Television katselu voi tehdä sohvaperunaksi; toisaalta sitä katselemalla voi sivistyä." -> "...millaisia tämä uusi hevonen ja sen omistaja mahtaisivat olla: olisiko Ray Nichols..." -> "...millaisia tämä uusi hevonen ja sen omistaja mahtaisivat olla? Olisiko Ray Nichols..."
23,70v€ + kuvamerkintä
|
|
|
Post by Venn on May 26, 2014 18:42:10 GMT 2
26.5. Pesupuuhia ja kimallusta
Koko edellisviikon paahtava kuumuus sekä nopeat ukkoskuurot olivat saaneet minut pysyttelemään pois tallilta, mitä nyt pari kertaa olin nopeasti käynyt moikkaamassa Samia sekä auttelemaan yleisesti tallihommissa ja kävelemässä yhden talutustunnin. En vielä tuntenut olevani osa tallin peruskalustoa, mutta tietoni ja taitoni Metsiksen hevosista sekä tallilaisista kasvoi ja kehittyi koko ajan. Nyt osasin jo jopa nimetä kaikki hevoset! Arttu-koirasta oli myös tulossa kovaa vauhtia hyvä kaverini. Tykkäsin peuhata sen kanssa, mistä se näytti nauttivat. Olin kuullut myös kesäkuussa järjestettävistä bailuista, ja ajattelin ehkä järjestäväni jonkinmoista ohjelmaa - en tosin vielä tiennyt mitä.
Tänään olin suunnitellut peseväni Samin. Hain ruunikon tarhasta, Sam tuli portille verkkaisesti ja melkein ilman käskyä. Se halaji ilmiselvästi jonkinmoista aktiviteettia, ja käveli kiltisti mukanani talliin. Sitten tulikin tenkkapoo - missä minä pesisin Samin? En ollut huomannut kysyä pesukarsinasta, eikä ketään näkynyt mailla tai halmeilla. Hyvän sään johdosta monet olivat lähteneet maastoon, ja loput jonnekkin tielle tietämättömille.
Päätin kiinnittää Samin pihalla olevaan tolppaan. Siinä emme olisi kenenkään tiellä, ja paikka oli juuri sopivasti letkun kantaman päässä. Noudin harjat ja pesuaineen sisältä, kummastelin kyllä hieman Samin pesuaineen merkkiä - pullo erosi silmiinpistävästi muista ns. "tavallisista" hevosshampoista ja hoitoaineista. Violetilla pohjalla oleva etiketti oli revitty irti, mutta tussilla oli kirjoitettu selvästi "SAMIN PESUUN, käytettävä säästellen" pullon kylkeen.
Muistin Rayn sanoneen Samin olevan herkkäihoinen, ja päätin aloittaa operaation harjaamalla ensin koko hevosen huolellisesti pehmeällä harjalla. Sam ei näyttänyt olevan moksiskaan. Kävin kiinnittämässä letkun hanaan, annoin veden hivuttautua kädenlämpöiseksi ja kastelin oriin. Kieltämättä hevonen steppaili aluksi hieman hermostuneena, mutta etenin rauhallisesti ja kokoajan hevosen mielentilaa silmällä pitäen. Kasteltuani herran hain pullon lähemmäksi, hieroin ainetta käsiini ja aloin levittää sitä hellästi mutta päättäväisesti hevosen karvaan, aloittaen kaulalta. Yritin olla mahdollisimman hellä, ja Sam näytti jopa nauttivan olostaan - kunhan en painanut liian kovaa mahanalta tai tehnyt äkkinäisiä liikkeitä. Pari kertaa ori kyllä jouti varoittamaan minua liian kovakouraisesta kohtelusta.
Annoin aineen vaikuttaa hetken, sitten huuhtelin herran kylmähköllä vedellä ja lähdin hakemaan pyyhettä, jolla kuivata Samin. Talliin oli sillävälin ilmestynyt retkellä ollut maastoseurue. "Taisit olla Samia pesemässä vai?" Destiny sanoi virnistäen. Vilkaisin vaatteitani - t-paitani sekä housujen etupuoli oli märkä ja täynnä ruskeita karvoja. En ollut huomannut kastumistani ollenkaan! "Paljastuin. Noh, kesä kuivaa sen minkä kasteleekin", sanoin virnistäen takaisin. "Hei haluutko tulla mun kanssa lämmitää rantasaunaa? Tarttisin raakaa miesvoimaa kantamaan puita", Aava huikkasi karsinasta. Hän oli tainnut olla tunnin vetäjänä tänään. "No mikäs siinä, en ookkaa vielä käyny siellä. Otan Samin mukaan, se varmaan kuivaa hyvin matkalla", vastasin. Sisälläni syttyi pieni jännityksen tunne - en tiennyt mistä se johtui, mutta se tuntui ihan mukavalta, kutkuttavalla tavalla.
Pyyhin pyhkeellä enimmän märkyydet pois Samista ja lähdimme Aavan kanssa matkaan. Saunalle ei kestänyt kauaa kävellä, ja matkalla puhuimme Aavan kanssa kaikenlaisesta, mutta enimmäkseen hevosista. Sain myös selville hänen olleen Saksassa hoitamassa kilpahevosia! Tulimme hyvin juttuun, ja saunan sytytyskin sujui nopeasti - illallemmalla sinne tulisi uusi ryhmä tutustumaan toisiinsa sekä viettämään iltaa.
Irrotin Samin puusta, johon olin hänet takan sytytyksen ajaksi sitonut. Katselin hetken orin karvaa kummastuneena. En saanut heti yhdistettyä, mikä orissa näytti niin erilaiselta, mutta sitten tajusin. Aava katsoi Samin karvaa aivan yhtä hämmentyneenä. Ori oli jo täysin kuiva. Pienen pieniä kimallehippusia koreili Samin karvassa. Ne välkkyivät auringon mukana, saivat hänen karvansa näyttämään pienten timanttien näyteikkunalta. Ori suorastaan säteili ja välkkyi kaikissa sateenkaaren väreissä kirkasta aurinkoa vasten, niinkuin irtolumi joskus aurinkoisena talvipäivänä! Se oli upea näky, harmi vain ettei kummallakaan ollut kameraa mukana. Taustalla oleva rantasauna olisi tarjonnut myös ihanteellisen taustan. "Tätä se siis tarkoitti kun pullon kyljes luki käytettävä säästeliäästi", sanoin ja taputin Samia kaulalle. Ori ei tainnut itse tiedostaa kuinka upea näky se oli, nyhti vain vihreää ruohoa onnellisena.
Hetken ihasteltuamme oria lähdimme takaisin kohti tallia. Olin huolimattomasti jättänyt kaikki harjat ja pyyhkeen pihalle, mutta joku toinen ihana ihminen oli vienyt ne takaisin sisälle. Kiitin häntä mielessäni, sitten suuntasin Samin ja Aavan kanssa kohti tarhoja. "Ei se enää ton näkönen huomenna ole, heti kun pääsee tarhaan ni aloittaa varmasti piehtaroinnin", totesin kun Aava avasi tarhan porttia. Jätin Samin tarhaan, heilutin heipat Aavalle ja lähdin polkemaan takaisin kotiin.
Sannan kommentti
Hitsi vieköön ettei teillä ollut kameraa mukana! Sateenkaaren väreissä kimalteleva Sam oli varmasti imarteleva näky – ainakin ulkopuolisten mielestä; Sam varmaan totesi egonsa lyttäytyneen iäksi. Metsälammen rantasauna ei tosiaan ole kaukana. Se on ollut koko ikänsä talliporukkamme suosiossa, ja siellä onkin ehditty järjestää jos jonkinlaista pippaloa. Saunan laiturin nokassa on talvisin avanto, ja kesäisin siellä voi käydä uittamassa myös hevosia.
Tarinasi oli jälleen pitkä ja siisti. Kirjoitat taitavasti, ja tekstejäsi on mukava lukea. Löysin kuitenkin muutamia yhdyssanavirheitä, joihin voisit seuraavassa tekstissä kiinnittää enemmän huomiota. Jos jonkin yhdyssanan oikeinkirjoitus mietityttää, kannattaa tarkistaa vaikkapa täältä. Kuvailu ja mielipiteiden ilmaisu tuo teksteihisi maustetta.
kokoajan = koko ajan mahanalta = mahan alta sillävälin = sillä välin
18,30v€
|
|
|
Post by Cella on Jul 1, 2014 23:25:03 GMT 2
Kerta se on ensimmäinenkin Sam & Cella 1.7.2014 Moottori murahti pehmeästi kun mä painoin kaasua. Selkä painautui vauhdissa tiiviimmin penkkiä vasten, pyyhkijät sipaisivat ääntäkään päästämättä edessä ajavan auton roiskuttamat vedet pois tuulilasista ja mä ohitin autojonon yksi kerrallaan. Suupieli kaartui väkisinkin pieneen hymyyn kun rinnalla liukuvan Fordin ratissa keski-ikäinen mies painoi kaasua naama punaisena – sen ego ei tainnut kestää tällaisen heitukan ohittelua – mutta turhaan. Mutsin Audi nieli moottoritietä kuin ilmaa ja pian mä vaihdoin kaistaa suoraan punanaaman eteen. Hah, kunhan ei nyt vaan tulisi poliiseja vastaan. Olin saanut mutsin auton ja asunnon käyttöön siksi aikaa, kun se oli lomareissulla Dubaissa tulevan ex-mies numero nelosen kanssa. Olin juuri heittänyt sen lentokentälle ja parhaillani ajelemassa kotiin päin sadalta uudelta nahkalaukulta tuoksuvassa hulppeassa autossa, joita ei tainnut Suomessa monia olla eikä hinnasta päätellen kauhean monia tullakaan. Sillä ajaminen oli kuin hunajasta ja vaahtokarkeista tehdyllä pilvellä lipuisi, enkä mä voinut olla ottamatta siitä kaikkea iloa irti ajettuani vuosikausia rämillä vaihdekeppihirviöillä. Säädin hopeisista nappuloista lämmityksen kovemmalle ja radion bassot täysille. Ei sillä, että mulla olisi ollut kylmä tai edes pidin kovasta bassosta, vaan ihan siksi että voin! Hetken mielijohteesta ajoin äidin asunnolle vievästä risteyksestä ohi ja jatkoin matkaani kaupungin halki. Paikka ei ollut vielä lainkaan tuttu, olinhan mä palannut Suomeenkin vasta vajaa viikko sitten, mutta ei tämä nyt niin kauhean vaikeaa voinut olla. Mielessä mulla pyöri lähinnä yksi määränpää: talli, jonka äiti oli ohimennen maininnut pyörivän aivan kaupungin laidalla. Metsälampi, se se oli. Mulla oli ollut kauhea ikävä hevosia ja tarvitsin edes pienen kontaktin niiden kanssa. Kaupungin talot alkoivat harventua ja tien pientareelle ilmestyi ratsastajista varoittelevia liikennemerkkejä. Hellitin kaasusta ja kuikuilin uteliaana ikkunoista ulos – olin varmasti jo lähellä. Pian parin pusikon takaa lipuivat näkyviin vihreät laitumet ja häntiään huiskivia, kaikenkokoisia hevosia. Hymyilin ihanan tutulle näylle, mutta koitin keskittyä pitämään silmät tiessä etsimässä risteystä. Sehän tästä nyt puuttuisi että rysäyttäisin tämän superauton penkkaan. Laidunten jälkeen sain ajaa vielä hetken matkaa ennen kuin Metsälammen tallille osoittava viitta osoitti mut kääntymään oikealle, ja köröttelemään lyhkäisen hiekkatien päähän tallirakennusten läheisyyteen. Kun olin venklannut Audin parkkiin mulle hyvin ominaiseen tapaani aivan vinoon ja sammuttanut auton, jäin vain tyhjällä ilmeellä tuijottelemaan parin puun takaa pilkottavia aitoja ja talleja. Olin ollut koko matkan niin ooh automaattivaihteet ja aah lämmitettävä ratti, etten ollut miettinyt lainkaan mitä teen kun pääsen perille. Jos hevoset olivat laitumilla niin mitä mä täällä yksinäni marssin? Nousin kuitenkin hetken pohdittuani autosta ja saapastelin kohti talleja. Ohitin suuren aidatun kentän ja pari tyhjillään olevaa tarhaa ennen kuin saavuin suurimman tallirakennuksen oven eteen. Avasin varovasti raskaan oven, ja vaikka mun kuvitelmissani tämä nuuskimisretki meni kuin elokuvissa ja kenenkään huomaamatta, toljotti mua heti oven toiselle puolelle kurkistaessani ainakin kolme uteliasta silmäparia. ”Moi”, yksi kolmikosta, vaaleatukkainen ja kadehdittavan nätti tyttö tervehti hieman kysyvästi, kun olin jäätynyt ovensuuhun. Tervehdin takaisin, väläytin jonkinmoisen hymynkin ja vilkuilin sitten vaivihkaa tallin sisäpuolta. Siisti ja valoisa, oikein mukavan näköinen. Lähdin kävelemään tallikäytävää eteenpäin aivan kuin muka tietäisin mihin olen matkalla ja tunsin kolme silmäparia selässäni kunnes pääsin kulman taakse piiloon. Tunsin itseni hassuksi, mutta ei sitä ikinä tiennyt miten ihmiset suhtautuu vierailijoihin. Suurin osa karsinoiden ovista oli auki, mutta pari hevosta majaili vielä sisällä. Iloisen näköinen pilkkutamma silmäili mua yhdestä boksista heinää rouskuttaen, ja yhdestä nousi suomenhevosen komea pää kun kävelin siitä ohitse. ”No hei ukko…” mumisin hiljaa kun suomiherra nuuhki varovasti kättäni. Se antoi mielellään päänsä rapsuteltavaksi, eikä mulla mennyt kauaa kun löysin huulen pyöristymisestä päätellen sen suosikkikohdan. Hihitellen rapsuttelin oria niin että kynnenaluset tummuivat ja olo alkoi olla heti paljon mukavampi. Siirsin hiukan ovessa riippuvaa loimea sivuun nähdäkseni paremmin siihen kiinnitetyn kyltin. Majuri. ”Hei?” naisen ääni kuului yhtäkkiä mun selän takaa saaden mut suunnilleen pomppaamaan ilmaan. En ollut yhtään kuullut lähestyvää ihmistä ja vastaus siihen arvoitukseen löytyi naisen takana auki olevasta ovesta, josta se oli ilmeisesti paikalle tömähtänyt. Koitin olla näyttämättä syylliseltä – joka tuntui typerältä koska en mä ollut mitään pahaa tehnytkään. Tervehdin ruskeatukkaista takaisin ja hivuttauduin kuitenkin varan vuoksi kauemmas Majurin karsinalta. ”Mä en ole tainnut sua ennen täällä nähdäkään?” ”Voi hyvin olla, oon ekaa kertaa”, totesin naiselle joka silmäsi piippaavaa puhelintaan, ”Mut oon ihan käymässä vaan.” ”Ai! No, kyllä meillä käydä aina saa, suurin osa hevosista on kyllä pihalla”, nainen hymyili mulle lämpimästi, ja se vihdoin sai mut rentoutumaan. Käännähdin takaisin huomiota kerjäävän Majurin puoleen bruneten kirjoittaessa viestinsä loppuun. ”Voi kauhea oompa minä töykeä, mä olen Sanna”, nainen yhtäkkiä hoksasi ja ojensi kätensä vielä viralliseen esittelyyn, ”Oon siis Metsälammen omistaja.” ”Oho! Mä olen Cella, hauska tutustua.” ”Samaten. Mikäs sua Metsikselle tuo, ainakin hevosista selvästi pidät?” ”No kyllä”, naurahdin, ja selitin naiselle että olin hoitanut ja ratsastanut kaikenkarvaisia hevosia elämäni aikana, vaikka nyt pariin kuukauteen en ollut niiden kanssa päässyt tekemisiin. ”Vierotusoireita”, vielä kuittasin saaden Sannan nauramaan. ”Vai niin! No kyllä meillä sellaisten oireiden parannus onnistuu, meiltä saa esimerkiksi oman hoitohevosen jos tahtoo. Tai ratsastustunteja järkätään myös, jos satulassa viihdyt”, Sanna luetteli. Hoitohevospuoli sai mun mahassa aikaan pienen innostuksen pulpahduksen, mutta työnsin sen syrjään. Ei se kannattaisi kun luultavasti muuttaisin muualle kunhan mutsi palailisi reissustaan. Sanna taisi kuitenkin ammattilaisena bongata mun ilmeestäni sen hetkellisen heikkouden, koska se käveli muutaman askelen päähän Majurin naapurikarsinan oven eteen: ”Ihan villinä esimerkkinä tämä Sam tässä on ilman hoitajaa. Tuu ihmeessä tervehtimään.” Mä en voi ymmärtää miten en ollut nähnyt sitä hevosta aiemmin kun kurkistelin karsinoihin. Se oli valtava, varmaan reippaasti yli 170 senttinen ruunikko, ja varsin selvästi ori. Se katseli mua ja Sannaa ylhäisistä korkeuksistaan ja vasta hetken meille lämmettyään ojensi päänsä lähietäisyydelle. Se oli upea, oriit oli aina olleet mulle heikko kohta. ”Sam on oikein mukava, se on melkoisen herkkä ja ihan mieletön kapasiteetti”, Sanna valaisi mua kun silittelin suuren hevosen poskea. Se ei osoittanut mua kohtaan mitään kauhean suurta intohimoa vaan katseli lähinnä mun ohi muualle talliin, mutta höristeli korviaan puheelleni eikä vetänyt päätään pois kosketuksestani. Hetken päästä peruutin pois karsinalta ja käännyin takaisin Sannaan päin. ”Se on kyllä mahtava, mutta en mä aivan varma oo… Muutinki tänne ihan vasta.” ”No ei mitään hätiä, se oli ehdotus vaan”, Sanna hymyili ja taputti itsekin orin kaulaa ennen kuin kääntyi kohti ovea. Vilkaisin vielä kaihoisasti oria, joka höristeli korviaan meidän perään, mutta kiiruhdin sitten naisen mukaan tallipihalle. ”Mistä sä olet oikein löytänyt tuommoisen hevosen?” puhahdin lopulta ja sain vastaukseksi naurahduksen: ”Metsiksellä on myös yksityisiä hevosia, tuo Sam ei ole mun omani. Kumpa olisikin.” Sanna esitteli mulle hyvin ystävällisenä tallialuetta ja porukkaa, jota talleilla liikkui. Pieni kourallinen väkeä ohitti meidät matkalla kentälle, taisivat olla menossa tunnille, kun me suuntasimme kohti tallivinttiä. Pakko myöntää, mitä enemmän näin tallia ja sen kävijöitä, sitä enemmän koko paikka houkutteli. Tapasin melkoisen monta ihmistä sen vajaan tunnin aikana, enkä voi parhaalla tahdollakaan muistaa kaikkia. Osa onneksi tarttui tähän kanan muistiinkin: Destiny oli se blondi jonka olin päätallissa nähnyt, Loci oli punapää, Jonathan se vaaleampi poika. Hyvän puoli tuntia pyörin tallissa muiden kanssa, mutta jossain vaiheessa alkoi mulla kurnia nälkä mahassa. Ja olihan ilta jo melkoisen pitkälläkin, aika oli mennyt aivan valtavan nopeasti sen jälkeen kun olin lentokentältä lähtenyt kohti kotia. Mä morjenstin kaikille jotka mun kanssa olivat aikaansa tuhlailleet ja käännähdin jotenkin haikein mielin ovesta viilenevälle pihalle – tallilla oli ollut niin mukava fiilis että se oli inhottavaa jättää taakse. Ehkä palailisin jossain vaiheessa moikkaamaan ja vaikka yhdelle tunnille. Olinhan mä Briteissä saanut jonkun verran ratsastellakin, mutta voisi hiominen silti tehdä ihan hyvää! Kun mä tallailin kädet taskussa kohti autoa huomasin kentällä liikettä. Hivuttauduin uteliaana lähemmäksi ja näin Samin, sen samaisen puoliverisen jota olin äsken niin ihaillut ravaamassa pitkin askelin pituushalkaisijalla. Se näytti puolet hienommalta liikkeessä: sillä oli mielettömän hieno rakenne ja lennokas liike, ja sen hulppea koko teki siitä hyvin näyttävän. Jäin huomaamattani nojailemaan aitaan katsellen ratsukon treenailua, ja huomasin että parin kierroksen jälkeen ratsastaja hoksasi mun läsnäoloni. Selässäkeikkuja oli mies, hyvin lähellä mun ikäiseni, ja mun logiikalla luultavasti orin omistaja. He harjoittelivat parit hyvännäköiset laukannostot, mutta pian ratsastaja ohjasi Samin lähelle aitaa ja pysäytti sen parin metrin päähän meikäläisestä. ”Hei! Ootko sä hoitajana täällä?” ratsastaja kysäisi uteliaana ja taputti vaivihkaa ratsunsa hionnutta kaulaa. Kysymyksestä päätellen hekään eivät aivan kauhean pitkään olleet tallilla asustelleet. Sam höristeli mulle taas korviaan, mutta pysyi pysähdyksissäkin kauniissa muodossa. ”Kumpa olisinkin”, naurahdin lainaten Sannan aiempia sanoja ja nojauduin aidan pienan yli rapsuttamaan puoliverisen kaulaa. ”Ei sulla justiin tämä herra sattunut olemaan kiikarissa?” mies virnisti ja laskeutui satulasta kevyesti kuin mikä. Sam kumartui kihnuttamaan päätään miehen rintaa vasten ja sen tyytyväinen ilme sai mut hymyilemään. ”Itse asiassa oli. Mutta en mä oo mitenkään varma vielä.” ”No, pistetääs teidät tutustumaan”, mies sanoi ja ojensi mulle hymyillen orinsa nahkaohjia. Mä pujahdin hämmentyneenä aidan väliköstä kentälle, tartuin ohjiin ja lähdin taluttamaan ruunikkoa jättiläistä kenttää ympäri omistaja parin metrin päässä perässäni. ”Mä olen muuten Ray”, mies totesi puolen kierroksen jälkeen ja pikakäveli Samin pään toiselle puolelle. ”Ja musta olis kyllä mukavaa jos Sam saisi hoitajan.” Me käveltiin hyvä tovi kentällä ja hetken aikaa tallipihalla ennen kuin veimme Samin sisään. Meillä oli Rayn kanssa yllättävän paljon yhteistä; molemmat painotuimme kenttäratsastukseen, molemmat olimme olleet Briteissä hevoshommien kautta ja meillä oli niistä piireistä muutamia yhteisiä tuttujakin. Kyllä maailma oli pieni. Nyt olimme päässeet jo tallin lämpöön ja saaneet Samilta varusteet niskasta, eikä mulla ollut enää epäilyksen häivääkään siitä tahdoinko alkaa orin hoitajaksi. Täytyisi vaan Sannan kautta tämä idea viedä, mutten uskonut että hänelläkään sitä sen kummemmin vastaan olisi. Ray tarkkaili jonkun aikaa miten pärjäsin ja antoi muutamia neuvoja orin kanssa toimimisesta. Kun mies oli ilmeisesti tarpeeksi tyytyväinen näkemäänsä hän jätti meidät kahden kesken, ja mä jäin harjailemaan orin loppuun itsenäisesti. Se seisoskeli melkoisen rennosti paikoillaan ja mutusteli iltaheiniään, eikä moittinut juuri mitään mitä sen kanssa tein. Mua jännitti kyllä aika paljon, etenkin nyt kun olimme vain kahden, mutta sain Samin harjattua melko hyvin päästä kavioihin. Vatsanalusesta Ray oli maininnut sen olevan orille herkkä, joten jätin sen viimeiseksi haasteeksi. Monilla oreilla myös kupeisiin ja sisäreisiin koskeminen oli vieraiden kanssa ehdoton ei, mutta sen herra oli antanut mun tehdä kunhan tein sen napakasti ja turhia kutittelematta. Pyyhkäisin pehmeästä dandyharjasta pölyä ja irtokarvaa pois kättäni vasten ja sivelin sitten harjaa kylkeä ja etujalkaa pitkin hitaasti kohti vatsaa. Kun sain harjan hyviin asemiin en turhia viivytellyt, vaan huiskin kevyellä paineella etujalkojen välistä aina vatsan kaaren ylitse. Sam heilautti päänsä ylös ja kopautti etusellaan kivilattiaa, mutta ennen kuin se ehti enempää hermostua olin jo hommani tehnyt. Melko ylpeänä itsestäni kolautin harjan takaisin orin harjapakkiin ja tartuin kaviokoukkuun. Kyllä tuo jännitys oli saanut sykkeen nousemaan, mutta oli mukava nähdä etteivät orinkäsittelytaidot olleet aivan rupsahtaneet. Harjattuani Samin huolella loppuun ja vietyäni sen tavarat omalle paikalleen sain kotiaan kohti talsivan Sannan kiinni ja ilmoitin ottavani hoitajanpestin vastaan. Nainen tuntui olevan mielissään ja pyysi tulemaan joku päivä paremmalla ajalla antamaan toimistolle yhteystietoni ja selvittelemään muut käytännön asiat, mutta muutoin toivotti oikein lämpimästi tervetulleeksi talliporukkaan. Pilvinen kesäilta alkoi jo hyvää vauhtia hämärtyä, joten päättelin että oli todellakin aika lähteä kotia kohti. Kävisin vain sanomassa Samille heipat ja olisin matkalla. Palasin hiljaiseen talliin sisään ja suuntasin Samin karsinalle. Mutisin orille hiljaa ja rapsuttelin sen otsan pientä karvapyörrettä hellästi. Kun käännähdin kohti ovea tehden lähtöä huomasin vielä yhden yökyöpelin hahmon nostelemassa loimipinoa satulahuoneen ovella. Tummatukkainen hahmo näytti kumman tutulta, ja silmäiltyäni tovin tuskailua ja kiroilua loimikasan kanssa tajuntaani iski kuka siinä seisoi. Jäin nojailemaan parin karsinanoven päähän ja katselin yhä selkä muhun päin kumartelevaa mieshenkilöä, enkä voinut taaskaan estää suupieltäni nykimästä pienesti. Hahmo ei vieläkään rekisteröinyt mun läsnäoloani. Pian poika kääntyi ja koitti saada yhtä pinosta roikkuvaa solkea paremmin käsiinsä, sen katse pyyhkäisi nopeasti mun ylitse kääntyessään satulahuoneeseen sisälle, ja pysähtyi sitten kesken liikkeen aivan liikkumattomaksi. Se käänsi katseensa hitaasti takaisin muhun ja ilme oli kuin aaveen nähneellä. Pieni maailma, toden totta. ”Moi Kasper, muistatkos mua?” -- Koitin suoritella tässä extraakin, toivottavasti täytti tehtävänannon :-) Sannan kommentti
Nyt aivan ensimmäiseksi pahoittelen suuresti sitä, että ensimmäiseen tarinaasi vastaaminen kesti näinkin kauan. Kommentoin tarinat tavallisesti enintään viiden päivän sisällä niiden saapumisesta, mutta nyt kesä- ja työkiireet ovat painaneet niskan päälle irl-elämässä niin raskaasti, ettei aikaa Metsälammen päivitykseen ole jäänyt juuri ollenkaan. Anteeksi! Jos jatkossa et saa tarinaasi kommenttia kuuden päivän sisällä sen saapumisesta, tule rohkeasti nykäisemään hihasta: joskus saattaa käydä silläkin tavalla, että jostain syystä saapunut tarina jää kokonaan huomaamatta. Kommentoin tarinat aina niiden saapumisjärjestyksessä, eli vanhimmista uusimpiin.
Mukavaa että Sam sai sinut hoitajakseen! Metsälammella tosiaan majailee muutamia yksityisiä hiukan erilaisemmalla sopimuksella. Sopimuksen ehtojen mukaisesti myös yksityishevoset ovat täysipainotteisessa tuntikäytössä ja hakevat hoitajan hoitajahaussamme. Sam onkin upea ori kaikin puolin, usein se on jopa niin kiltti ja rauhallinen ettei sitä uskoisi edustamaan kyseistä sukupuolta! Toivottavasti taipaleenne Samin kanssa alkaa hyvin ja välillenne kehittyy vahva luottamus- ja ystävyyssuhde. Etene hiljaa ja kiirehtimättä, niin saavutat tavoitteen. Kappas, mistä mahdatkaan tuntea Kasperin?
Tarinasi oli erittäin pitkä. Huomasin, että olet selvästi kirjoittanut aiemminkin, sillä teksti oli siistiä ja lähestulkoon kokonaan virheetöntä. Kirjoitustyylisi on hieman erilainen, mikä teki tarinasta kiinnostavaa ja mukavaa luettavaa. Kirjoituksessa tuli esille myös ajatuksesi sen lisäksi että kuvailit melko paljon ympäristöä – tämä kaikki elävöittää tekstiä ja auttaa lukijaa pääsemään mukaan tarinan tapahtumiin. Tosi hienoa!
"Olin ollut koko matkan niin ooh automaattivaihteet ja aah lämmitettävä ratti..." -> Ajatuksien kursivointi/lainaus voisi selkiyttää tekstiä entisestään: -> "Olin ollut koko matkan niin ooh automaattivaihteet ja aah lämmitettävä ratti..." -> "Olin ollut koko matkan niin 'ooh automaattivaihteet' ja 'aah lämmitettävä ratti'..."
"Meillä oli Rayn kanssa yllättävän paljon yhteistä; molemmat painotuimme kenttäratsastukseen..." -> Suosittelen pääosin käyttämään ainoastaan tavallista kaksoispistettä ( puolipisteen ( sijaan. Puolipisteellä on tarkoitus ilmaista esimerkiksi asian vastakkaisia puolia tai yhdistää toisiinsa kiinteästi liittyviä lauseita. Puolipiste on maustemerkki jonka käyttö kannattaa rajata minimiin. -> "Meillä oli Rayn kanssa yllättävän paljon yhteistä: molemmat painotuimme kenttäratsastukseen..."
28,50v€ (wautsi mikä suoritus!)
|
|
|
Post by Ray on Jul 2, 2014 22:08:48 GMT 2
2.7.2014, IrtojuoksutustaAuton ovet paukahtelivat kiinni kun juoksin sinä iltana sateessa Metsälammen parkkipaikalta kohti päätallia. Olin sairastunut flunssaan juhannuksen tienoilla, eivätkä kylmät kelit parantaneet yskääni lainkaan. Jossain vaiheessa oli tullut luntakin. Suomen kesä, pah. Sam taas oli saanut jälleen itselleen uuden hoitajan, jonka olinkin tavannut muutama päivä sitten tallilla. Nyt saatoin olla jo kiitollinen omasta hoitajasta, sillä se kevensi taakkaani huomattavasti. Saatoin luottaa siihen, että Sam saisi Sannan valvonnassa parasta mahdollista hoitoa. Oli mukavaa huomata miten tallilaisetkin ihailivat Samia. Olin ylpeä hevosestani. Avasin tallin oven puistellen vesipisaroita tummanvirheästä sadetakistani. Pihattoa lukuuottamatta hevoset olivat sisällä sateensuojassa. Pysähdyin ilmoitustaulun kohdalle silmäilemään maneesivarauslistaa. Ulkona en tällä säällä halunnut mennä – etenkään kipeänä. Kevyt treeni sopisi tälle päivälle hyvin. Lista oli ihan täynnä varauksia, eikä tilaa näkynyt olevan maneesissa sitten millään. Huokaisten käännyin ympäri ja olin törmätä takanani seisovaan Sannaan. ”Maneesi on nyt tyhjillään, jos oot nopea niin saatat ehtiä vielä. Puolen tunnin päästä alkaa seuraava vuoro.” Kiitin Sannaa ja jatkoin matkaani suorinta tietä varustehuoneeseen. Mitään ihmeitä ei puolessa tunnissa kerkeäisi tehdä, mutta ainakin ehtisin juoksuttaa Samin. Nappasin käteeni juoksutusraipan ja lyhyen harkinnan jälkeen päätin antaa Samin juosta irtona ja jättää remmit naulaan. Harjaisin orin kunnolla vasta liikutuksen jälkeen. Yllätyksekseni Samin karsina ei ollutkaan tyhjä. Kurkistin laidan yli sisälle nähdäkseni kuka orin kanssa oikein hääräsi. Kyseessä oli Sammyn uusi hoitajatyttö, jonka nimi oli jäänyt mieleeni erilaisuutensa vuoksi. Cellahan se oli? Yskähdin vaimeasti saaden tämän säpsähtämään. ”Huomenta”, tervehdin ja raotin karsinan ovea hieman. Ojensin päitset naruineen Cellalle ja tämä nyökkäsi sujauttaessaan ne Samin päähän. ”Huomenta vaan. Mä kerkesin jo harjata Samin.” Katse osui kädessäni heiluvaan juoksutusraippaan. ”Maneesille menossa?” Hymähdin vastaukseksi ja pyyhkäisin nenääni taskusta kaivamaani nenäliinaan. Yskä kutitti kurkkua. ”Viitsitkö mennä edeltä niin minä käyn vaihtamassa kengät.” Avasin oven kokonaan jotta Sam taluttajineen mahtuisi paremmin ulos. Katselin hetken kaksikon perään ennen kuin jatkoin matkaa kaapilleni. Vaihdettuani läpimärät tennarit kumisaappaisiin suuntasin askeleet kohti maneesia. Sateisen pihan läpi kulkiessani jouduin väistelemään tielle muodostuneita lätäköitä sadevarustuksestani huolimatta. Raottaessani maneesin ovea huomasin Cellan aloittaneen jo kävelyttämään oria talutuksessa. ”Sen voi laskea jo juoksemaan”, kehotin. Ruunikolla kesti hetken aikaa ymmärtää olevansa irti. Ori katsahti minuun hieman hämmentyneenä kuin lupaa odottaen sekunnin murto-osan ajan. Sitten se lähti. Sam sinkosi valtavilla loikilla maneesin toiseen päähän samalla kun Cella käveli luokseni raippaa ojentaen. Pudistin vain päätäni. ”Juoksuta sinä.” Itse tyydyin katselemaan sivusta itsekseen irroittelevaa oria. Sille teki hyvää päästä juoksemaan. Jonkin ajan kuluttua hevonen rauhoittui jo hieman rauhallisemman laukan kautta raviin, ja lopulta käyntiin saakka jääden itse kävelemään uraa pitkin loppukäyntejä. Cella seisoi kentän keskellä kasvot hehkuen, ja itsekin hymyilin vähän. Muistin varsin hyvin päivän jona Sam oli saapunut minulle. Se oli ollut minun ensimmäinen täysin oma hevoseni, oikea unelmien täyttymys jolle olin halunnut antaa kaikkeni. En tiedä olinko onnistunut tavoitteessani tarpeeksi hyvin, mutta Sam oli ainakin antanut minulle enemmän kuin mikään muu elävä olento koskaan pystyisi. Sade oli jo lakannut kun astuimme ulos maneesista. Kuljin hevoselleni hiljaa juttelevan Cellan edellä tallin ovelle johon pysähdyin. ”Odottakaa hetki tässä”, pyysin ja katosin sisälle tallirakennukseen. Ensimmäisenä etsin käsiini Sammyn suitset, mutta kypärää en löytänyt mistään. Lopulta nappasin kaapista omani ja palasin takaisin ulos. Cella katseli vierestä hiljaa kun pujotin suitset rauhassa seisovan ruunikon päähän. Ori pureskeli hiukan kuolaimiaan samalla kun ojensin kypärän Cellalle. Tyttö näytti yllättyneeltä. ”Käykää kävelemässä vähän maastossa. Minä taidan itse lähteä jo kotiin kun olo tuntuu niin kipeältä. Laita Sam yöksi sisälle ja anna sille heinää, Sanna on luvannut hoitaa iltaruokinnan. Ja jos se tuntuu yhtään hikiseltä niin laita sille jotain kevyttä loimea selkään. Kypärän voit jättää hyllylle Samin tavaroiden viereen.” Cella näytti ällistyneeltä, mutta samalla mielettömän ilahtuneelta. En antanut toiselle aikaa miettiä vaan punttasin hänet nopeasti korkean hevosen selkään. ”Ja olkaa varovaisia.” Katsoin hetken etääntyvää ratsukkoa ennen kuin käännyin kohti tallia. Kävin nopeasti jututtamassa Sannaa ennen lähtöä, ja vaihdettuani kumisaappaat pois jalastani suljin tallin oven perässäni siltä päivältä. Pysähdyin vielä katsomaan niityn suuntaan, ja kuinka ollakaan – saatoin nähdä horisontissa laukkaavan ratsukon etenevän hahmon. Hymyilin ja pudistin päätäni. Näin oli taas yksi ihmissydän menetetty kauniin väriselle ratsulleni. Ja flunssa oli luultavasti pehmittänyt aivoni antaessani uunituoreelle hoitajalle erivapauksia lähteä yksin maastoilemaan. Sannan kommentti
Pahoittelut kommentin viivästymisestä!
Juhannus otti tosiaan pohjakosketuksen, ja Metsälammellakin satoi ... rakeita? Kyllä vain. Harmi että tulit kipeäksi, toivottavasti paranet pikaisesti. Voit kuitenkin huoletta luottaa Samin meidän käsiimme, me luvataan Cellan kanssa pitää siitä ihanuudesta hyvää huolta! Ja ainahan voit soittaa, jos tulee hätäistä asiaa etkä pääse poikkeamaan. Onneksi ilmat ovat lämpenemään päin, jotta voidaan taas siirtyä kenttä- ja maastoaikakaudelle. Sam pääsee purkamaan energoitaan tunneille tasonsa mukaisesti, as always.
Tarinasi oli jälleen kerran siisti ja siinä oli myös mukavasti pituutta. En löytänyt korjattavia virheitä. Toit tarinassa esiin omat ajatuksesi ja kuvailit paljon tapahtumaympäristöä: nämä molemmat seikat elävöittävät tekstiä hurjasti ja auttavat lukijaa pääsemään mukaan tapahtumiin. Kirjoitat taitavasti ja tekstejäsi on mukava lukea. Ei korjattavaa!
18,20v€
|
|
|
Post by Cella on Jul 3, 2014 21:04:01 GMT 2
Puhtaus on puoli... hevosta?Sam & Cella 3.7.2014
Päästiin Sammyn kanssa pihan harjaustolpalle puunaukseen kun sadekuurot malttoivat vihdoin tauota. Kasper liittyi jossain vaiheessa seuraan heittämään jotain aivan himmeetä juttua, ja siinähän se aika sitte kuluikin! Tänään ei tehty orin kanssa juurikaan muuta, laskin sen takasin tarhaan, putsasin harjat ja hipsin kaupan kautta kotiin.- Sori kun tehtailen näitä vaikkei ole edelliseenkään vielä ehitty vastata, inspiä on kauhiasti : Sannan kommentti
Voi kuinka nätti kuva jälleen kerran! Olet myös taitava piirtäjä, ja erityisen onnistunut tässä kuvassa on sen elävä väritys. Mittasuhteet ovat kohdallaan ja varjostukset tuovat kuvaan syvyyttä. Wau!
18,20v€
|
|
|
Post by Cella on Jul 10, 2014 0:12:06 GMT 2
Onni yksillä, kesä kaikillaSam & Cella 9.7.2014”Se näyttää niin sun hevoselta.” Kasper kääntyi kuullessaan mun lausahduksen ja naurahti pienesti. Kävelin pari jäljellä olevaa metriä pojan viereen aidan luo ja seurasin sen katsetta kentän keskelle. Siellä tummatukkainen, mulle tuntematon nuorimies juoksutti räjähdysvalmiilta aikapommilta näyttävää mustaa oria, joka näytti kuin jostakin tuhannen ja yhden yön tarinoista repäistyltä paholaishevoselta. Mä tarkoitin mitä mä sanoin – Kasperilla oli aina ollut heikkous ylilahjakkaisiin, ylikauniisiin ja ylikuumuviin hevosiin. ”Mara on kyl mahtava”, jätkä lopulta myönsi ja siristeli silmiään kirkkaassa kesäauringossa. Sitten se vilkaisi mua: ”Et voi väittää ettei itteäskin kiehdo. Luonteikkaat orit on sun makuun.” Samalla hetkellä musta tekke lähti ryöstäytymään juoksuttajansa käsistä silmät leimuten. Kentän keskellä seisova poika väänsi kovasti vastaan ja sai kuin saikin orin takaisin ympyrälle, mutta muutaman askelen jälkeen hevonen veti korvansa luimuun ja hyökkäsi jälleen laukkaan tällä kertaa niin läheltä liikuttajaansa että tämä horjahti. Miehen tympiintyneestä ilmeestä näki, ettei kohtaus ollut yllättänyt, eikä se varmasti ollut ensimmäinen laatuaan. ”Luonteikkaat ehkä”, mä totesin seurattuamme jännittävää näytöstä hyvän tovin, ”mut ihmissyöjät ei. Mä pidän mun miehistäni raavaina mutta hellinä.”
Kun Kasper purskahti nauruun mä hymyilin ja vilkaisin sitä syrjäkarein. Oli jotenkin vaikea uskoa että se seisoi oikeesti siinä, sormen ojennuksen päässä, yli kahden vuoden jälkeen. Me oltiin oltu vuosikausia yhdet parhaista kavereista ja oli elämä välillä tuuppinut meitä säätämäänkin keskenämme hiukan. Sitten 18-vuotias Cella oli pakannut kamansa ja lähtenyt ulkomaille niin nopsasti, että taakse oli jääneet äimistyneet kaverit, kiukkuinen perhe ja ylioppilasjuhlien tiskivuori. Oltiin me koitettu Kasperin kanssa jotain yhteyttä pitää, mutta se oli tuntunut kauhean teennäiseltä ja jäänyt aina vaan vähemmälle. Viimeisen kerran mä olin kuullut siitä kun olin ilmoitellut päässeeni Englannissa töihin, mutta sen jälkeen ei mitään. Ja nyt se oli tossa. ”Mitä?” Kasper katseli mua epäluuloisesti kun olin jäänyt kiinni tuijottelusta. Pudistelin hymyillen päätäni ja väistin kun hikinen ori ja sen vielä hikisempi juoksuttaja pujahtivat kentän portista pihalle. Me lähdettiin Kasperinkin kanssa valumaan hiljakseen kaksikon perään talleja kohti. ”Kunhan mietiskelin että on hassua että me pyöritään taas yhessä”, tuumasin lopulta. ”Me ei taideta päästä ikinä toisiimme pakoon, vaikka vaihettais paikkakuntaa ja jumankauta kansalaisuuttakin!” Kasper naurahti taas ja katsoi mua virnuillen: ”No jos neitiä yhtään lohduttaa niin sä et oo kyllä muuttunu mihinkään.” ”No et kyllä sääkään! Et ulkonäöltä etkä muutenkaan.” ”Hö, mitä sä sit kuvittelit, että oon kasvattanu kunnon kaljamahan ja pujoparran ja kääntyny jehovaksi?” Tällä kertaa oli mun vuoro purskahtaa nauruun, ja hekottelinkin koko loppumatkan talliin asti. ”No en kyllä tiiä mitä kuvittelin, samanlainen pelle sää oot kun aina.”
Kasper lähti takaisin töihinsä ja mä jäin paistattelemaan pihalle heinäkuun lämpimään aurinkoon. Heilutin kättäni pyöräänsä lukitsevalle Destinylle ja katselin kun joku tummatukkainen tyttö haki ponia pihalta talliin. Nyt alkoi vasta väkeä valua tallille, mä olin ollut täällä aamuvarhaisesta saakka auttelemassa karsinoiden siivouksessa, harjailemassa ja tarhaamassa Samin ja muuten vaan jollottelemassa tallin tunnelmassa. Mä rakastin olla varhain tallilla – silloin oli hiljaista ja rauhallista, aamu-usva viipyili vielä tarhoissa, ja oli koko päivä edessä ilman kiirettä mihinkään. ”Täälläkö vaan rusketusta hankitaan”, Rayn hu*nut ääni kuului mun yläpuolelta hetkisen tallin seinustalla nojailtuani. Siristelin valoa vasten huojuvan miehen hahmoa ja palasin sitten takaisin loikoiluasemiini. ”Kyllä vaan, mutta mulla on sit kohta sun muotoset rusketusrajat jos siihen jäät pönöttämään.” Ray naurahti mutta väisti kuitenkin auringon edestä, ja jäi kädet puuskassa silmäilemään tallialueen leppoisaa tapahtumien virtaa. ”Ootko Samin kanssa tänään ollut jo?” mies kysäisi, ja mä kohottauduin samalla maasta seisaalleni. Kyllähän tässä voisi jo tehdä jotain järkevääkin. ”Oon juu, harjailin aamulla ja vein tarhaan. Ja siivosin sen karsinan ja lakaisin ylijäämäheinät roskiin ettei ne jää pölisemään. Ja paikkailin sen kaks loimea, tiesitkö että sun hevoses on joku krooninen loimenrikkoja?” Ray näytti vaikuttuneelta, mutta vastasi vain lyhyellä nyökkäyksellä. Mies seuraili mun vanavedessä päätalliin ja satulahuoneeseen, jossa näytin sille kädenjälkeni loimien uusissa ompeleissa. Ei ne ehkä ammattitasoa olleet, mutta ihan siistit ja ajoivat asiansa. ”Ohhoh, ei voi muuta sanoa kuin että iso kiitos”, Ray totesi liu’uttaessaan sadeloimen ohkaista, kahisevaa kangasta käsissään, ”Moneltako sä olet oikein tullut tänne?” ”Seiskan jälkeen”, hymyilin miehelle ja lähdimme yhtä jalkaa suuntaamaan kohti Samin tarhaa. ”Aattelin et oisin vielä ratsastellut sillä tänään, mutta sie varmaan hoidat sen! Mä varmaan sitten lä –” ”Ei ei, mä toivoinkin että sä hoitaisit Sammyn liikutuksen tänään”, Ray keskeytti ja piti mulle kohteliaana ovea auki astuessamme kuumaan ulkoilmaan. ”On niin kuuma sää enkä mä viitsi vielä vääntää kauheata hikoilutreeniä, nää Suomen kesäflunssat on tiukassa!” Nyökkäsin ymmärtäväisesti Samin omistajalle, ja huhuilin sitten oria itseään tarhan portilta. Vatsassa tuntui taas mukava innostus – ei tietenkään toisen sairastelun takia, vaan tulevasta parituntisesta. Mä pääsisin taas Samin selkään.
Ori oli nopea laittaa kuntoon kun se oli jo aamulla puunattu, vain nopea harjaus satula-alueelta ja sitten varusteet niskaan. Nousin paahtavan kuuman kentän keskellä Samin korkeaan selkään ja annoin sen lähteä kävelemään uralle lyhennellessäni jalustimia ja kiristellessäni satulavyötä. Ray oli tullut katselemaan kentän laidalle meidän toimia ja se huikkaili välillä ohjeita parempaan ratsastukseen – mua ei todellakaan haitannut, mies teki sen ystävälliseen sävyyn ja ohjeet todella auttoi. On olemassa niitäkin pätijöitä joilla ei ole aavistustakaan mistä ne puhuvat. Otimme Samin kanssa siirtymisiä, etenkin laukannostoja käynnistä ja ravista. Orilla tuntui olevan virtaa kuin pienessä kylässä, eikä laukasta hitaampaan askellajiin jarruttelu ollut aina sen mielipuuhaa. Se pureskeli kuolaintaan ja nosteli päätään, mutta aina lopulta kuunteli mun apujani ja totteli äänekkäästi päristen. Mä taputin sen kaulaa tyytyväisenä: tämän kokoinen körmy voisi viedä mua kuin räsynukkea jos haluaisi, mutta se ei tehnyt niin. Olin siitä kovin kiitollinen.
Ravattuamme ja laukattuamme tovin molempiin suuntiin alkoi Ray tehdä lähtöä autolleen, ja me suunnata ruunikon kamuni kanssa maastoon. Mulla oli liimaantunut toppi selkään kiinni jo viiden minuutin jälkeen, joten mun mielestä treenausta voisi jatkaa hyvin myös metsän varjossa. Sen lisäksi tallipihan läheisyydessä oli aina riski että joku pysähtyisi katselemaan. Samin paineensietokyvystä en ollut huolissani, mutta omastani aika paljonkin. Siirsin Samin raviin päästyämme ihanan vilpoisalle metsätielle ja nautiskelin GP-tason liitävästä askelluksesta. Tätä en kyllä vaihtaisi edes äidin huippuautoihin. Testasin aivan omaksi ilokseni parit vastalaukannostot, eikä mun virneellä ollut rajoja kun ori toteutti toiveeni tuosta noin vaan, täällä keskellä metsää. Rupesin kokoilemaan ruunikon ravia pikkuhiljaa: kohotin kättäni ja ratsastin pohkeella pehmeästi takaosaa aktiivisemmaksi ja ohjaa kohti. Olo ei tuntunut yhtään niin suorittamiselta täällä kesäisellä maastopolulla ja mun rentous selvästi vaikutti positiivisesti myös Samiin. Polku teki mutkan, ja seuraavalle leveälle suoralle päästessämme Sam keinahti pyynnöstäni käyntiin. Ohjasin puoliverisen polun vasempaan reunaan ja lukitsin katseeni kiintopisteeksi valitsemaani kapeaan kallionkielekkeeseen kauempana polun laidassa. Asetin oria kevyesti liikkeestä poispäin ja lähdin vasemmalla pohkeella ja oikealla ohjalla johtamaan liikettä etuvasemmalle. Sam oli hieman hämillään yllättävistä ohjeistani, mutta selkeyttäessäni apuja se lähti väistättämään etujalkojaan ristiin mun myödätessä heti kiitokseksi. Me saatiin yllättävän pitkä pätkä onnistunutta käyntiväistöä aikaan, ja mulla oli mielessä vain yksi kunnollinen tapa kiittää oria – nyt laukattaisiin ja kunnolla.
Me seikkailtiin aika huolettomasti Metsälammen lähimaastoissa yli tunnin ajan. Mä en ollut huolissani vaikka ympäristö olikin vielä vierasta: mulla oli ollut aina hyvä suuntavaisto ja olihan mulla Sam mukana. Ohitimme pari pikkuista mökkiä hiekkateiden varsilla, näin täydellinen kesäsää todella houkutteli ihmisiä mökkeilemään. Yhden mökin pihassa taisi olla koko suku: vanhempi herra pilkkoi polttopuita uimahoususillaan, joku iloinen viherpiippo suuressa hatussa kitki kasvimaataan ja pari teinityttöä otti aurinkoa suurella viltillä. Pieni poika juoksi silmät pyöreinä puita pilkkovan vaarinsa luota kun me käyskenneltiin Samin kanssa pihan ohitse: pysäytin orin jotta pikkuinen saisi siliteltyä ja rapsuteltua sitä kunnolla, ja sai onnekas ratsuni perheen hedelmäpussista suunnilleen kaalinpään kokoisen omenankin. Mä olin todella hyvillä mielin kun lopulta otimme viimeiset ravit ja Samin kaviot kopsahtelivat tuttuun tallipihaan. Mun aiempi auringonpalvontapaikkani oli nyt kuin ammuttu täyteen: tunnistin porukasta ainakin Kasperin, Jonathanin, Locin ja Destinyn loikoilemassa pienellä nurmikonkappaleella iltapäivän auringossa. Jengistä osa nosti päätään laiskasti kuullessaan meidän lähestyvän, ja mä sain osakseni muutaman iloisen tervehdyksen. ”Heei, mitenkäs meni maastoreissu?” Destiny huikkasi ja käänsi kylkeä niin että selkäkin sai osansa auringosta. ”Hienosti meni", kiekaisin takaisin kun liu'uin alas narahtelevasta nahkasatulasta. "En taida tietää montaa ihanampaa asiaa!”
Sam suorastaan höyrysi kun talutin sen viileään talliin, vaikkei meidän lenkki ollut edes vauhdikkain mahdollinen. Kuskasin herran suoraan pesukarsinaan, riisuin siltä hikiset varusteet ja ryhdyin laskemaan letkusta viileää vettä sen jaloille. Kastelin samalla vaivalla pienen pesusienen ja huuhtelin sillä tumman, satulan muotoisen hikiläikän orin selästä. Ennen kuin kirskautin hanan kiinni, mun oli pakko työntää käteni kupiksi valuvan veden alle ja roiskauttaa viileää helpotusta kuumottaville kasvoilleni. Ai jessus kun tekikin hyvää! Vetäisin orin peitinkarvan lävitse hikiviilalla, kertaalleen pehmeällä harjalla ja talutin sen sitten takaisin tarhalleen. Aamupäivällä katselemamme Mara-ori luimuili samaisen tarhan nurkassa, ja liinakko Velli jolkotti heti vastaan kun näki meidän astuvan portista sisään. Pujautin riimun pois Samin kauniista päästä, raaputin hellästi sen otsan pientä tähteä, ja peruutin sitten aidan turvallisemmalle puolelle orien aloittaessa jokakertaisen leikkinsä. Oliskohan seinustalla tilaa vielä yhdelle auringonottajalle?
** Kiitos Sanna ihanista kommenteista! :-) Taas suorittelin ekstraa, sanat on vihreellä korostettuna tekstissä. Ja muuten, mulla oli linkitetty kyllä se vaellustapahtuman piirrustus mun kaappiin, mutta ei niitä palkkoja siitä eikä piirrosten sitä laskuria. Aattelin että sanon jos se on jäänyt kiireessä tahi vahingossa. Sannan kommentti
Olet kuin tehty Saminkaltaiselle hurmurille! Sam on tosiaan melkoinen työmyyrä, eikä sitä haittaa ollenkaan vaikka se pääsisi vähän työskentelemään maastoissakin. Välillä tuntuu että se suorastaan odottaa täristen päivän treeniä. Oletko ratsastanut kauankin? Vaikutat taitavalta ratsastajalta ja osaat pyytää Samilta oikeita asioita oikeaan aikaan. Sinun kannattaisi melkeinpä osallistua Samin kanssa Metsälammella satunnaisesti järjestettäviin koulukisoihin – heti kun saat omasta mielestäsi riittäväsi "tatsia" Samiin ja sen kanssa treenaamiseen.
Kirjoitat hurjan pitkiä tarinoita, joiden lukemiseen ei kyllästy. Se puolestaan johtuu siitä, että kuvailet paljon ja kerrot elävästi. Hyvä esimerkki lukijan mielenkiinnon koukuttamiseen on tämänkin tarinan aloitus: aloitit tarinan keskeltä tapahtumia, ja vasta sen jälkeen palasit tarinassa "lähimenneisyyteen". Tällä tavalla saadaan herätettyä heti ensimmäisessä virkkeessä lukijan mielenkiinto.
Piirroksesi ovat upeita ja ne piristävät mukavasti Samin päiväkirjaa. Hevosen ja ihmisen rakenne on selvästi hallussasi, ja käytät upeasti varjostuksia ja värejä. Tästä kuvasta mieleen tulvahtaa raikas ja lämmin kesäpäivä, rantasaunan ja vihtojen tuoksu sekä lintujen laulu ja kavioiden rahina kentän hiekkaa vasten. Aivan upea toteutua, ei voi muuta sanoa.
En ole varma olenko sanonut sinulle jo, tai tiesitkö muuta kautta, mutta voit kirjoittaa tarinoita tai piirtää halutessasi myös toisten hevosten päiväkirjoihin. Metsälammella hoitajilla on sellainenkin oikeus, kunhan omaa hoitohevostaan ei unohda.
Lisään piirrospalkkion vielä kaappisii, se oli unohtunut, hyvä kun huomautit!
25,40v€ + tarina- ja piirrosmerkintä!
|
|
|
Post by Sinte on Jul 16, 2014 17:34:02 GMT 2
Aavan estetunti 16.7. Ratsastajana Loci, aiheena jumppasarjat
Sam ei oikein olisi malttanut keskittyä ravilähestymisiin ja pieniin esteisiin tänään – yli olisi pitänyt päästä kovaa ja korkealta. Sait kuitenkin orin nopeasti avuille ja siten tuotua sen melkein joka kerta hyvin sisään. Jumppasarjalla ei Samin kaltaisen kokeneen hyppääjän kanssa tarvinnut kuin istua rauhassa ja pitää jalka kiinni. Pudotuksia tai kieltoja ei teidän suorituksissa näkynyt: muistit hyvin tukea ja odottaa hevosta niin, että se kyllä hyppäsi puhtaasti, vaikka olisi hiukan juureen tullutkin. Hienosti pysytelty selässä myös Samin koikkaloikissa ilman ohjia mennessä! Muista vielä pitää katse koko ajan ylhäällä menosuunnassa, este kyllä tulee ja menee ilman, että puomeja jää katsomaan.
|
|
|
Post by Cella on Jul 28, 2014 21:45:05 GMT 2
Kuin salama kirkkaalta taivaalta Sam & Cella 28.7.2014 Mä hyräilin iloisena Eppu Normaalia samalla kun ihastelin kuinka nätisti suka liukui kiiltävällä karvalla. Pyyhkäisin pehmeää harjaa käteeni, luikahdin orin kaulan alitse ja jatkoin harjaamista vaikkei tahraton karva sitä olisi välttämättä tarvinnutkaan. Samia oli ihana helliä ja harjaaminen mun ehdotonta lempipuuhaani hevosten parissa – siinä vahvisti sidettä eläimeen ja pääsi sen kanssa ihan kunnolla kosketuksiin. Me oltiin molemmat Sammyn kanssa aivan ylihyvällä tuulella, en tiedä kumpi oli tartuttanut sen kumpaan. Luultavasti oltiin oltu molemmat jo aamulla ihan iloisia ja sitten lietsottu se hyvä fiilis isommaksi toinen toisillemme. Miten ikinä olikaan, niin ei voinut valittaa! Mä olin vielä pitkästä aikaa saanut nukuttuakin hyvin, äiti oli pistellyt Dubaista rahaa mun tililleni ja olin kaiken kruunuksi vielä osunut kaikkiin vihreisiin valoihin ajaessani tallille. Pienet asiat, niistähän kliseisesti se onnellisuus tulee! (tab) Aamupäiväisen tallin hiljainen tohina kaikui käytäviltä samalla kun kumarruin nostamaan ruunikon hoitohevoseni etukaviota ilmaan. Kuului lyhyitä naurunpyrskähdyksiä, talikon kolahtelua kivilattiaan, nahkan narahtelua, korkokenkien kopinaa… Hetkonen. Mitä? Laskin Samin jalan maahan kesken putsauksen ja kumarruin katsomaan puolioven yli vaivihkaa leveälle käytävälle: siellä joku melko upean näköinen brunette pyöri kiilakoroissaan ja ylitiukoissa farkuissaan kuin ei olisi koskaan nähnyt tallia, saatika hevosta. Jotain tuttua tytössä oli, mutta se ei kääntynyt kunnolla muhun päin ennen kuin oli jo melkein Samin karsinan kohdalla. Lopulta se heitti pitkät kutrinsa naamansa edestä ja katsoi suoraan mua silmiin saaden mut henkäisemään tahattomasti ja kadottamaan sen koko päivän loistaneen hymyni ennätysajassa. ”Mitä… Ami?” Samira Vallila, tutummin Ami, mun hemmoteltu, raivostuttava, manipuloiva ja niin veemäisen hyvännäköinen pikkusiskopuoleni. Sitä puoli-osuutta korostin enemmän kuin mielelläni jos meidät jouduttiin jollekulle esittelemään, ei sillä että kukaan olisi meitä koskaan erehtynyt luulemaan täyssiskoiksi. Me oltiin yhtä eri maata kuin herne ja kaasugrilli: siinä missä mä olin vaalea oli Ami tumma, missä mä olin hymyilevä se oli nyrpeä, mä olin lyhyt, se pitkä. Hoikkia me oltiin kyllä molemmat, mutta Ami oli sellainen ”teen salaa töitä alusvaatemallina”-tyyppinen, mä taas iki-ihanaa ”jämähdin kahdeksanvuotiaaksi”-sarjaa. Mä en ollut nähnyt sitä melkein kolmeen vuoteen ja siinä se nyt seisoi muikistelemassa meikattuja huuliaan ja räpyttelemässä luonnottoman pitkiä ripsiään. Mun aiempi hyväntuulisuus oli ripsahdellut lattianrakoon ja kaivautunut Kiinaan, sen karkottamisen kyky tolla tytöllä todella oli. (tab) ”Vaau, Ellamaria”, Ami aloitti pehmeällä äänellä ja silmäili mua varsin epämukavaan tyyliin päästä varpaisiin, ”Viimesestä onki ollu ihan liian pitkä aika siskokulta!” En todellakaan voinut rehellisesti samaistua kyseiseen ajatukseen, mun mielestä mikään aika ei ollut liian pitkä olla erossa Amista, mutta hymyilin kuitenkin kuivakkaasti vastaukseksi. Tyttö alkoi silmäillä ympärilleen ja kieputella hiuksiaan kuin olisi jo nyt kyllästynyt keskusteluumme, ja hätkähti kun Sam työnsi päänsä karsinasta ulos. ”Mitä sä täällä teet?” kysyin lopulta suoraan, kun small talk ei oikein nyt kiinnostanut. Ami ei vaivautunut katsomaan muhun kun vastasi: ”Tulin hakeen mutsilta sen yhen telkan, se lupas sen mun uuteen kämppään.” ”Jaaha, mitäs vanhalle kämpälle kävi?” ”Se… se ei ollu nii kivalla alueella”, Ami selitteli ja väläytti mulle kuuluisan hymynsä jolla oli päässyt aina luikahdettua pulmista kuin koira veräjästä. Ilmeisesti sen mielestä se kikka toimi 18-vuotiaalla yhtä hyvin kuin pienellä tytöntylleröllä – ja eipä siinä, varmaan tuolla ulkonäöllä toimikin. Koitin kovasti olla pyörittämättä silmiäni. ”Nii muuten, jään asusteleenkin sun kaa mutsille vielä hetkeks, mun uus kämppä ei oo vielä muuttovalmis.” Mä meinasin vetää Samilta pölähtänyttä irtokarvaa väärään kurkkuun, kun olin jo pahaa aavistamattomana aloittanut harjaamisen uudelleen. Mä ja Ami asumassa saman katon alla, taas? Not gonna happen. Ehdin jo avata suuni vastaukseen, mutta sain onneksi napsauttaa sen kiinni kun Destiny hiippaili paikalle kolme muuta, melko tuoretta Metsisläistä perässään. Kiran ja Reetan olinkin tavannut jo, mutta porukan mukana kulkeva poika oli mulle vieras. Tytöt moikkasivat mulle iloisesti ja alkoivat kertoa jostakin tallivintin äskeisestä tapahtumasta, mutta hiljalleen äänet alkoivat hiipua ja lopulta katosivat täysin heidän nähdessään mun ilmeeni. Mä taisin näyttää ulospäin samalta kuin musta tuntuikin, nimittäin siltä että mun pää irtoaa kohta hartioista ja räjähtää. (tab) ”Miten niin sä muutat tänne, eihän siinä oo mitään järkeä?” ”Kuis niin, mä lopetin koulunkin, eikä Tatun kämpille kuulemma mahtunut.” No eipä varmaan, meidän isoveli Tatu piti Amista suunnilleen yhtä paljon kuin allergikko paarmoista. Säästyin kuitenkin jälleen onnekkaasti vastaamiselta, kun tällä kertaa paikalle tömähti Kasper. Sam käänteli korviaan ihmeissään, varmaan kummasteli miksi näin moni ihminen parveili sen karsinan edustalla. (tab) ”Samira?” Kasper kysyi ihmeissään, ja Amin ilmeen muuttuminen oli kyllä näkemisen arvoista show'ta. Sen tavanomainen murjotus vaihtui hurmaavaan hymyyn ja hiustenheilautteluun, höystettynä huulien muikistelulla ja kunnon poseeraamisella. Tällä kertaa en voinut estää silmiäni pyörähtämästä, mutta onneksi Kasper oli aina ollut immuuni Amin myrkylliselle ihanuudelle. ”Mitä sä täällä?” Kasper sai kysyttyä hu*neena nykivän suupielensä lomasta, ja Ami sai selvitettyä koko dramaattisen elämänsä kuviot pojan kuultavaksi. Kasperin silmät käväisivät monta kertaa varsin tietäväisen näköisinä meikäläisessä, se kyllä tajusi vanhasta kokemuksesta miksi mun pääni punoitti niin hälyttävästi, mutta piti luojan kiitos suunsa supussa. (tab) ”… ja nyt mun pitää luuhata täällä kun Cellalla on avaimet ja sen pitää ajaa mut kämpille kaikkien mun tavaroiden kanssa”, Ami lopulta päätti jorinansa ja hymyili sädehtivästi yleisölleen. ”No, mehän voidaan ottaa sut mukaan, käydään vaikka nappaamassa jotain juotavaa, nii Cepa saa hommansa tehtyä ja te pääsette lähteen nopeemmin”, Kasper ehdotti, ja Desi, Kira, Reetta ja uusi poika nyökkäilivät hymyillen. Mä en ole ehkä koskaan rakastanut ketään niin paljoa kuin niitä sillä hetkellä, kun ne taluttivat mun siskopuoleni tallista ulos. Juoksin heti oven sulkeuduttua satulahuoneeseen, kiskoin itseni ratsastuskamppeisiin ja varustin Samin suunnilleen liikkeessä – nyt en todellakaan halunnut ottaa sitä riskiä että joku tulisi meitä viivyttämään. Tai sitä että jengi ehtisi tuoda Amin takaisin, ei niillä kauaa kestäisi tajuta millainen demoni se on. Kouluratsastus on aina ollut mulle se pakokeino todellisuudesta. Se oli mulle kuin klassinen sinfonia, joka voi polveilla aivan mihin vain, joka saa ihon kananlihalle, ja joka auttaa hiljentämään sen päänsisäisen kakofonian ja vain rentoutumaan. Tälläkin hetkellä kuulostelin kuinka Samin kootut raviaskeleet rummuttivat maneesin hiekkapohjaa vasten ja asettelin sitä kevyesti ohjalla kohti kentän keskustaa. Hiljalleen Amin tulon aiheuttama paino alkoi poistua hartioilta ja kaikki muu sulkeutua ympäriltä – mä sulauduin hitaasti satulaan ja tunsin orin lihasten liikkeen kuin ainoana asiana maailmassa. Maneesi oli viileämpi ja suojaisampi kuin helteinen, ukkosta ennustava kenttä, ja vaikka tila oli hiukan pienempi meillä oli kahdestaan hyvin tilaa pyöriskellä ympäriinsä. (tab) Samalla kun taivutin Samin keskihalkaisijalla avoon sisäpohkeeni ympärille, tuumin kuinka pitkään mä olin tätä tehnytkään. Jo ihan pikkumukelona olin hakenut lohtua hevosten luota, ja vanhemmiten aina enemmän ja enemmän koulusatulan puolelta. Siellä oli kohdattu kiusaamiset ja kiukut, sydänsurut ja koulustressit, ja Briteissä sotkuiset ajatukset ja koti-ikävät. Siksi varmaan ratsastaminen oli sellaista, johon en tahtonut ketään katsomaan, se oli niin henkilökohtaista. Olin vihannut aiemmilla talleillani aina sitä, kuinka jossain vaiheessa porukka alkoi aina maanitella mua kisaamaan, valmentautumaan tai itse valmentamaan, tai esittelemään taitojani joillekin tyypeille joiden he halusivat vaikuttuvan. Siksi olin Metsiksellä koittanut pitää visusti pahimmat koulupurkaukset piilossa, vaikka täällä väki olisikin varmaan hyväksynyt mut ihan hyvin tällaisenakin. Vanhat tavat istuvat tiukassa, ja ehkä kuitenkin parempi näin. Päivällä aiemmin pulppuillut hyvä tuuli alkoi palailla kun Samin pitkät askeleet kuljettivat mua eteenpäin. Mä annoin sen irrotella lapojaan oikein kunnolla: lisäsin ravia aina vaan enemmän, ja orista tuntui löytyvän aina yksi pidempi vaihde lisää. Liitelimme katsomon päätyyn ja nostimme kulmassa laukan – vauhti viilensi ihanasti helteessä nihkeäksi muuttunutta oloani. Sam toimi mun alla niin upeasti etten oikein vieläkään käsittänyt sitä, olinhan ratsastanut kovakapasiteettisia hevosia ennenkin. Tämän ruunikon kanssa oli tuntunut loksahtavan kaikki kohdalleen saman tien. (tab) En voinut, enkä oikeastaan halunnutkaan, vastustaa kiusausta ja testailla mihin meistä todella olikaan. Sammy tuntui ihanan innokkaalta kuolainta vasten, joten annoin sille pohjetta pyyntönä kovatempoisempaan laukkaan. Sitä tempoa kyllä irtosi, jylistimme kentän halkaisijan poikki parissa sekunnissa, ja mun täytyi vähän ottaa vauhtia takaisin uralle kaartaessamme. Puolipidäte ja kevyt sisälonkan avaus riittivät avuiksi laukanvaihtoon, ja nyt lähdin puolestani kokoamaan orin liikettä. Kohotin kättäni edestä, istuin tiiviimmin satulaan, mutta pidin silti pohkeella laukan eteenpäinpyrkivänä. Sam pärski keskittyneenä ja mulla oli ihanan kevyt olo sen selässä – olin sulkenut kaiken muun ulkopuolelle ja keskityin vain itseni ja ratsuni haastamiseen. (tab) Askel askeleelta Samin muoto kohosi ja tiivistyi kun se veti takajalkojaan pitkälle alleen. Osasin kuvitella kuinka orin häntä kohosi selkälihasten työskentelystä, eikä mun tarvinnut katsoa edes peileihin tietääkseni kuinka hienoa sen koottu laukka olikaan. Käänsin puoliverisen varovaisella ulkopohkeella pituushalkaisijalle, suoristin sen ja istuin entistä tiiviimmin satulan kaarta vasten. Käsi kohosi lisää ja ratsastin pohkeellani ohjaa vastaan – Samin askel lyheni lyhenemistään mutta pysyi rytmikkäänä ja korkeana. Mun syke nousi pikkuisen kun tein pienet puolipidätteet istunnallani, tämä olisi tämän sinfonian loppuhuipennus. Kokosin oria askeleessa, ja se alkoi lähennellä aivan maksimia kokoamisastettaan. Suljin silmät pieneksi hetkeksi, kuulin kuinka Sam pärskäytti suupielistään vaahtoa ryntäilleen, ja annoin palaa. Asetus vasempaan, vahva oikea pohje ja pitkä vasen jalka. Katse vasempaan sivuun ja istunnalla eteen, käsi kohonneena ja mutta antaen tilaa hevosen kaulan liikkeelle. Sam hoksasi puolen askelen epäröinnin jälkeen mitä haen: sen laukka jäi polkemaan korkeana paikalleen ja sen etukaviot jatkoivat rummuttamista vasemmalle. En uskaltanut suunnilleen edes hengittää, myötäsin kiitoksena ja pidin avut hellittämättöminä. Hikinen ori pyörähti ensin puoli kierrosta, ja lopulta täyden, hyvämuotoisen piruetin itsensä ympäri. Kun orin turpa osoitti taas lähtöpisteeseemme, suoristin sen ja päästin sen venyttäytymään vahvasti kootusta muodostaan. Mun sydän lauloi, tuollaista onnistumista en ollut kokenut aikoihin! Piruetin jälkihekumassa mä siirtelin Samin raviin ja lähdin keventämään antaakseni sille tilaa rentoutua. Ori tuntui aivan loppumattoman energiseltä, se olisi varmaan pistellyt menemään vielä parit GP-radat ja puolentoista metrin hypyt tähän tunnin päätteeksi jos olisi itse saanut päättää. Taputtelin sitä naureskellen, ja kaarsin sen ympyrälle menevässä keskiravissa. (tab) Aloin jo henkisesti valmistautua loppukäynteihin ja talliin palaamiseen: ratsastushetki meinasi venyä aina vaan, enkä mä voinut ikuisuuksiin siirtää Amin hakemista vaikka mieli tekikin. Alkoihan ulkoa kuulua jo myrskyisää tuulen ulinaa ja ukkosen etäistä jylinääkin. Huokaisten siirsin Samin käyntiin. (tab) Ruunikon tiiviisti mua kuulostelleet korvat kääntyivät höröön, ja mä vilkaisin ajatuksissani perässä mitä se oli maneesissa huomannut. Nostaessani katseeni mun pasmat menivät aivan sekaisin, niin sekaisin että meidän aloiteltu ympyräura jäi aivan puolitiehen ja jouduin pysäyttämään Samin kentän keskelle. Katsomon laitaan nojaili hahmo. Sanna katseli meitä oudon ilmeettömästi, silmät hieman suurina ja sen näköisenä että oli nojaillut siinä jo hyvän tovin. (tab) Mä istuin hiljaa korkeassa selässä napittaen naista ja tämän reaktiota. Mä pelkäsin kuulevani sen saman tutun laulun taas: miksen ole kertonut että osaan ratsastaa noin, miksi osaan ratsastaa noin, miksi en kisaa, missä olen treenannut, voinko edustaa tallia tulevaisuudessa, voiko meitä kuvata videolle… Se oli kuultu jo pariin kertaan, ja ajatuskin sai mut vähän ahdistuneeksi. Lopulta pitkän hiljaisuuden jälkeen Sanna nousi, harkitsi hetken maneesin ovella, ja kääntyi sitten hymyilemään mulle virkkoen vain ja ainoastaan: ”Se näytti kauniilta.” Sannan kommentti
En ole hetkeen lukenut näin virheetöntä, pitkää ja säväyttävää tarinaa! Ehdottoman upea teksti, nyt viimeistään huomaan mihin sinussa on ainesta! Tämä on papukaijamerkin arvoinen kirjoitus, paljon onnea suorituksesta!
Tarinasi oli erittäin pitkä ja lähestulkoon virheetön. Kuvailit paljon, elävöitit tekstiä erilaisilla ilmaisuilla ja selkeästi panostit tarinan laatuun. Tätä voisi melkein jo kutsua novelliksi! Toiminnan keskeltä poimittu aloitus oli ytimekäs, se kiinnitti lukijan jatkamaan tarinaa eteenpäin. Lopetus oli myös hyvin intensiivinen, se kiteytti paljon ajatuksia ja tunteita. Tarinassa teksti eteni reippaasti omalla painollaan, mikä on hyvä asia etenkin kun aloitus ja lopetus oli kohdallaan. Tarina sisälsi paljon tunnevaihteluita, mikä teki tekstistä mielenkiintoista luettavaa.
Kiinnitin huomiota tekstissä oleviin "pienempiin" kappalejakoihin jotka yleensä hoituvat sisennyksillä. Pienempinä kappalejakoina käyttämäsi yksittäiset rivinvaihdot tekstissä tekivät siitä hieman sekavan, sisennyksillä olisit saanut asian korjattua ja samalla tekstiin ulkonäköä. Foorumilla on hankala tehdä sisennöksiä, mutta kerron sinulle kuinka onnistut siinä: sisennyksen voit tehdä kirjoituslaatikossa kun vaihdat "BBCode" muodon "Preview" muotoon (valintakohta löytyy aivan kirjoituslaatikon vasemmasta alareunasta). BBCode on koodipuoli ja preview-puoli on esikatselutila jossa voi tarkastella miltä teksti näyttää lähetettynä. Esikatselutilassa tekstiä voi kuitenkin muokata. Sisennyksen (esim. tässä) voit tehdä tekstirivin alussa painamalla tab-näppäintä jossa on kaksi eri suuntaan osoittavaa nuolta päällekäin. Löytyy näppäimistön vasemmasta reunasta. Tabeja voi laittaa vaikka kaksi peräkkäin. Merkitsin niiden kohdat tollasilla coolin pinkihtävillä (tab)-merkinnöillä tarinaan.
Erinomaisen upeaa!
//Unohtuneet korjaukset, lisätty 31.7.//
”teen salaa töitä alusvaatemallina”-tyyppinen -> Lainauksen ja yhdysmerkin väliin tulee välilyönti, sillä ennen yhdysmerkkiä oleva lainaus on moniosainen. -> "Teen salaa töitä alusvaatemallina" –tyyppinen
”jämähdin kahdeksanvuotiaaksi”-sarjaa -> "jämähdin kahdeksanvuotiaaksi" –sarjaa
30v€ + papukaijamerkki
|
|
|
Post by Cella on Sept 7, 2014 16:34:58 GMT 2
Happamia, sanoi kettu Sam & Cella 7.9.2014
Läksyt, kirjat ja pitkät työpäivät. Uudet luokkakaverit, tuimat opettajat, koulukuvaukset, laiskat aamuvuorot, odottavat kokeet, esseiden palautuspäivämäärät – niistä kaikista oli Metsisläisten vierähtänyt kuukausi tehty. Siis kaikkien muiden paitsi mun. Jos tömähti Sannan kämpälle arkipäiväisenä iltana löysi vuorenvarmasti kourallisen väsähtäneitä koululaisia ja työläisiä linnoittautuneina mukaviin sohvanmutkiin odottelemaan hoidokkiensa tuntien loppumista. Ja puhumaan koulusta. Voi jumansviidu kun ne jaksoi puhua koulusta! Metsälammen porukka oli täynnä maailman ihanimpia tyyppejä, mutta mulla itsellä ei ollut koulukeskusteluun mitään sanottavaa, tulisihan mun pulpettiin paluuni eteen vasta vuoden päästä – jos silloinkaan. Siksi samojen läksyjuttujen kuuleminen kymmenennen kerran alkoi maistua jo puulta, ja olinkin opetellut viimeisen viikon aikana pakenemaan kouluturinoita Samin seuraan. Sammy herätti mut ajatuksistani pysähtymällä kuin seinään sieraimet suurina, ja jäi katselemaan kuinka tuuli kahisutteli syksyisten puiden lehtiä. Orissa oli valtava määrä virtaa, ollut siitä asti kun helteet olivat hellittäneet, ja se tuppasi keksimään itse itselleen kaikkea jännittävää tekemistä jos mä en sitä sen mielestä tarpeeksi tarjonnut. Sama koski kyllä lähestulkoon kaikkia tallin hevosia: etenkin tuulisina päivinä ne sinkoilivat ympäri seiniä kuin kengurut joilta oli katkennut jokin olennainen mutteri päästä. Olimme Samin kanssa tänään tehneet jo hyvän tunnin mittaisen estetreenin, mutta vielä oli pakko lähteä iltakävelylle kun puhtia tuntui olevan aina vaan. Mikäs siinä, happihyppely teki varmasti mullekin hyvää, ja sääkin oli aivan ihana. Kunhan vaan ehdittäisiin kotiin ennen kuin tulee pimeää. Ruunikko lenkkikaverini lähti pienestä kehotuksesta taas liikkeelle, ja seuraili korvat hörössä johtaessani sitä Metsälampea ympäröivillä peltoteillä. Tavallisesti höpisin orille jatkuvalla syötöllä kaikenmoista diipadaapaa, mutta tänään taitoimme matkaa täysin hiljaa. Läheisestä nuokkuvasta omenapuusta kopsahti yksi painava hedelmä maahan, ja mä kumarruin noukkimaan sen lahjaksi suurelle seuralaiselleni. Pysähdyimme pellon laitaan siksi aikaa kun Sam rouskutti herkkuaan, ja mä katselin edessä avautuvaa, auringonlaskun värjäämää maisemaa ajatuksiini uppoutuen. Tästä olisi tulossa varmaan mun elämäni erikoisin syksy, ilman koulua ja tällä hetkellä ilman töitäkin. Vapaa-aikaa mulla oli enemmän kuin oli koskaan ollut, asustelin yhä yhdessä Amin kanssa äidin huidellessa ympäri eteläistä pallonpuoliskoa, ja Metsälampi oli tuonut mun elämääni paljon uusia ystäviä, niin eläimiä kuin ihmisiäkin. Hyviä asioitahan kaikki pääosin olivat, mutta tottumista oli. Havahduin jälleen tähän maailmaan, kun Sam koitti täysin voimin kurotella iloisenpunaisia pihlajanmarjoja parempiin suihin. Nykäisin herran pään pois puusta juuri ennen kuin se tavoitti saaliinsa ja kehotin sen uudelleen käyntiin - kun olisin antanut sen pöllöillä vielä sekunnin itsekseen olisi voinut tulla pojalle tympeän hapan yllätys. Vaikka sen ilmeen olisin kyllä tahtonut nähdä. Nauratti. Vaeltelimme pellonreunaa seuraillen metsikön laidalle saakka, mutta polun haarautuessa ohjasin Sammyn takaisin tulosuuntaamme. Tuuli tuiskautti sekä mun tukkani että puoliverisen pitkäksi venähtäneen kesäharjan aivan sekaisin ja tuntui sen verran syksyiseltä että vetäisin takin kiinni. Pyyhkiessäni hiuksiani naamaltani hätkähdin äkisti, kun Samin suuri, samettinen turpa kosketti poskeani yllättäen. Ori heitti päätään moittien sätkyäni, mutta ojentautui sitten uudelleen hipaisemaan kasvojani. Seisoin aivan hiljaa, lähes hengittämättä, ja annoin sen puhista kuumaa ilmaa viileälle poskelleni. Tämä oli ensimmäinen kerta kun ori osoitti minulle tällaista hellyyttä: se kyllä toimi kanssani aina hyvin, vastasi rapsutuksiini ja kehuihini, mutta muuten se oli kovin ylpeä ja viileä kaikille. Nyt kun se lepuutteli pehmeää turpaansa mun olallani onnellisen näköisenä, mun mahassa tuntui pieni liikutuksen ailahdus. Painoin pehmeälle nenälle pienen suukon. Tällaiset hetket tällaisen hevosen kanssa tekisivät tästä myös elämäni parhaan syksyn.
Sinten kommentti
Onpa ihanaa lukea pitkästä aikaa tekstiäsi! Tuntuu tosiaan siltä, että koulun alut ovat syöneet ison osan tallilaisten aktiivisuudesta ja yleisistä puheenaiheista. Ehkä havaittavissa on lievää – toisilla varmasti suurempaakin – syysmasennusta: vielä vähän aikaa sitten köllöteltiin helteisillä rannoilla ja nautittiin auringosta. Illat pimenevät ja päivät viilenevät, se tulee väistämättä vastaan joka syksy ja olisikin upeaa jos siitä oppisi nauttimaan. Mä ainakin odotan innolla ruska-aikaa, se kruunaa jokaisen syksyn!
Tarina oli syksyisen tunnelmallinen: lempeää, rauhallista ja seesteistä luettavaa. Väritit sitä syksyn sävyillä kuvailun kautta, tekstiin pääsi hyvin mukaan lukijana. Teksti oli pohtivaa ja toit esiin omia ajatuksiasi ja mietteitäsi, mikä herätti myös lukijan mielenkiintoa. Kertakaikkiaan ihana tarina, tällaisia on ihan mahtavaa lukea fleeceviltin alla kuuma kaakao kädessä!
Kuva piristi tarinaa ja korosti sen syksyistä tunnelmaa. Lukija olisi miltei voinut kuvitella sen tarinaan näkemättä sitä ensin. Erityisen kauniisti olet onnistunut taustalle piirretyn maiseman kanssa! Se näyttää aivan akvarelleilla maalatulta. Kaunis kuva ja kaunis tarina.
En löytänyt tekstistä korjattavaa, ja kuvaa en valitettavasti osaa kommentoida enempää. Kokonaisuus oli papukaijamerkin arvoinen, paljon onnea jo toisesta suorituksesta!
30v€ + papukaijamerkki
|
|
|
Post by Cella on Oct 21, 2014 1:59:32 GMT 2
Yli kiven ja kannon Sam & Cella 21.10.2014 Jos kouluratsastus oli mulle se maailman rakkain, kylmät väreet nostattava sinfonia, niin esteratsastus oli jotain aivan muuta. Se sai olon kuplimaan kuin parhaanakin perjantai-iltana, adrenaliinin kohisemaan, ja sellaisen "you can't bring me down" -hymyn nousemaan väkisinkin huulille. Se oli mulle voimaannuttavaa rokkia. Se oli Eye Of The Tiger. "Lisää", puhisin hengästykseni lomasta näkökenttäni rajamailla viipottavan blondin pään suuntaan, ja se pää suuntasi saman tien kohti lähintä pystyä. Desi nosti ylintä puomia vaaksan verran, ja jäi sitten ihmeissään katsomaan, kuinka raidallinen puomi killui sen silmien tasolla. "Woah... Nää on jo melkosen korkeita." Mä vain nyökkäsin lyhyesti ja ravuutin Samia välissä pitkäksi. Musta tuntui että mitä pidemmälle syksy eteni sitä enemmän ja enemmän orilla oli virtaa, nytkin yli sadassakahdessakymmenessä sentissä huojuvat esteet vetivät sitä vaivihkaa puoleensa kuin painovoima meikäläistä. Se rakasti tätä. Melkoinen vaari. Suuret kaviot jymistivät maneesin hiekkaa peittäen alleen kattoon hakkaavan sateen äänet. Mä muuttelin tahallani esteiden järjestyksiä mielivaltaisesti, mutta Sammya ei horjuttanut mikään. Se kääntyi sulavasti vaikka kolikon päällä, ja ponnisti vaikka paikaltaan jos pyytäisin. Sillä oli hyvä päivä, mulla oli hyvä päivä, ja meillä oli mieletön flow päällä. Vetäisin keskivartalon lihaksilla kropan haltuun noustessani kevyeen istuntaan. Kannattelin kroppaa ylhäällä koko estevälin ajan tehdäkseni homman Samille niin kevyeksi kuin mahdollista, vaikkei sitä tuntunut mun paino haittaavan vaikka roikkuisin sen kyljellä. Naulitsin katseeni maneesin esteistä korkeimpaan, punaiseen okseriin, ja jo mun katse lähti johtamaan ruunikkoani oikeaan suuntaan. Mä kostutin kuivuneita huuliani samalla kun testailin jarrut läpi ennen estettä. Tää oli suurimpia mitä mä olin koskaan hypännyt, vaikka Sammylle ei lähellekään maksimeja. "Eaaaasy", mutisin hiljaa, varmaan enemmän itselleni, ja pidin orin huolellisesti molempien pohkeideni välissä. Se imi kovasti esteelle ja painoi hieman kuumuneena kuolaimeen, vaikkei herrasmiehenä ryöstää yrittänytkään. Anna mun mennä jo, se varmana aatteli pärinänsä lomassa. Anna. Mä menisin kyllä jo. Punaiset puomit tuntui lähestyvän aivan naurettavan hitaasti. Mun harjaantuneen silmän arvioitua etäisyyden kolmeen laukkaan mä annoin ohjaa ja hain tasapainoni kohdilleen. "Mee vaan", kuiskasin. Samin vahva ponnistus oli kuin isoisän ikivanhan kiväärin potkaisu sillä ampuessa. Orin hyppytyyli oli kuitenkin niin kauhean kevyt sen kokoon nähden, kuin vietereillä loikkisi. Se ojentautui okserin päälle hypyn huippukohdassa, ja mun lähtiessä sijaamaan painoa taakse se veti takajalat alleen ja asetti osaavasti etujalkansa alastuloa varten. "Wau, hyppäätte kyllä sikahienosti!" Desin ääni kuului hassun kumeasti mun adrenaliiniryöpyn aiheuttamalta kohinalta. Mä hymyilin tytölle sädehtivästi ja taputin molemmin käsin Samin kaulaa. En voinut käsittää miten se osasi kaiken muun lisäksi vielä hypätä tällä tavoin - tää oli eka kerta kun sen estekapasiteetin todella näin. "Nosta vielä vähän", rohkaistuin hetken päästä sanomaan Destinylle, joka oli selvästi valmistautunut jo esteiden pois keräilyyn. "Mit... vieläkö? Eikä.. ootko muka varma?" Mä katsoin Samin korvia, joita se höristeli pettyneen oloisesti kohti esteitä. Se tiesi kyllä mitä käyntiin siirtyminen tavallisesti treenin jälkeen tarkoitti, ja sitä harmitti lopettaa. Se piristyi intopiukeaksi kirahviksi sillä sekunnilla kun lyhensin ohjat takaisin tuntumalle ja herättelin alapohkeella takajalat mukaan laukan nostoon. "Oon mä", mä virnistin. "Kerta kiellon päälle." Sinten kommentti
Kyllä Samilla virtaa riittää, se on tullut huomattua jo monella estetunnilla. Se vaatii tosin onnistuneisiin suorituksiin tarkkaavaisen ja osaavan ratsastajan. Tulet Samin kanssa hyvin toimeen, ja ystävyytenne tuntuu syvenevän päivä päivältä. Tehän voisitte vaikka lähteä valloittamaan kisakenttiä!
Kokonaisuudessaan LOISTAVA tarina! Tähän pääsi hyvin mukaan, teksti pysyi mielenkiintoisena ensimmäisestä virkkeestä viimeiseen virkkeeseen. Olit valinnut tarinaan hyvin lyhyen tapahtumaskaalan, mutta kuvailit sitäkin yksityiskohtaisemmin – vaihe vaiheelta, huolellisesti ja sujuvasti. Todella upeaa ja mielenkiintoista tekstiä, jota oli ilo lukea! Pisteitä satoi myös runsaasta vertaiskuvien käytöstä sekä kieliopillisesti virheettömästä tekstistä.
Mulle ei jäänyt yhtään korjattavaa. WAU!
23,90v€ + papukaijamerkki (hävettää antaa kaksi peräkkäisistä tarinoista, mutta ei mulla ole vaihtoehtoja!)
|
|
|
Post by Sinte on Dec 15, 2014 18:50:50 GMT 2
Pirje Nordströmin kouluvalmennus 3.12. CELLA & SAM "Tunnin alussa Samilla tuntui olevan hirmuisen paljon energiaa. Istuntasi oli hyvä ja istuit syvällä satulassa myös harjoitusravissa, mutta ohjastuntumasi oli aivan liian voimakas. Pyysin sinua keventämään tuntumaa ja myötäämään enemmän erityisesti asettavalla ohjalla. Muutaman kerran kiristit ohjastuntumaa automaattisesti, mutta tiukkojen muistutusten jälkeen opit itsekin korjaamaan tilannetta. Kun ohjastuntuma oli parempi, Samkin kulki paljon nätimmin. Pyysin sinua rentouttamaan tarpeettomat lihasjännitykset, pidättämään aina sisäänhengityksellä ja rentotumaan uloshengityksellä. Kun itse rauhoituit, myös Sam reagoi siihen rauhoittamalla vauhtiaan. Ravitehtävissä Sam astui vahingossa maneesissa olleen maapuomin päälle ja aristi hetken oikeaa takastaan. Varmistimme, että jalka on kunnossa, ennen kuin jatkoimme työskentelyä. Valmennus oli molemmille melko rankka, hiki virtasi molemmilla. Paransit ohjastuntumaasi, loistavaa!"
Valmennuskommentin kirjoittanut Sinte
|
|